The Project Gutenberg EBook of Haapakoskelaiset, by Jac. Ahrenberg

This eBook is for the use of anyone anywhere at no cost and with
almost no restrictions whatsoever.  You may copy it, give it away or
re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included
with this eBook or online at www.gutenberg.org


Title: Haapakoskelaiset
       Romaani Itä-Suomesta

Author: Jac. Ahrenberg

Translator: Aatto S.

Release Date: May 15, 2006 [EBook #18393]

Language: Finnish

Character set encoding: ISO-8859-1

*** START OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK HAAPAKOSKELAISET ***




Produced by Tapio Riikonen






HAAPAKOSKELAISET

Romaani Itä-Suomesta


Kirj.

JAC. AHRENBERG


Suomensi Aatto S.


K. E. Holm, Helsinki, 1893.




I.


Haapakosken vanhalla kartanolla Kymin pitäjässä oli tiluksia
kummallakin puolen tätä historiallista jokea. Emätila, alkuaan
vähäpätöinen tilus, oli siitä Viipurin puolella. Ostolla, vaihdolla ja
perinnöllä oli sitä laajennettu joka taholle. Sen paraana arvona eivät
kuitenkaan olleet pellot eikä niityt, vaan muhkeat metsät, jotka ikään
kuin jostakin kohtalon oikusta olivat saaneet olla aivan rauhassa sekä
kirveeltä että tulelta. Vielä tuottavampi oli lohenpyynti, jota monen
miespolven aika oli harjoitettu kauneissa koskissa, jotka kuohuivat
joen povessa lepäävien saarien ympäritse.

Itse päärakennus oli joen vasemmalla rannalla korkealla harjulla, joka
haarautuu Savonselästä, siitä hiekkaisesta harjujonosta, joka muutamia
peninkulmia ylempänä tultuaan Salpausselän poikki kulkee pitkin joen
vartta ja etelämpänä Haminan luona vähitellen alenee siksi
yksitoikkoiseksi hietatasangoksi, joka ympäröitsee tätä vanhaa
rajalinnaa.

Haapakosken kartanolla oli kuten kaikillakin rajakartanoilla ollut
kirjavat vaiheet. Sen ensimmäisestä omistajasta, ritari Yngve
Niilonpojasta, oli kansan kesken tarinoita ja lauluja. Ne kertoivat
salaperäisestä rikoksesta, joka jotenkuten liittyi siihen yleiseen
uskoon, että ritarilla oli kultainen taikatorvi. Se torvi kaiullaan
houkutteli seudun nuoret neitoset ritarin linnaan. Kerran oli torvi
taas kaikunut ja houkutellut turmioon ritarin oman tyttären.
Rangaistukseksi siitä oli ukon tuli lyönyt linnaan ja polttanut sen
poroksi. Tämän muinaisen linnan paikalla kasvoi nyt mitä tavallisesti
kasvaa sellaisissa paikoissa, joissa ihmisiä on asunut ja oleskellut.
Ohdakkeita, koiruohoa, nokkosia ja takiaisia seisoi miehen korkuisena
metsänä linnan sijalla. Torven sai perillinen pelastetuksi tulesta ja
ripusti sovitusuhriksi alttarin viereen pitäjän pieneen, harmaakiviseen
kirkkoon. Siinä se riippui monen miespolven ajan, kunnes venäläiset
ison vihan aikana ryöstivät herran huonetta ja veivät saaliinansa myös
tämän ritaritorven.

Kuin eräs Helsingin professori monta vuotta sitte toimitti
tutkimuskaivamisia muinaislinnan paikalla, sai tarina vielä enemmän
vauhtia ja luotettavuutta kansassa, semminkin kuin professori lienee
löytänyt suippopäisiä taikakiviä ja pienen hopeaisen kuvan tuosta
onnettomuuden torvesta. Sittemmin ei ole kuultu tiluksesta muuta kuin
että sitä joka hallitsijan vaihdoksessa laajennettiin. Kuin Keith ja
Lacy iskivät miekkansa Elisabet Petrovnan aikana Suomen maahan, tuli
kartano halaistuksi kahtia. Sen osan, joka oli itärannalla, antoi
voittaja lääniksi Moskovan yliopiston perustajalle kreivi Shuvaloville.
Yhden ainoan kerran lienee kreivi salaperäisen ritari d'Eonin seurassa,
jonka sukupuolesta oppineet vielä tänäkin päivänä kiistelevät, käynyt
näillä tiluksillaan, vetänyt koskista ylös pari lohta, metsästellyt
jonkun aikaa ja kadonnut sitte sieltä ainiaaksi.

Se osa tiluksista, joka oli joen länsipuolella, jäi entisen omistajan
Stålsköld Hornin haltuun.

Muistettavan merkillisinä vuosina 1788-90 oli Haapakosken omistajana
Kaarle Kustaa Stålsköld Horn. Tämä Horn, vaikka olikin läheistä sukua
Hästeskolle sekä Jägerhornin ja monen muun Anjalan miehen ystävä, oli
kuitenkin innokas Kustaa III:nen ihailija, kuten monet tämän kuninkaan
aikaiset muotokuvat ja muut muistomerkit todistivat, joita uskollisesti
säilytettiin Haapakoskella. Kaarle Kustaa Horn kuoli siihen aikaan,
kuin hänen ihanteensa, kolmannen Kustaan, kunnia oli juuri
korkeimmillaan. Hänen poikansa Erik oli mukana Suomen viimeisessä
sodassa ja sen ensimmäisessä taistelussa. Sillä juuri täällä hänen
isäinsä kartanon luona jymähti ensimmäinen tykin laukaus, tästä kautta
marssi ensimmäinen plutoona venäläistä jalkaväkeä rajan yli. Sodan
päätyttyä oli herra Erik myöskin mukana perustamassa sitä valtiomuotoa,
joka nyt on jo lähes yhdeksän kymmentä vuotta suojannut meidän
maatamme. 1809 vuoden valtiopäiväin jälkeen tuli hän vapaaherraksi ja
sai 1812 nähdä sen onnen, että rauha jälleen paransi, mitä sota oli
paloitellut. Vapaaherra Erik Stålsköld Horn näet sai takaisin sen osan
isäinsä tiluksista, joka oli Kymin itäpuolella. Herra Erik muutti
jälleen joen poikki, repi melkein kokonaan hajalleen vanhan
päärakennuksen, josta ainoastaan muutamia huoneita on enää jäljellä, ja
rakensi isäinsä ikivanhan kartanon paikalle yksinkertaisen ja matalan,
vaan mukavan kivikartanon, jossa oli alakerrassa tilavia huoneita ja
päällä viehättävä yliskerros, kaikki muinaisaikaiseen malliin.

Hyvin kunniarikkaana ja ijäkkäänä vaipui vapaaherra kuoleman uneen ja
hänet haudattiin suvun hautakuoriin pitäjän pieneen kirkkoon, johon ei
ketään koko suvusta ollut haudattu aina Uudenkaupungin rauhan ajoista
asti. Vapaaherra Erikin pojan kuoltua tuskin viisikymmenvuotiaana jäi
kartano perinnöksi pojanpojalle Aleksander Stålsköld Hornille,
salaneuvokselle, joka oli Suomen Keisarillisen Senaatin
varapuheenjohtajana, maamarsalkkana ja muissa maansa korkeimmissa
viroissa -- tämän kertomuksen aikaan jo seitsemän kymmenen ikäinen,
eläkettä nauttiva mies, innokas maanviljelijä ja kunnan asiain
harrastaja. Hän eli nyt Haapakosken tilalla tyttärensä Hannan kanssa;
poika Erik oli jo vuosikausia ollut upseerina palveluksessa Venäjällä.

Vapaaherra Aleksander Horn oli aikaisin nainut vanhasta suomalaisesta
suvusta hiljaisen ja kainon vaimon, joka oli enemmin tunnettu
lämpöisestä sydämmestään kuin selvästä järjestä. Hääpuuhien aikaan oli
kerrottu hänen ainoastaan vastahakoisesti ja vasta paljon epäilemisen
ja houkutuksen jälkeen suostuneen tähän naimiseen. Aleksander Horn oli,
kuten hän silloin lausui, tahtonut kasvattaa hänet suuren kartanon
arvon mukaiseksi hallitsijattareksi; mutta hänen kasvatustapansa ei
lienee ollut oikein sovelias, sillä Matilda -- se oli vaimon nimi --
pysyi kainona ja arkana yhä edelleen kuolemaansa asti. Rakastaen
kotiaan ja lapsiaan vietti hän elämää, joka vapaaherran ulos päin
pyrkivän vaikutuksen rinnalla pysyi niin vähäisenä, että sitä muut
ihmiset eivät huomanneet ollenkaan.

Kohta vaimonsa kuoleman jälkeen vapaaherra loistavalla tavalla toi ilmi
harvinaiset hallinnolliset ominaisuutensa. Hänen horjumaton
vanhollisuutensa ja lain kunnioituksensa eivät sallineet mitään
Macchiavellin temppuja, kuin tuli puheeksi maan säätyjen kokoon
kutsuminen. Siten yleni hän kerrassaan yleisen suosion huimaavaan ja
horjuvaan korkeuteen ja pääsi tuota pikaa niihin korkeihin virkoihin,
joissa hän on ollut. Hänen sukulaisensa ja ystävänsä ihmettelivät
äkillistä voimaa ja pontevuutta, jota hän osoitti vaimonsa kuoltua,
sillä ensin näytti tämä kuolemantapaus koskeneen häneen erittäin
kovasti. Itse tiesi vapaaherra paremmin kuin muut, mistä sen voiman
lähde kuohui esiin.

Hän tarvitsi kovaa henkistä työtä, tukeuttaakseen kalvavat muistot,
joita hänen aikaisin pois menneen vaimonsa kuolema hänessä herätti.
Kuuluisuus lohduttaa, sanotaan, mutta kellä on ollut kestävyyttä ja
voimaa taistelemalla kiivetä johonkin kuuluisuuden monista pikku
temppeleistä, hän kyllä paraiten tuntee, mitä se taistelu on hänelle
maksanut. Vapaaherra Aleksander Horn ei ollut minkään työn avulla
voinut koskaan unhottaa, että se vaimo, jota hän oli sanonut omakseen
ja rakastanut ja kunnioittanut koko elinaikansa, ei ollut hänen omanaan
omasta vapaasta vaalistaan eikä myöskään ollut onnellinen.

       *       *       *       *       *

Toukokuun lopulla vapaaherra vanhus käveli edes takaisin huoneessaan
kaikkein paraimmalla mielellä. Hän katsoi kyllä jo kymmenettä kertaa
lämpömittaria, ilmapuntaria ja tuuliviiriä: kaikki merkit näyttivät
niin otollisilta kuin mahdollista. Ilma oli lämmin, ilmapuntari
korkealla ja tuuliviiri osoitti etelätuulta.

-- Huomenna kylvämme ohran. Sen teemmekin, lempo vie. Hanna, Hanna,
tulepas tänne, tyttöseni.

Neiti Hanna, senaattorin ainoa tytär, tuli salista, jossa hän oli
istunut vertaillen englantilaista ja ruotsalaista raamattua toisiinsa.
Hän oli pitkävartaloinen, vähän miesmäinen, vaan kuitenkin miellyttävä
nainen, ijältään 25 ja 30 vuoden välillä. Viisaat silmät katselivat
vähän surumielisesti. Kulmakarvat, hienot ja kauniin kaarevat,
ulottuivat nenän kohdalla melkein yhteen asti, joka sukuperintö oli,
kuten perhekuvat todistivat, huomattavana enimmillä suvun jäsenillä.
Kaksi jotenkin selväpiirteistä poimua kulmakarvain välillä todisti
hänen kokeneen elämän vakavuutta ja kestäneen monta ankaraa sisällistä
taistelua.

-- Mitä tahdot, isä? sanoi hän levollisesti miellyttävällä
alttoäänellään. Katsahdettuaan isäänsä kasvoihin ja huomattuaan, kuinka
iloinen hän oli, lisäsi hän heti: Mitä on tapahtunut, sinähän näytät
kuin, kuin olisi ... oletko saanut kirjeen Erikiltä?

-- Olen, tyttöseni -- ja vanhus hieroi käsiään tyytyväisyydestä. --
Tänään vietämme ilopäivää, laita lautapeli kuntoon ja totitarjotin
myös. Setä Maunu Jaakko Velenius tulee tänne tänään. Niin niin,
tyttöseni, älä katsokaan noin ankarasti minuun, kyllä meidän pitää
saada totia tänä iltana.

-- No, mutta mitä Erik on kirjoittanut? sanoi neiti Hanna ja huokasi
konjakin tähden, sillä hän oli ankara raittiuden ystävä ja olisi
mieleensä nähden, jos vain olisi voinut, karkoittanut kaikki väkijuomat
koko talosta.

-- Erik, niin, näetkös, en minä yksistään Erikin kirjeen tähden ole
iloinen. On minulla montakin ilon syytä. Huomiseksi saamme ohran
kylvylle hyvän ilman. Tänään sain hyviä uutisia Helsingistä. Sitte
vielä on puutarhuri Jaakko ollut raittiina, ihan maistamatta kolme
kuukautta sen pilleriparannuksen jälkeen, eikä minun tarvitse erottaa
häntä palveluksesta, kuten uhkasin. Hän saa nyt armosta tehdä jälleen
syntiä, ehkäpä marraskuuhun asti.

-- No, olipa siinä paljo iloittavaa, sanoi neiti Hanna, tavoitellen
leikkiä ja hymyä, joka ei ollenkaan kaunistanut hänen muotoansa. Niin,
minä olen puhunut paljon ja vakavasti Jaakon kanssa, nuhdellen häntä
syntisestä elämästään. Mutta mitä kirjoittaa Erik?

-- Tuossa on hänen kirjeensä ja sen sisässä on toinen sinulle. Hän
pääsee pois turkmeenien maasta ja on saanut Moskovassa pataljoonan.

-- No vihdoinkin, Erik parka, hän lienee...

-- Vihdoinko! Kolmen kymmenen ijässä ja översti! Ei: _jo_ sinun pitää
sanoa, pikku Hanna. Senaattori laski kätensä neiti Hannan olkapäille,
katsoi ystävällisesti hänen vakaviin, tummiin silmiinsä ja veti henkeä
syvään. -- Hanna, minä olen iloinen, että hän, viimeinen meidän
sukuamme, on poissa sotakentältä. Ylpeyteni kielsi minua kutsumasta
häntä kotiin kesken tulisinta sotaretkeä, mutta nyt ... ja vanhuksen
silmät kostuivat.

-- Sinulla on siis kaikissa tapauksissa ollut ikävä häntä, isä?

-- Eikö olisi ollut? Ja senaattorin silmässä loisti jotakin, jota hän
ei ollut halukas näyttämään muille ihmisille eikä edes neiti
Hannallekaan. -- Mutta kas tuossahan se jo onkin Maunu Jaakko.

Liikutettuna riensi neiti Hanna ulos salin ovesta juuri yht'aikaa, kuin
provasti Maunu Jaakko Velenius, senaattorin koulu-, lukio- ja
yliopistokumppani sekä vanha ystävä, astui sisään tampuurin ovesta.

Tulija oli voimakas, seitsemän kymmenen ikäinen vanhus, pyöreät ja
lihavanlaiset kasvot sileiksi ajeltuina.

-- Hyvää iltaa, hyvää iltaa tänä siunattuna kevätiltana. Minä kylvin
ohran tänään.

-- Kas sinua, sinä olet pitänyt kiirettä. Olisipa minun pitänyt tehdä
samoin, mutta meidän Johansson, niin, senhän sinä kaikki tiedät. Vaan
terve tuloa, terve tuloa, vanha kumppani. Nyt saat kuulla uutisia -- ja
senaattori vihelsi -- oikein oiva uutisia.

-- Vai niin, onko se se suuri uutinen, jonka lupasit ilmaista minulle
tänä keväänä.

--- Juuri se. Ole hyvä, käy istumaan. No, piippu, sohva tai lautapeli,
minkä valitset?

-- Sohvan.

-- Ahaa, ollaan utelias. No no, käy sitte sohvaan, tuohon
korkeasukuisen ja tuiman herra Erik Samuel Stålsköld Hornin kuvan alle
ja odota, niin saat kuulla jotakin, joka koskee hänen jälkeläisiään.
Senaattori meni sanomalehdillä, papereilla, siemen- ja kivinäytteillä
kokonaan täytetyn pöydän luo, etsi esiin silmälasinsa, asetti ne
suurelle kaunismuotoiselle nenälleen ja otti pöydältä tukun
asiakirjoja. Sitte astui hän sohvan luo, kävi istumaan provastin
viereen, heitti toisen polven toisen päälle, laski paperit polvelleen,
rykäsi ja alkoi:

-- Me Aleksander II Jumalan armosta koko Venäjänmaan keisari ja
itsevaltias, Suomen suurruhtinas y.m. y.m.

-- Jätä nuo kaikki sikseen, sanoi provasti.

-- Jahaa -- julistamme täten Haapakosken rälssitilan, Hilnäisin
verotilan, siihen kuuluvat Kiiskon, Vanhankylän ja Vainikan sekä
Vahvaniemen tilat j.n.e., j.n.e. -- niin, nuohan kaikki sinä tiedät
vanhastaan -- ja vapaaherra käänsi lehden ja korotti äänensä --
sukuperinnöksi vapaaherrallisessa Stålsköld Hornin suvussa
Haapakoskella.

-- No ihmettä! Ja provasti hypähti ylös hyvin kummastuneena. Milloinka
se on tuo tapahtunut ja mitä hyötyä siitä on?

-- No mitä minä sanoin, että sinä olit kummastuva vai mitä!

Provasti alkoi nauraa. -- Hyvä veli, kuin ajattelen sitä ... sitä...

-- Mitä sitte?

-- Sitä aikaa, jolloin asuimme Ludviginkadun varrella, muistathan,
siinä pienessä ylioppilashökkelissä.

-- No entä sitte.

-- Mistä me kiistelimme siihen aikaan; sinä olit punaisin
kansanvaltalainen, vaikka olitkin aatelismies. Oikea Jakobiini,
vallankumouksen mies. Sinä puolustit kaikkia 1848 vuoden aatteita,
muistelenpa sinun kirjoittaneen jotain runomitallakin siitä asiasta.
Minä olin jo silloin kirkon ja uskonnon puolustaja, ja nyt, nyt sinä
olet ylimys, syntymältäsi tietysti, mutta myöskin uskoton entiselle
nuoruudellesi.

-- Ta ta ta, sanoi vapaaherra. Entä sinä itse? Sinä olit vanhollinen,
mutta kuka on puolihullu raittiusmies, kuka on kansanvaltalainen, kuka
naisasian ja yhteiskoulun harrastaja, juuri sinä. Missä ovat nyt sinun
nuoruuden ihanteesi? Mutta leikki sikseen. Että sinusta on tullut se,
mikä olet, käsitän minä varsin hyvin ja samoin toivon sinun käsittävän,
että minusta on elämän koulussa, tuossa korkeudessa, jossa olen
oleksinut, tullut se, mikä nyt olen: Haapakosken sukuperintöläinen
Stålsköld Horn.

Provasti kävi jälleen istumaan.

-- No, mutta mitä nyt oikeastaan tarkoitat kaikella tällä? Ja mitä
sanoo tyttäresi Hanna siitä?

-- Hanna, niin hän on toistaiseksi asian puolella sydämmestään ja
sielustaan. Mutta kuinka sitte, jos Erik, kuten toivon, kohta naipi ja
tänne tulee uusi emäntä, sitä asian puolta hän ei liene vielä tarkoin
punninnut. No, minä olen sitä varten asettanut niin, että Erik siinä
tapauksessa saa hoitoonsa vanhan isäin kartanon Hilnäisin tuolla puolen
jokea. Mitä minä sillä muuten tarkoitan, sen sinä kyllä tiennet
paremmin kuin kukaan muu. Olemmehan siitä asiasta usein puhelleet. Minä
tahdon, että Suomen ensimmäinen sääty, josta valtiovallan ja kansan
välittäjäin tietysti tulee lähteä, voisi milloin hyvänsä sanoa kummalle
päin tahansa, kuin velvollisuus käskee: kiitoksia paljon, mutta minä en
tahdo enää kauemmin kannattaa tätä asiaa. Itsenäinen aatelisto on
sellaiselle maalle kuin meidän paljon tärkeämpi kuin mikään muu. Kuinka
tälle maalle olisi käynytkään, ell'ei Porvoon valtiopäivillä olisi
ollut sellaisia miehiä kuin minun isä vainajani, kuin Morian,
Mannerheim ja Gyldenstolpe. Suomen aatelisto ja arkkipiispa vetivät
kuorman ylös liejusta, siitä ei ole vähintäkään epäilystä. Minä
surkuttelen tuota virkamies-aatelistoa, joka nyt uiskentelee pinnalla
Helsingissä. Nimet sillä on kuin kaupunginläheteillä ja
portinvartioilla Tukholmassa, mutta ei mitään muinaismuistoja eikä
mitään historiaa, se kuittaa vain palkkansa, tyytyy ja saa tyytyä
melkeinpä mihin hyvänsä.

Nyt toi palvelustyttö sisään teetä ja totilasit.

-- Näetkös, sitä minä tahdon yleensä katsoen, mutta mitä minuun itseeni
tulee, tahdon minä vielä yhden asian, ja sitä tahdot sinäkin, Hanna,
sanoi hän tyttärelleen, joka nyt tuli sisään käsitöineen.

-- Minä tahdon saada poikani kotiin. Minä tahdon, että hän oppii
tuntemaan, mitä velvollisuuksia hänellä suomalaisena aatelismiehenä on.
Hänen ei pidä joutua kiusaukseen jäädä sinne pois, myödä tämä
kartanonsa, johon hänen sukunsa on polvesta polveen pannut vaivaa ja
työtä, ja siirtyä pois siitä maasta, jota hänen tulee palvella.
Vahvempaa pidintä kuin kartano ei ole. Maa, se vetää. Jos sinulla on
kappale maata ijäisesti suvun omana, niin ennemmin tai myöhemmin tulee
joku sinun nimisesi sinne ja istuttaa uuden vesan samaan paikkaan,
jossa myrsky tapasi vanhan rungon. Maa vetää kuin magneetti kaiken
elämän puoleensa, jopa aivan itseensä. Käsitätkö nyt, Maunu Jaakko,
mitä tarkoitan?

-- Miksi en käsittäisi, vanha ystävä. Kiitos selityksestä. Tuon kaiken
olen sanonut sinulle jo neljä kymmentä vuotta sitte.

Senaattori nauroi. -- Saattaa kyllä olla niin, se tapahtui varmaankin
siihen aikaan, jolloin sinä vielä olit vanhollinen.

-- Niin juuri silloin, myönsi provasti pannessaan piippuun, kuin sinä
olit tasavaltalainen ja kansanvaltalainen. Mutta saattaapa olla aivan
sama, mitä sinä ja minä olemme olleet; nyt minä olen aivan yksimielinen
sinun kanssasi tästä asiasta. Kuin ajattelen, kuinka paljon meidän
jalointa vertamme on turhaan juossut siellä poissa, kuinka monta meidän
suurimpia perheitämme on sotkeutunut suureen onnen tavoittelijain
virtaan keisarikaupungissa ja hukkunut siihen pyörteesen, joka kuohuu
ja kiehuu valtaistuimen juurella, niin olen iloinen siitä, että sinun
Erikkisi ei ole kuuluva heidän joukkoonsa.

-- Niin niin, rakas veli, Ruotsi on ottanut osansa, nyt ottaa Venäjä
myös osansa, sanoi vanhus huoaten.

-- No no, isä, virkkoi neiti Hanna, tänään sinulla ei ole syytä
valittaa. Sinä olet tehnyt velvollisuutesi. Ja sitä paitsi saamme kai
Erikin kohta kotiin.

-- Tuleeko Erik kohta kotiin, sanoi provasti iloisesti ja kummastellen,
ja piippu pysähtyi suuhun mennessään keskitielle. -- No, se ilahuttaa
minua.

-- Entä minua sitte, sanoi senaattori hitaasti, hämmensi teetään ja joi
sitä pikku siemauksin. Kuin johdun ajattelemaan Venäjää, sanon kuin
saksalais-roomalainen keisari kerran Italiasta: paljo on jälkiä sinne
päin, vaan vähä sieltä palaavia. Ja ne miehet, jotka sieltä joskus
palaavatkin, eivät aina ole samanlaiset kuin sinne mennessään. Mutta
kuulkaammehan, mitä Erik kirjoittaa, tahdotko, Hanna, lukea meille
hänen kirjeensä?

Neiti Hanna otti kirjeen käsiinsä. Juuri hänen yrittäessään lukemaan
tuli puutarhuri Jaakko sisään. Hän näytti hyvin vilkkaalta, niin että
vapaaherra vanhus aivan peljästyi ja luuli hänen jälleen langenneen
viinan kiusaukseen.

-- No, mitä nyt sitte? kysyi hän.

Jaakko kumarsi oven suussa ja vastasi leveästi hymyten: niin, minä vain
tulin ilmoittamaan, että se suuri englantilainen emä on saanut
porsaita.

-- Mitä sinä sanot, Jaakko, no sepä oli iloinen uutinen. Kuinka monta
porsasta?

-- Kuusitoista, ja Jaakko nauroi niin, että kaikki hänen hampaansa
näkyivät.

-- Kuusitoista, no lempo soikoon, katsos sitä. Jaakko, mene ja sytytä
lyhti. Tule sinäkin, Maunu Jaakko, meidän pitää mennä katsomaan, se on
minun kallis, uusi emäsikani, joka tuotiin Northumberlannista. Jaakko,
vie sana myös voudille ja vanhalle Vapulle, heidän pitää tulla mukaan.
Muutamia porsaita täytyy toimittaa pois, muuten emä syöpi ne suuhunsa.

Koko talo läksi liikkeelle. Vapaaherra heitti ylleen lyhyen turkin ja
pisti jalkaansa suuret kalossit. Provasti sai vanhanaikaisen viitan,
jossa oli senkin seitsemän kaulusta, neiti Hanna heitti olkapäilleen
saalin, ja pitkässä jonossa, etupäässä nyt juuri ulos tullut vouti sekä
vanha Vappu, marssittiin alas muhkean, tiilistä rakennetun sikolätin
luo, joka oli aivan puutarhurin asunnon vieressä. Isäkarju makasi eri
osastossaan yksikseen ja nukkui kaikessa rauhassa, pitämättä vähääkään
lukua perhehuolista.

-- Näytäs, Vappu, tulta tänne lähemmä. Katsos, miten suloisia elukoita,
sanoi neiti Hanna, ja hänen kasvonsa loistivat tyytyväisyydestä.

Suuri englantilainen ei ollut hyvillään lapsivuodetervehdyksestä, vaan
röhki äkäisesti ja näytti huolissaan lukevan suurta laumaansa.

-- Kuinka ruusupunainen se on tuo nuori emä, sanoi provasti.

-- Niin, eikä sillä ole myöskään mitään harjaa, se on sileä kuin
sipuli, lisäsi Vappu.

Vapaaherra vanhus antoi heti kaikkein tarkimpia, käytölliseen
kokemukseen perustuvia neuvoja, kuinka suurta englantilaista tuli
hoitaa, ett'ei se eksyisi toimittamaan betlehemiläistä verisaunaa.

-- Kaikki te tiedättekin, herra parooni, ihmetteli vanha Vappu
isäntänsä monitietoisuutta.

-- Jahaa, nyt palaamme jälleen ylös ja tyhjennämme lasin suuren
englantilaisen menestykseksi, ja kuukauden kuluttua sinä, Maunu Jaakko,
saat porsaista pari kappaletta.

Provasti kiitti, ja niin lähdettiin taas liikkeelle kevätillan
viileässä. Taivas oli idän puolelta valoisa; kevyt, ilmainen,
sinipunerva sumu verhosi laaksoa, ruisrääkkä narskutti oraspelloilla ja
koski kohisi tuolla alhaalla.

-- Mikä ihana kevätilta, tämä tekee vanhoille hyvää, tuntee itsensä
kymmentä vuotta nuoremmaksi, eikö totta, veli?

-- Niin, kyllä se on varma tosi, mutta nyt menemme sisään, toti
jäähtyy.

Vapaaherra ja hänen vieraansa astuivat jälleen vanhanaikaiseen
huoneesen, kävivät istumaan suureen, nahalla päällystettyyn sohvaan,
tupruttivat piippujansa ja jatkoivat keskusteluaan siitä, johon se
äsken päättyi.

-- Poikasi kirje, niin, saammeko kuulla sen?

-- Tietysti. Hanna kulta, käypäs tuomassa tänne Erikin kirje.

-- Kuulepas, kuinka teidän välinne, Erikin ja sinun, on nyt tähän
aikaan? Hänhän näyttää kirjoittavan sinulle, sanoi provasti.

Vapaaherra huokasi. -- Hm, enimmäkseen hän tietysti kirjoittaa
sisarelleen. Minä saan kuulla häntä koskevat asiat kiertoteitä. Nyt on
hän kuitenkin kunnioittanut minuakin kirjeellä.

Provasti huokasi vuorostaan. -- Sinä olit liian ankara häntä kohtaan.
Hän oli aina luonteeltaan hento, siinä hän on äitinsä kaltainen. Minä
sanoin sinulle moneen kertaan: pitele varovasti sitä poikaa. Sellaisia
uneksijoita ja haaveksijoita kuin hän pitää kohdella erittäin
varovasti.

Vapaaherra katsoa tuijotti synkästi eteensä. Se oli hänen elämänsä
katkerin muisto, hänen suurin surunsa. Hänen ainoa poikansa oli niin
kauan, kuin hän voi muistaa, ollut kylmä, umpimielinen ja salaperäinen
häntä kohtaan, vaikka hän kaikille muille oli aivan avomielinen ja
suora.

Vapaaherra vanhus oli asettanut itseään kohtaan suuret vaatimukset,
mutta samaa hän vaati muiltakin, jotka olivat hänen lähellänsä. Sitä
paitsi hän kaikkia muita, paitsi tytärtänsä Hannaa, kohtaan menetteli
jotenkin jyrkästi sekä julkisessa elämässä että kodissaan. Näin ollen
eivät vaatimukset poikaa kohtaan suinkaan jääneet vähäisiksi, eikä se
tapa, jota hän käytti niitä toteuttaessaan, ollut lempeimpiä. Hän oli
peljästyttänyt poikansa jo hänen pienenä ollessaan, ja nuorukaisena
tunsi poika isäänsä kohtaan kunnioitusta, joka melkein vivahti pelkoon.
Paraastaan päästäkseen vapaaksi ja riippumattomaksi näistä isänsä
ankaroista vaatimuksista oli Erik pyrkinyt kadettikouluun, mutta ennen
kuin hän sai luvan, oli monta ja kiihkeätä kiistaa tapahtunut isän ja
pojan välillä. Ja niiden vaikeiden aikojen muisto se nyt teki
senaattori vanhuksen mielen raskaaksi.

-- No no, ero pehmittää paljon, hyvä veli. Aika parantaa kaikki haavat,
ja Erik nyt kyllä käsittänee, että sinä kaikissa tapauksissa tarkoitit
hyvää. Mutta tuossapa jo onkin hänen kirjeensä.

  Zaritzin toukokuu 18--

  Hyvä isä. Kuten näet päiväyksestä, olen jo poissa Keski-Aasiasta
  ja silloin, kuin tämän kirjeen saat, jälleen Europassa, oltuani
  neljä vuotta taistelemassa Ural-järven seuduilla, Afganistanin
  rajoilla ja Syr Darjan varsilla. Minä olen saanut pataljoonan
  Moskovassa.

-- Överstikö! Ja provasti tempasi piipun suustaan. Mitä sinä sanot!
Hänhän on vasta kolmen kymmenen ijässä, olipa sillä veitikalla onni!

Vapaaherra hymyili. -- Minun isoisäni isä komensi kolmen kymmenen
ijässä jo armeijanosastoa. Mutta kuulehan edelleen:

  ... Kun meidän sanomalehtemme harvoin välittävät täkäläisistä
  oloista, kerron kaikkein lyhykäisimmästi, mitä on tapahtunut siitä
  asti, kuin sinulle viimeksi kirjoitin. Marraskuun 26 päivänä
  marssimme Skobelevin johdolla Dengil Tepeä vastaan eräästä
  kurjanpäiväisestä, pienestä rajalinnasta Bamista, jossa olimme
  ikävystyttäneet itsemme melkein kuoliaaksi asti niinä parina
  kuukautena, jotka siellä viivyimme. Meitä oli yhteensä 4,770 miestä
  ja 67 tykkiä. Teketurkmeenien päälliköllä oli pitkä nimi: Evars
  Murad Tykma, ja arvonimi Sardar; hänen sotaväkensä oli 40,000
  miehen suuruinen. Valetaisteluja toimitteli Skobelev Tepen
  pohjois- ja itäpuolella sill'aikaa, kuin överstit Kurapatkin ja
  Koselkov päinvastaisella puolella valloittivat Jengikalan sekä
  Tepen eteläpuolella olevat linnoitukset. Me viivyimme siellä kauan
  aikaa, kaivoimme juoksuhautoja ja usein oli elämämme toivottoman
  kurjaa. Joulun aatosta asti makasin minä 80 miehen kanssa toisessa
  linjassa, ja minua paleli hirveästi. Vanha Andrejev on ollut minun
  luonani. Tammikuun 12 päivänä k:lo 11,20 räjäytimme suurella
  ruutisuonella -- siinä oli koko 1,180 kiloa ruutia -- Tepen
  muureihin aukon ja ryntäsimme heti sen jälkeen. Sotamies Kotelnikov
  Shirvanin rykmentistä oli ensimmäisenä vallilla. Upseereista olin
  minä, vaikka hiukan haavoitettuna, n:o 1. Yrjön ristin ja överstin
  arvon voitin sillä tempulla. Tepen valloitus mursi tekeläisten
  vallan. Neljäntoista päivän kuluttua olin minä jonkunlaiseen
  kenttäkuumeesen sairastuneena paluumatkalla Europpaan. Saatuani
  järjestetyksi asiani Moskovassa tulen heti käymään kotimaassani
  ja Haapakoskella. Lisää kirjeessä sisko Hannalle. Pyydän kertomaan
  terveiseni kaikille, jotka vielä muistavat minua, varsinkin
  vanhalle provastille, jos hän vielä on elossa. Hyvästi näkemään
  asti. Tottelevainen poikasi

                               _Erik_.

Provasti oikein punastui tästä tervehdyksestä.

-- Poika parka, Erik parka, kyllä hän on saanut viettää oikeata koiran
elämää siellä kaukana niiden rosvojen parissa. Olisipa kyllä jo aika
tulla hänen kotiin. Itsekseen hän ajatteli: tuohan muuten oli pikemmin
vain virkakertomus ylipäällikölle kuin kirje isälle.

Ikään kuin vapaaherra vanhuksella olisi ollut aavistus provastin
ajatuksista, sanoi hän, niin niin, kyllä vielä saamme enemmän uutisia
Hannan kirjeestä; luepas sinäkin kirjeesi, tyttöseni.

Vakavalla alttoäänellään luki Hanna:

  -- Parahin sisareni. Kuinka olen palannut Moskovaan, sen saat
  lukea isän kirjeestä. Niinpä niin, minä olen siellä viikon
  kuluttua ja tarvitsen sinun apuasi. Minä olen niin kauan asunut
  auloissa, aavikoilla ja kasarmeissa, että en enää oikein tiedä,
  miltä vakinainen ihmisasunto näyttääkään. Jos nyt tahdot tehdä
  minulle suuren palveluksen, niin tulet tänne minun luokseni
  neljäksitoista päiväksi ja autat minua laittamaan kuntoon sen
  kruununtalon, jota minulla on oikeus hallita. Sinun aistisi ja
  kykysi sovitella yhteen värejä olisi minulle sanomattoman suureksi
  hyödyksi. Luullakseni ehtisimme saada kaikki tehdyksi neljässätoista
  päivässä. Jos käy oikein hyvin, niin ehkäpä sen ajan kuluttua pääsen
  lähtemään yhdessä sinun kanssasi Suomeen. Sinä saat asua minun
  luonani ja minä teen olosi täällä niin suloiseksi kuin mahdollista.
  Mehän emme ole tavanneet toisiamme siitä asti, kuin neljä vuotta
  sitte kävit minun luonani Krasnoje-Selossa. Arvaathan, että
  minulla olisi paljo kyseltävää sinulta. Muistatko kapteeni
  Martinovia, jonka kanssa söimme aamiaista kylässä Tuuterin mäillä?
  Voitko ajatella, hän on nyt, vaikka vanhempi minua, minun
  överstiluutnanttini. Se oli mieluinen uutinen minulle. Vastaa
  sähköteitse sillä osoitteella, jonka näet tässä alla. Kuin tulet,
  olen minä vastassa. Terveisiä kaikille veljeltäsi

                                                     _Erikillä_.

-- No, neiti Hanna lähtee, tietysti, sanoi provasti.

-- Niin, jos isällä ei ole mitään sitä vastaan.

Vapaaherra vanhus taisteli itsekseen ankaran taistelun. Päästää nyt
kiireimpänä kevättöiden aikana uskollisin apulaisensa pois koko
neljäksitoista päiväksi, se oli suuri uhraus hänelle.

Provasti katseli tarkasti vanhaa ystäväänsä. -- No, veli, mitä arvelet?
Salli minun antaa hyvä neuvo. Älä hylkää Erikin pyyntöä, ei se
kohtuuton ole. Ajattelehan, millaista elämää hän on viettänyt siellä
kaukana Kara Kumin aavikoilla.

-- Niin, vastasi vapaaherra, saathan lähteä, tyttöseni, saathan lähteä,
mutta koeta palata niin pian kuin mahdollista. Näethän, kuinka vaikea
minun on tulla toimeen ilman sinua.

Nyt tapahtui jotakin, mitä ei ollut tapahtunut moneen vuoteen: neiti
Hanna syleili isäänsä.

-- Nyt olit oikein hyvä, isä. Kas niin, tulkaa nyt ruokasaliin. Larsson
ilmoitti jo, että illallinen on valmis.

Vanhukset läksivät illalliselle, joka syötiin iloisella mielellä.
Atrian jälkeen poltettiin vielä yksi rauhan piippu, ja sitte saattoi
vapaaherra provastia sillalle kosken alle ja vielä kappaleen matkaa
edelleenkin pappilan porttia kohti. Kuin kello löi kymmenen, oli jo
aivan hiljaista Haapakosken kartanossa, niin hiljaista, että kuului,
kuinka viimeiset muuttolinnut, jotka olivat matkallaan myöhästyneet,
suhisten lensivät pitkin jokilaaksoa pohjoista kohti.

       *       *       *       *       *

Viikon kuluttua oli neiti Hanna jo matkustanut Moskovaan. Erik Horn oli
siksi ajaksi, kuin hänen kartanoansa korjattiin, vuokrannut Petrovan
puistosta erään huvilan. Tämä Aldonin huvila oli pieni, mutta erittäin
komea rakennus kaikkein arvokkaimmassa osassa puistoa. Eräs rikas
moskovalainen oli rakentanut sen kuuluisalle laulajattarelle Aldonille,
mutta nyt se oli jo ollut vuoden kaksi autiona. Laulajatar oli
karannut, kuten kerrottiin, vähäpätöisen saksalaisen viuluniekan
kanssa, joka oli soitellut keisarillisessa orkesterissa.

Erik Hornin ja hänen sisarensa Hannan kesken vallitsi parempi ystävyys
kuin sisarusten kesken tavallisesti. Heidän äitinsä oli kuollut
aikaisin; isä kun oli lakkaamatta kiinni hallitus- ja kunnallisissa
toimissa, oli hänelle jäänyt hyvin vähä aikaa lastensa kasvatuksen
varalle. Sen tärkeän osan velvollisuuksistansa oli hän jättänyt eräälle
nyt jo kuolleelle naissukulaiselle. Sisarukset olivat siis kasvaneet
yksissä ja saaneet tyytyä jo hyvin nuoresta asti ainoastaan toistensa
seuraan. Monivuotinen oleskelu isäin vanhassa kartanossa ynnä
ratsastus-, kalastus- ja metsästysretket olivat tuottaneet heille
yhteisiä lapsuuden muistoja, joita he olivat yhä virkistäneet ahkeralla
kirjeenvaihdolla. Toistensa tapaaminen nyt niin monen vuoden jälkeen
tuottikin heille molemmille sanomatonta iloa.




II.


Moskovassa, suuressa kaupungissa, jossa kaikkein slaavilaisten sydän
sykkii, Moskovassa, mahtavassa kaupungissa, jossa kukistumattomat
yleiset mielipiteet kirjoittavat niitä lakeja, jotka itsevaltias sitte
lähettää maailmaan, Moskovassa, pyhässä kaupungissa, jossa sadat
kirkot ojentavat kultaisia kupujansa sinitaivasta kohti, siellä soivat
tuhannet kellot helluntain, ihastuksen, kevään juhlaa. Paitsi tämä
kellojen jymisevä ääni, julisti kevään juhlaa myöskin sotilasmusiikin
helisevä soitto, kulkein pitkin Tverin bulevaardia. Ihastuksissaan
leivot sini-ilmoissa Petrovan puiston kukkivain nurmikkojen päällä
lauloivat kevään ylistystä. Kevättä kohisi joen ruskea vesi,
kulkeissaan poreillen kohti Volgaa, "Venäjän suurta äitiä Volgaa".

Petrovan puistossa vierivät vaunut toistensa jäljestä lakkaamattomassa
jonossa.

Tänään piti kaiken, mitä Moskovassa oli komeata, rikasta ja loistavaa,
lähteä ulos, ja Moskovassa on paljo näyteltävää sillä alalla. Tänään
se Moskovan ylhäinen maailma toi ilmi kevään vallan julkisen
tunnustuksensa. Kalleita vaunuja vetivät englantilaisissa,
ranskalaisissa ja venäläisissä valjaissa pärskyvät hevoset, välkkyvinä
sekä karvaltaan että varuksiltaan. Kuskit, toinen paksumpi toistaan,
tunsivat, että tämä oli heidän kunniapäivänsä; he vallan loistivat
viinasta ja ylpeydestä. Arvokkaasti ja kauniisti kantoivat he
riikinkukon höyhenillä koristettuja, mataloita hattujaan.

Vaunuissa istui komeita nuoria naisia, puettuina Pariisin viimeisimmän
muodin mukaan loistavan valkoisiin tylli- ja musliinipukuihin:
komeat kuin kukan terät, ilmaiset ja keveät kuin kevätpilvet. He
liikkuivat niin sulavasti ja vapaasti suurine kukka-, pitsi- ja
nauharuusu-taakkoineen, kuin ei tuo katoava komeus olisi koskaan
tuottanut heille eikä kellekään muulle mitään huolia eikä pään vaivaa.
He laskivat keskenään leikkiä, tervehtivät hymyillen ohi ajajia; iloa
oli ilmassa eikä sulava hymy ollut koditonna, Nuoret sydämmet sykkivät
jäntevästi ja voimakkaasti kureliiviseinämiä vastaan; säihkyvät silmät
ja punaiset huulet puhuivat, kukin kielellään, kevään ilosta, nuoruuden
onnesta.

Keskellä tätä kirjavaa, iloista joukkoa astuivat Horn ja hänen
ystävänsä Martinov Aldonin huvilaa kohti, puiston koillisosaan,
noutamaan neiti Hannaa päivälliselle. Sillä tänään, niin oli päätetty,
oli syötävä poissa kotoa jossakin kesäravintolassa, joita täällä on
paljo.

Erik Horn oli täysverisen skandinaavialaisen tyyppi: sinisilmäinen,
valkoverinen ja kaunisvartaloinen. Leveä otsa, leveä ja voimakas leuka
sekä ruotsalaiseen tapaan sovitettu parta tekivät hänet kerrassaan
toisen näköiseksi kuin se piiri, jossa hän nyt oleskeli. Isänsä
näköisyyttä hänessä oli hyvin vähä tahi ei yhtään; isän kasvojen
läpitunkeva viisaus ja jyrkkyys puuttui kokonaan pojalta. Jonkinlainen
vienous, naisellinen häveliäisyys, jopa välistä päättäväisyyden
puutekin olivat koko hänen olemuksensa pääluonteena. Se oli niin
selvästi näkyvänä, ett'ei edes hänen sotilaspukunsakaan eikä sen
mukainen käytöksensä voinut sitä peittää.

-- Me tulemme liian aikaisin. Sisareni ei varmaankaan vielä ole valmis,
sanoi Horn. Mutta kuules, jatkoi hän äkisti, kuka on tuo kaunis nuori
tyttö ratsain, tuo, jolla on sininen harso?

-- Missä, kuka? Ja Martinov katseli ajajain, ratsastajain ja kävelijäin
lainehtivaa joukkoa. Ei, hän ei nähnyt ketään, hän ei tiennyt.

-- Täällä on ahdasta ja alkaapa jo pölistäkin, sanoi hän, astukaamme
jotakin sivukäytävää, tuonne lammikolle päin.

Hän kääntyi sivukäytävälle ja Horn seurasi häntä. Vähän matkan päässä
suuresta tiestä, jota tuo kimalteleva ihmisjoukko kulki, löysivät he
lammikon luota mukavan puutarhasohvan, jota varjostava palsamipoppeli
levitti lämminneesen ilmaan suloista tuoksuaan. Heidän ja lammikon
välillä oli ainoastaan kapea ratsutie.

-- Me tulemme tosiaankin liian aikaisin, sanoi Martinov ja katsoi
kelloaan. Jos tahdot, niin ryhdymme selittelemään oloja ja henkilöitä
pataljoonassa. Horn mielihyvällä suostui ehdotukseen.

Martinov juuri paraikaa teki nuorelle päälliköllensä selkoa
pataljoonasta ja sen upseereista, kuin sitä paikkaa kohti, jossa nämä
kaksi herraa istuivat, kääntyi ratsastava nainen kevytjalkaisella,
omituisen punavärisellä ratsullaan, jäljessä puhlakka ratsupalvelija
papurikon hevon seljässä. Nuori nainen ratsasti erittäin sulavasti;
hepokin näytti tuntevan, mikä kaunis taakka sillä oli kannettavana: se
käveli sulavasti notkuvin askelin, taivutti kaulansa komean kaarevaksi
ja pärskyi mielihyvästä. Nuori neito oli hyvin kaunis, pieni pää lepäsi
vakavasti ja viehättävästi hienolla, taipuisalla kaulalla. Pitkä
sininen harso, leviten häilyvänä hatusta, ikään kuin kietoi häntä
ilmamaisella verholla, josta lämpöisen tummat silmät loistivat
ystävällisesti ja luottavasti koko maailmaa kohti.

Kevättuuli, ripeä liike ja häikäisevä valo antoivat hänen piirteilleen
väriä ja raikasta, kosteaa loistetta, joka vielä paremmin saattoi
hänessä nuorekkuuden, melkeinpä lapsellisuuden näkyviin. Yksi ainoa
suhdattomuus oli tuossa suloisessa muodossa: vienon surumielisyyden
piirre, joka värehti hienon, kauniin suun päällä.

Ratsastajaneidon lähestyessä sitä paikkaa, jossa Horn ja hänen
kumppaninsa istuivat, hypähti viimemainittu ylös ja tervehti häntä,
tosin kunnioittavasti, mutta kuitenkin melkoisen tuttavallisesti.

-- Hyvää päivää, Helena Nikolajevna, mikä ihana kevätpäivä.

-- Ahaa, Dimitri Semenovitsh, oletteko tekin ulkona kävelemässä. Neiti
katsoi hyvin pitkään Hornia, joka nousi ja odotti, että Martinov
esittelisi hänet, mutta turhaan.

-- Kuulkaas -- ja neito pidätti ratsuansa -- minä olen levoton,
kuinka käy huomeisen iltaman pääsylippujen. Oletteko te saaneet ne
sijoitetuiksi? Tiedättekö, kyllä käy vaikeaksi saada niin monta sijaa
täytetyksi. Kaunis ilma houkuttelee ulos koko maailman. Kuinka monta
teillä on jäljellä?

-- Kaksi, vastasi Martinov puoliääneen. Horn ei voinut kauemmin
vastustaa kiusausta, vaan yhtyi puheluun.

-- Korkeasukuinen neiti, sallitteko minun, vaikka olenkin muukalainen,
käyttää niitä kahta lippua?

Nyt vasta näytti Martinov tajuavan velvollisuutensa.

-- Ah, Helena Nikolajevna, sallikaa minun esitellä teille meidän uusi
komentajamme, minun ystäväni, Erik Stålsköld Horn vapaaherra, Helena
Nikolajevna Chamitov.

Översti riensi esiin, tervehti kauniisti neitoa ja sanoi:

-- Suurimmalla mielihyvällä me, sisareni ja minä, käytämme ne liput.
Iltamahan on hyvää tarkoitusta varten vai kuinka?

-- Hyvää tarkoitusta varten, tietysti, eikö Dimitri Semenovitsh ole
sitä kertonut teille? Te tuotte myös sisarenne, sitä parempi -- ja koko
hänen muotonsa loisti ilosta, joka kaikki vaikutti hyvin suuresti
Horniin. -- Terve tuloa, herra översti, terve tuloa, te tulette
istumaan samassa looshissa kuin me, minä ja tätini, mademoiselle
Dorinne Koshelsky. Meille on oleva hyvin mieluista tehdä tuttavuutta
teidän kanssanne.

-- Minä kiitän, sanoi Horn kohteliaasti ja aikoi juuri lisätä vielä
pari sanaa, kuin Helena Nikolajevnan ratsu, säikähtäen polkupyörällä
ajajaa, joka varomattomasti mennä suhahti aivan vieritse, hypähti -- ja
pois sitä mentiin täyttä laukkaa. Pitkä harso kohosi taakse ja näytti
metsän kevätvihreyttä vasten ainoastaan selväväriseltä siniviirulta.

-- Hyvänen aika, eihän hänellä vain käyne pahoin, sanoi Horn
levottomasti, varjosti kädellään silmiänsä ja hätäillen katsoi pois
lentävää neitoa. -- Kirotut polkupyörät.

-- Oh, ei vaaraa; jos oikein tunnen Helena Nikolajevnaa, niin hän kohta
kyllä masentaa Almandinensa. Se on hänen mielikkiratsunsa. Helena
Nikolajevnalla on suonissaan kasakin verta.

Kasakin verta! ne sanat vaikuttivat vastenmielisesti nuoreen överstiin.

-- Miksi et tahtonut esittää minua hänelle, sinä vanha kumppani?

-- Enkö tahtonut? Tietysti minä tahdoin.

-- Etkä sinä ole virkkanut niin mitään hänen pääsylipuistaan ja vielä
vähemmin iltamasta.

-- En, Erik Aleksandrovitsh, sanoi Martinov, pakollisesti hymyillen.
Minä olen sinulle nyt kaksi kokonaista päivää kertonut kaikkea, niin
kaikkea mahdollista, ja kuitenkin sinä vaadit minua vastuusen siitä,
mitä en ole puhunut. Onko se oikeuden mukaista?

Horn hymyili. -- Kelvottoman kaunis tyttö hän on, se Helena
Nikolajevna. Näitkö, kuinka päivänpaisteiseksi hän muuttui, kuin minä
mainitsin, että sisareni tulee myös. -- Mutta kuulehan, hänen nimensä
on Chamitov, no, sittehän hän on teidän entisen rykmentinpäällikkönne
tytär.

-- Niin, hänen isänsä on ruhtinas Nikolai Konstantinovitsh Chamitov,
sanoi Martinov.

Miten kummallista. Hornista tuntui, kuin Martinov olisi vastahakoisesti
antanut näitä tietoja.

-- Mutta et sinä häntä ruhtinattarena minulle esitellyt.

Martinov nauroi. -- No mutta, tämähän on oikea tutkistelu, enkö sitä jo
sanonut? No ruhtinas ja ruhtinas -- hän nauroi pilkallisesti -- on
niilläkin eroa, ja tämä ... hm. Ei hänen sukunsa ole samettikirjassa
Kremlissä. Se suku kuuluu noihin Kaukaasian tatarilaisiin
ruhtinassukuihin, jotka Katarina II:sen aikana antautuivat Venäjän
alammaisuuteen ja ovat sitte anastaneet itselleen ruhtinaan arvon.
Sellaisia, senhän itse paraiten tiedät, on siellä alhaalla kuinka monta
hyvänsä, ruhtinaita, joilla ei ole muuta kuin yksi teltta ja yksi
hevonen. Muuten oli rykmentinpäällikön isoisän isoisä haidamak, erään
muhamettilaisen kasakkiheimon päällikkö, joka sata vuotta sitte
rosvoillen retkeili niillä seuduin, jossa nyt Orenburg on. Sillä
vaikka, kuten tiedät, Orenburgia katsottiin jo Elisabet Petrovnan
aikana täydellisesti kukistetuksi, niin tuskinpa siellä siltä Venäjän
valta oli voimassa ennen kuin viiden kymmenen vuoden kuluttua. Niin
tosiaan, hänestä, siitä kantaisästä, jolla muuten oli tuo vähän
kummallinen nimi Haidulla, tiedän kertoa hupaisen jutun, minä kuulin
sen vanhalta ruhtinaalta, meidän entiseltä rykmentinpäälliköltä
itseltään. Tahdotko kuulla sen? Ja Martinov oli jo jälleen kokonaan
tointunut äskeisestä hämmennyksestään.

-- Tässä piilee jotakin, sanoi Horn itsekseen -- ensin erittäin
vaitelias, sitte puhelias. Ääneensä lausui hän: minäkö en kuuntelisi,
kuin Dimitri Semenovitsh Martinov kertoo. Muistathan, mitä meillä oli
tapana sanoa Varsovassa: Martinov on runoilija. Minä riipun suussasi,
sanoo tatarilainen, ala!

-- Kiitos hunajasta. Otahan papyrossi, tässä on tulta. Martinov asettui
mukavasti sohvalle, heitti toisen polvensa toisen päälle, tuprutteli
papyrossiansa ja alkoi: Niin, näetkös, tämä Haidulla, Nikolai
Konstantinovitshin isoisän isä, oli monta vuotta käynyt pikku sotaa
keisarinnan joukkoja vastaan; se oli Katarina II:sen aikana. Viimein
kävi samoin, kuin aina on käynyt näille villeille ja nyt viimeksi
Achalin tekeläisille ja Samarkandin tatarilaisille Kauffmannin
sotaretken aikana. Vaikka olivatkin urhollisia, kukistuivat he. Ollen
viekas kuten itämaalaiset ainakin ja verraton valtioviisas, teki
Haidulla vanhus samoin, kuin Samarkandin kaani nyt on tehnyt: hän
ryhtyi rauhan hieromiseen. Kuin oli kaksi vuotta lakkaamatta lähetelty
sanansaattajia lahjoineen ja pitkine itämaisine, sananlaskuista ja
runollisista kuvista kirjavine kirjoituksineen, johduttiin viimein itse
asiaan. Haidullan tuli saada kahden kymmenen tuhannen ruplan
vuosieläke, ruveta jonkinlaiseksi liittovasalliksi ja ottaa aulaansa
venäläistä varustusväkeä. Lyhyesti sanoen: vastarinta oli kukistettu.
Mutta Haidulla vanhus meni vielä pitemmälle: eräitä melkoisia etuja
vastaan lapasi hän kääntyä kristinuskoon.

Keisarinna lähetti aroille hovipappinsa, isä Osipin, ja hovimaalarinsa
Lampin. Tunnethan mielevän Lampin, hänet, joka on maalannut Katarinan
muotokuvan, sen, joka on Talvipalatsissa ja vielä tänäkin päivänä
saattaa kenen hyvänsä, joka sen näkee, vähän päästä pyörälle. Kuuden
kuukauden kuluttua palasi maalari ja toi Haidulla vanhuksen kuvan, joka
oli tehty sen kokoiseksi, kuin hän todella oli. Millainen kuva! Lempo
vie jos ei vielä tänäkin päivänä pelota tuo vanha rosvo. No, ehkäpä
saat sen joskus nähdä Nikolai Konstantinovitshin luona.

Kuin muotokuva näytettiin Hänen Majesteetillensa keisarinnalle,
kerrotaan hänen sanoneen: Lampi, te olette tehnyt tehtävänne hyvästi,
mutta kuinka menestyy minun hovipappini työ? Lampi vastasi kuin
kohtelias hovimies ainakin: Teidän Majesteettinne, haidamak kyllä antaa
kastaa itsensä, mutta hän tahtoo muutamia pieniä muutoksia uskonoppiin
tahi oikeammin siveysoppiin, ja niistä hän pitää itsepäisesti kiinni,
ja kunnianarvoinen isä Osip on neuvoton ... hän pyytää tarkempia
ohjeita.

-- Mitä tahtoo sitte "serkkumme", ruhtinas Haidulla?

-- Hän tahtoo pitää haareminsa.

Vieno ivanauru kirkasti keisarinnan kasvot ja syvät sinisilmät
säihkyivät pidätetystä ilosta. Sitte kääntyi hän puoliksi ja sanoi
paljon tarkoittavalla äänellä: Prinssi Orlov, lähettäkää isä Osipille
käsky kastaa se vanha shakaali. Ja hovilla oli huvia siitä pikku
tapauksesta koko viikon ajaksi.

Mutta kuin shakaali oli kastettu, kiukustui hänen kansansa. Haidulla,
jonka nimenä nyt oli Aleksander, karkoitettiin pois aavikoilta
monilukuisen perheensä kanssa, hän tuli tänne Moskovaan ja sai täällä
vanhan rappeutuneen linnan, jossa se perhe asuu vieläkin. Poika Yrjö
pantiin paashikouluun ja meidän valtiomiehemme käyttivät häntä sitte
kruunun tavoittelijan nimellisenä, pitääkseen yllä riitoja hänen
heimossaan tuolla entisillä aavikoilla. Suureksi suosion osoitukseksi
sai hän jossakin tilaisuudessa ottaa vastaan isänsä, vanhan shakaalin,
muotokuvan, joka muuten oli hylkynä, jossakin Talvipalatsin nurkassa.

-- No, mitä hänestä sitte tuli?

-- Pojastako?

-- Niin Haidulla Aleksanderin pojasta, Yrjöstä.

-- Kenraali hänestä tuli. Mutta hän ei kuitenkaan voinut koskaan päästä
vapaaksi haaremin ajatuksista, vaan pani toimeen häväistysjuttuja, ja
ihan varmaan olisi koko suku joutunut rappiolle, ell'ei joku
suurruhtinas olisi ollut kummina hänen pojallaan Konstantin
Georgevitshillä. Tätä Konstantinia holhoili milloin kukin ruhtinas, ja
hän olikin tosiaan aika mies; viimein pääsi hän intendenttiviraston
päälliköksi ja kokosi aika lailla rahaa. Hänen pojastaan, meidän
Nikolaistamme, tuli rykmentinpäällikkö, mutta hän otti eron tahi
oikeastaan hänet erotettiin virastaan pari vuotta sitte. Muistathan
vetovoiman lain. Niinpä niin, ne kerrokset, joista hän on alkuisin,
vetävät häntä sinne jossa hänen kotonsa oikeastaan onkin. Hän osasi
olla hyvinkin hieno ja komea nuorempana, siisti kuin kissa, kaunis kuin
paratiisilintu, se oli kaikki opittua, vaan nyt, kuin hän jo on vanha,
niin...

Mutta Hornia ei miellyttänyt Dimitri Semenovitshin kertomuksen loppuun
kuuleminen. Kaunis, nuori neito oli tehnyt häneen syvällisen
vaikutuksen, hän oli vieläkin näkevinään akaasiain vaaleaa vihreyttä
vasten hänen lumoavan kuvansa. Että tällä hienolla, ilmaisella
olennolla olisi mitään yhteyttä tuon ylhäisen roskaväen, tuon
tatarilaissuvun kanssa, jonka historia oli lyhyissä, voimakkaissa
piirteissä juuri ollut hänen nähtävänänsä, se tuntui Hornista
vastenmieliseltä. Että kaikki tuo nuoruuden ja kauneuden ilmestys,
joka, vaikka se jo oli kadonnut, yhä vielä kajasti hänen silmissään
valkoruusuna tahi sellaisena kuin mantelikukan terä, tulisi vedetyksi
alas, se tuntui hänestä vaistomaisesti tuskalliselta.

-- Lähtekäämme, Dimitri Semenovitsh, sanoi hän lyhyeen. Sinä syöt
meidän kanssamme Jarissa, vai kuinka?

Dimitri katsoi tutkivasti kumppaniinsa.

-- Olkoon menneeksi Jarissa. Mutta vapaaherratar, sinun sisaresi meidän
pitää ensin noutaa.

He läksivät astumaan polkua pitkin, tulivat suuren lammikon rantaan,
jonka päällä pääskyset lentelivät, riemuisesti viserrellen, ja
kääntyivät taas suurelle tielle, jota pitkin vaunujono juhlallisen
hitaasti kulki entiseen tapaansa. Samassa he näkivät Helena
Nikolajevnan punaisella ratsullaan keskellä kiehuvaa joukkoa; hän
tervehti viehättävästi piiskallaan, hymyili voittoisesti ja läjäytti
ratsuaan.

Silmänräpäyksen ajan näki Horn sinistä harsoa ja tunsi outoa ahdistusta
ja sääliä neitoa kohtaan, joka sitä kantoi. Hän ajatteli itsekseen:
niin rakastettava ja hieno, ja kuitenkin sellainen kuorma raakoja,
likaisia muistoja ainiaaksi kytkettynä hänen sukunsa nimeen. Melkein
vihamielin sanoi hän:

-- No, Dimitri Semenovitsh, mutta tyttö, tyttö itse, mitä sinulla on
hänestä sanomista?

Martinovilta ei jäänyt huomaamatta Hornin puheessa piilevä pieni
piikki. Iloisesti vastasi hän:

-- Erik Aleksandrovitsh, tahdotko tietää, mitä minulla on sanomista
hänestä? No, saathan itse nähdä Helena Nikolajevnan huomenna. Sen
verran minä vain sanon, että hänellä on selvä pää ja että hän tietää ja
osaa enemmän kuin hänen ikäisensä tytöt tavallisesti.

Horn työnsi sivulle vaaleat viiksensä ja hymyili hiljaa itsekseen. Nyt
he jo olivat Aldonin huvilan luona, Neiti Hanna seisoi odotellen
kuistilla, valmiina lähtemään.

-- Olemmeko antaneet teidän armonne odottaa? huusi Martinov ranskaksi
orapihlaja-aidan ylitse, joka oli huvilan ja suuren tien välillä.

-- Ehkä minuutin, vastasi Hanna; vaunut ovat valmiit, minä tulen heti.
Kohta sen jälkeen istui koko seurue landoo-vaunuissa, ajaen
hölkkäjuoksua Jaria kohti.

Jar on Moskovassa eräs ulkoravintola, joka on ainoastaan hyvin
edullisen asemansa ja muinaismuistojensa tähden voinut pysyä
sellaisessa arvossa, että siinä kauneina vuodenaikoina käy niitäkin,
jotka muuten ovat hyvin tarkkoja paikan valinnassa. Se on aivan
Petrovan puiston portin ulkopuolella viertotien varrella, joka vie
sieltä avaran Hodinin tasangon halki.

Jarissa on Pushkin viritellyt kanneltansa ja laulanut laulunsa
Antshar-puusta. Siellä hän, innostuneena mustalaistyttöjen lauluista
ja sampanjasta on sepinnyt sen juomalaulun, joka kultakirjaimin
piirrettynä, marmoritauluihin vielä tänäkin päivänä koristaa erästä
tämän ulkoravintolan pikku huonetta. Talvisaikaan alkaa elämä täällä
vasta puoliyöstä ja päättyy useimmiten vasta silloin, kuin harmaa
talviaamu jo koittaa äärettömälle tasangolle. Keväällä muuttaa Jar
tuon nurinpuolisen luonteensa ja on sitte pysähdyspaikkana iloisille
sekä mies- että naisurheilijoille ja perheille. Jarissa on pieni,
syreeni- ja akaasia-aidoilla ympäröity, avonainen katos, ja siihen
asettuivat meidän ystävämme. Puhelu kävi Ranskan kielellä, jota
Martinov ei kuitenkaan osannut täydellisesti.

-- No, sisko Hanna, sanoi Horn, kuin päivällisen tilaus oli tehty, minä
olen sitonut sinun aikasi huomiseksi. Huomennahan se juhla on, Dimitri
Semenovitsh?

-- Mikä juhla? kysyi Hanna. Minulla ei ole muassa muita kuin
matkapukuja.

-- Tiedättehän ehkä, hyvä neiti, että suuri tulipalo on raivonnut
eräässä kylässä muutamien peninkulmien päässä Moskovasta, jossa
pataljoona oli viime kesänä. On toimitettu keräyksiä vahinkoa
kärsineiden hyväksi, ja muutamat rykmentin upseerit ynnä joukko
ylimysnaisia on pannut toimeen kilparatsastuksen kilpa-ajoradalla
tuolla Hodinin kentällä. Siitä tulee vain harrastajain näytäntö, vähä
ruusu- ja tanssiratsastusta ja ainoastaan yksi esteratsastus, ei muuta
kuin pieni paraadi. Ehkä teitä, hyvä vapaaherratar, huvittaa sen
näkeminen, arvelen minä. Lippuja myövät vähitellen Helena Nikolajevna,
minä ja pataljoonan upseerit.

-- Niin, ja mikä Helena! keskeytti Horn. Hän istuu ratsun seljässä kuin
perho häilyvällä korrella, kaunis siniperhonen. Hänellä oli kaksi
lippua omaan looshiinsa, ja minä otin ne; olisitpa nähnyt, kuinka
iloiseksi hän tuli, kuin minä lupasin tuoda sisareni kanssani.

-- Vai niin, sanoi Hanna, heikosti hymyillen, mikä suku se on?

Ennen kuin Martinov ehti vastata, selitti Horn:

-- Hyvä suku. Isä oli täällä rykmentinpäällikkönä, ja Helena
Nikolajevnalla on kanssansa täti, eräs Koshelsky.

-- Minä pyydän teitä, vapaaherratar, olemaan peljästymättä, kuin näette
tädin: hän on epäilemättä hyvin kunnianarvoinen nainen, mutta meillä
pataljoonassa oli tapana sanoa häntä rautalankanaiseksi.

-- Mitä? Rautalankanaiseksi!

-- Niin, näettekös, hänessä on kaikki kätkettynä läpipääsemättömän
salaperäisyyden verhoon. Hän on hyvin yhdistetty rautalangoista ja
puuterista, jota paitsi hänessä on vähä punaista ja mustaa sekä vähä
kutakin, niin, ymmärrättehän, ja sitte hän pukeutuu niin...

-- Mutta hyvänen aika, sanoi Hanna, te kuvaatte häntä semmoiseksi, että
minä tuskin luulen voivani tulla.

-- Oh, sanoi Horn vähän kärsimättömästi, tiedäthän, että Martinov on
runoilija, hän käyttää voimakasta väritystä. Tietysti sinä voit tulla
mukaan -- ja hänen tavallinen varovaisuutensa ja päättämättömyytensä
olivat kerrassaan kuin pois puhalletut.

Martinov hymyili niin, että sitä saattoi selittää kuinka hyvänsä. --
Epäilemättä voitte tulla mukaan, sanoi hän viimein, huomattuaan Hornin
tyytymättömyyden.

-- Niin, ja nyt saat kerralla nähdä Moskovan koko kauniin maailman,
juuri ennen lähtöäsi. Niin tosiaan, sisareni tahtoo lähteä jo
ylihuomenna iltajunalla.

-- Nytkö jo? Niinkö vähän Moskova teitä sitte miellyttää?

-- Ei, mutta minä en voi jättää niin kauaksi vanhaa isäämme yksinään,
ja sitä paitsi ... niin, minä luulen terveytenikin täällä huononneen.
Minun täytyy lähteä.

-- Niin, minulle se kyllä on ikävä, sanoi Horn, mutta kiitos hyvästä
avusta, ja maljasi nyt. Ennen syksyä olen minäkin kotona. Tiedätkös
mitä? Luulenpa, että menen huomenna tervehtimään Nikolai
Konstantinovitshia, entistä rykmentinpäällikköä. Upseerit kai
seurustelevat siellä vai kuinka?

-- Kas vain, Erik Aleksandrovitsh, sanoi Martinov nauraen, Helena on
valloittanut Pariksensa. Sinähän olet aivan hurmautunut. Se muuten
sopii erinomaisesti; kaikki pataljoonan upseerit ovat huomenna
toimessa. Erik Aleksandrovitsh siten saa olla ruhtinattaren
palvelijana.

Päivällinen syötiin ilomielin. Tuntia myöhemmin istuivat sisarukset
Aldonin huvilan kuistilla, puhellen Suomesta, kodista, isästä, joka oli
toimittanut vanhan kartanon sukuperinnöksi, sekä sen muutoksen
seurauksista heille sisaruksille. Samalla katselivat he kävelijöitä,
jotka vielä kauan senkin jälkeen, kuin aurinko jo oli laskeutunut,
astuskelivat puiden tuuheain latvojen alla, nauttien kevätyön
lienteyttä, puiston suloista viileyttä ja sulavaa musiikkia, joka
Mauritanian konserttisalista tulvi yli seudun ja sekautui kukkivien
kastanjain ja narsissein tuoksuun.




III.


Kilpa-ajoradalla Hodinin kentällä oli suuri tungos ja vilinä. Vaunut
toistensa jälkeen vierivät aitauksen eteen, joka ympäröitsi tallia,
satuloimakenttää ja katsojain parvekkeita. Kuskit ja palvelijat
loistivat kaikkein kauneimmassa muhkeudessaan, vaunut välkkyivät ja
silat kimaltelivat auringon paisteessa. Poliisit, joita joukottain
seisoi aitauksen portilla, tervehtivät toista ylhäistä henkilöä
toisensa jälkeen ja osoittivat heidän vaunuillensa kullekin ennen
määrätyn paikkansa.

Översti Horn ja hänen sisarensa tulivat hyvissä ajoin. He näyttivät
lippunsa, ja heti syöksyi erinomaisesti vahattu, käherretty ja
kammattu, nuori luutnantti Hornin pataljoonasta esiin heidän luoksensa,
esitti itsensä Aleksei Sidorovitsh Petroviksi ja sanoi saaneensa Helena
Nikolajevnalta -- niin hän häntä vain nimitti -- käskyn osoittaa heille
paikkansa. Heidät vietiin itse johtokunnan varalle pidätettyyn
penkkiriviin, aivan parvekkeen laidan eteen. Niinpä heillä siis oli
erinomainen paikka katsella loistavaa näytelmää.

Ylhäällä parvekkeilla istui edustajia kaikista johtavista perheistä,
kuten E. de Laveley niitä nimittää, noista perheistä, jotka eivät
hallitse, mutta kuitenkin johtavat koko kansaa. Siellä istui
kukoistavin joukko sen nimellisiä kuin Rostoptshin, Uvarov,
Sheremetjev, Dolgoruki, Novosiltzov, joiden kantajia on vuosikymmen
toisensa perästä läpi vuosisatojen mainittu milloin Herostratonin,
milloin Solonin vertaisina, aina kaikkein ensimmäisinä miehinä. Parvet
olivat muuten täynnä aivan tungokseen asti. Kaunisten, moniväristen
pukujen merestä kohosi purpuranpunaisia ja valkoisia päivänvarjoja kuin
isot kuuman ilmanalan kukat, ja ne vapisivat ja huojuivat omistajainsa
käsissä tunteiden tuulahduksista, vielä arvaamattomammista kuin se
tuuli, joka häilyttelee maan pinnalla kasvavia kukkasia. Koko parvet
aaltoilivat väreistä ja kukista, nauhoista ja pitseistä; siellä säihkyi
kauneita silmiä, mustia silmiä, sinisiä silmiä. Tervehdittiin
tuttaviaan huiskuttaen päivänvarjoilla ja nenäliinoilla. Lyhyt iloinen
huudahdus ilmaisi silloin tällöin, missä hermoja ärsyttävässä
jännityksessä oltiin. Ja sen loistavan taulun päällä ylhäällä taivaan
kaareva kumu tyynenä, lämpöisen sinisenä, koristettuna isoilla
pilvillä, suurilla, päällekkäin kasautuneilla tasangon pilvillä, jotka
päältä päin ovat valkoiset kuin lumipeitteiset alpit ja jäävirrat,
alhaalta kaukaa lämpöisen sinipunervat ja tuhkaharmaat. Lähinnä parvien
reunaa oli suuri soikea ala kenttää aidattu tangoilla, lipuilla ja
nuorilla; siinä oli kuten sirkuksessa osa näytännöistä tapahtuva. Nyt
siinä kuitenkin oli paraastaan vain Hornin pataljoonan upseereja, jotka
överstinsä asettuessaan paikallensa tervehtivät häntä tarkalla
sotilasryhdillä.

Kaikki se kuitenkin jäi neiti Hannalta alussa huomaamatta, sillä hän
näki ainoastaan yhden ja kauhistui: erään naisen, joka istui samalla
penkillä kuin hän ja hänen veljensä. Päässä oli tällä naisella suuri,
vanhanaikainen, mutta kallis hattu, leveäreunainen, jollaisia muoti
Englannissa vaati Yrjöjen ajalla. Koristuksina oli siinä sinipunervia
ja keltaisia höyheniä. Korvissa riippui sillä naisella pitkät
korvarenkaat ja kaulassa välkkyi arvokas, kalleilla kivillä somistettu
koriste. Tukka oli aseteltu monelle poimulle kuten Josefina
Beauharnaisin aikana. Kaikki tuo olisi vielä mennyt mukiin, mutta
muuten oli vaikea sanoa, mikä tässä naisessa oli irtonaista, mikä
kiinteätä. Samoin oli mahdoton arvata hänen ikäänsä ja hänen
yhteiskunnallista asemaansa. Kaikki oli peitetty läpinäkymättömään
salaperäisyyden verhoon, kuten Martinov oli sanonut.

-- Kuulehan, Erik, tuo se varmaankin on rautalankanainen. Hän on
tosiaan hyvin monella tavoin kokoon pantu. Neiti Hanna ei ehtinyt
puhella enempää, sillä nyt juuri tuli komeasti loistava, nuori nainen
kauniissa ratsupuvussa, seurassansa nuori Petrov ja kaksi muuta
innokasta upseeria.

-- Terve tuloa, neiti, terve tuloa, översti, olipa oikein hyvin tehty,
neiti, että otitte osaa tähän hyväntekeväisyysjuhlaan. Sallikaa minun
esitellä: tätini, mademoiselle Dorinne Koshelsky eli Darja Mihailovna,
jos puhutte venäjää, herra Petrov luutnantti, kreivi Novosiltzov ja
herra Shubin kornetti, juhlan toimikunnan jäseniä.

Mademoiselle Dorinne hymyili kaikkein rakastettavinta hymyään ja hänen
tummat silmänsä välkehtivät kauneilta, voittavilta.

Hän toivotti molempia sisaruksia tervetulleiksi. Ennen kuin hän
kuitenkaan ehti ryhtyä keskusteluun neiti Hannan kanssa, tuli Martinov,
ratsusaappaat jalassa, piiska kädessä ja punainen nauharuusu
olkapäällä, kiireesti heidän luoksensa. Hän tervehti kaikkia siinä
osastossa istujia, samassa sanellen:

-- Ruhtinatar, hyvät herrat, kenraalikuvernööri ruhtinas Dolgoruki
tulee. Me saamme alkaa heti -- menkää paikoillenne, hyvät herrat,
menkää paikoillenne.

Luutnantti ja kornetit katosivat.

-- Herra kreivi, säästäkää Almandinea, huusi Helena Nikolajevna
jäljestä.

Martinov sanoi hymyillen hiljaa:

-- Erik Aleksandrovitsh, istu paikallasi; nuori Petrov kiusaa Helena
Nikolajevnaa suurella, sietämättömällä, kiihkoisella rakkaudellaan.

Helena Nikolajevna oli niitä onnellisia, joille luonto on tuhlaamalla
antanut kaikkein kauneimpia lahjojaan. Hän oli kaunis ja nuori ja hänen
sydämmensä lämpö johtui hänen hyvyydestään. Kaikki, mitä hän sanoi ja
teki, johtui vilpittömästi ainoastaan siitä, että hän tahtoi olla
hyvä sen sanan paraassa merkityksessä. Hän oli luonnollinen ja
yksinkertainen sekä vapaa teeskentelemisestä, kuten hyväsukuiset
venäläiset naiset tavallisesti, ja sitä paitsi oli hänellä miellyttävä
ääni, joka teki hänen sanansa, kaikkein vähäpätöisimmätkin, puoleensa
vetäviksi.

Ystävällisesti, vaan vapaasti otti hän neiti Hannaa kädestä, puristi
sitä ja sanoi:

-- Minä olen hyvin kiitollinen, neitiseni, että tulitte tähän juhlaan.
Jospa vain kaikki kävisi hyvästi. Minun Almandineni on nyt ensi kertaa
muassa.

-- Te näytte rakastavan Almandineanne?

-- Tietysti, sydäntäni kiistävät Almandine ja musiikkini. Näettekös,
sanoi hän hymyillen, minulla on kasakin verta suonissani -- musiikkia
ja hevosia, piaano ja Almandine. Muhkea hepo, ehkä liian
heikkohermoinen. Pikku Novosiltzov ratsastaa sillä tänään. Mutta onko
teillä tässä hyvä istua, näettekö hyvästi, tässä on minun kiikarini.
Helenan ystävälliset sanat ja kohtelias huolenpito liikkuttivat Hornia
syvästi ja voittivat hänen sisarensa kerrassaan, niin että hän hetkeksi
unhotti levottomuuden, jota tunsi m:lle Dorinnen tähden.

-- Viivyttekö te, hyvä vapaaherratar, kauankin Moskovassa? kysyi
Helena.

-- Paha kyllä täytyy minun matkustaa huomeisiltana tahi viimeistään
ylihuomenna, vanha isäni...

-- Niin, jatkoi översti selitystä, sisareni on tehnyt pitkän matkan, ja
kun minä itsekin olen täällä vielä muukalainen, niin että minulla ei
ole ainoatakaan tuttua perhettä, niin täytyy sisareni matkustaa pois,
näkemättä moskovalaista kotia.

-- Sallikaa, vapaaherratar, sanoi nyt m:lle Dorinne vanhanaikaisella
monisanaisuudella, minun kysyä teiltä ... mutta eiköhän kysymykseni ole
liian rohkea? Tahdotteko huomenna syödä päivällistä meidän luonamme
veljenne, Martinovin, Petrovin ja ehkä myös Novosiltzovin kanssa? Niin,
tiedän kyllä, että se on vastoin seurasääntöjä, mutta saahan
matkustavaisia kohtaan olla vähän vapaampi. Muuten me aioimmekin kohta
tämän näytännön jälkeen toimittaa teille meidän käyntikorttimme.

-- Te olette liian ystävällinen, mademoiselle, minä ... minä en tosiaan
tiedä -- ehkä minä lähden jo huomeisiltana matkalle.

Mieluisimmin olisi Hanna eittänyt kerrassaan; koko hänen maalainen,
yksinkertainen ja suora arvostelutapansa saattoi hänet pelkäämään tuota
vanhaa, koristeltua nukkea. Mutta hänen ajatellessaan sopivaa syytä
kiiruhti veli vakuuttamaan:

-- Kiitollisesti me otamme vastaan teidän kutsunne, sitäkin
mieluisemmin, kuin minä aioin jo huomenna käydä tervehtimässä
ruhtinasta. Minkä ajan te määräätte?

-- Kello viisi, ehti mademoiselle kuiskata, kuin yleisössä yht'äkkiä
syntyi liike ja veti kaikkein huomion suurelle portille päin.

Kenraalikuvernööri oli tullut ajutanttineen. Hän astui radalle, sai
ottaa vastaan tervehdyksiä joka taholta, ja tämä ylhäinen pikku ukko,
eräissä suhteissa m:lle Dorinnen kaksoiskuva, asettui paikallensa
parvekkeen kunnialooshiin.

Neljä viisi upseeria astui nyt siihen looshiin, jossa ruhtinatar istui,
heidän joukossaan Petrov, joka muuten oli hyvin kiihtyneellä ja
hermostuneella mielellä. Hän asettui Helenan taakse ja näytti koettavan
niellä häntä silmillään. Martinov seisoi alhaalla parvekkeen laidan
vieressä; silloin tällöin vaihtoi hän muutamia sanoja Erikin ja
hänen sisarensa kanssa. Nyt antoi hän merkin, alettiin soittaa
kummallista marssia ainoastaan kimeällä pikkolo-huilulla ja rummulla.
Perältä avattiin portit ja tuolle erotetulle soikealle alalle
ratsasti noin kuusi kymmentä upseeria yhdessä ryhmässä, silmiään
väräyttämättä, jäykkinä, suorina, levollisina ja niin hiljaisina, että
tuskin kuului edes suitsien kilahdusta. Koko ajan pysyivät he
nelikulmajärjestyksessä, jonka kuvion tarkka mittaustieteellinen muoto
tuskin muuttui käänteissäkään. Hevoset astuivat juhlallisen tasaisessa,
melkeinpä surullisessa tahdissa, jotenkin samoin kuin sankarit suurissa
murhenäytelmissä. Kavionsa nostivat ne korkealle ja painoivat ne ikään
kuin tajutun varmasti jälleen maahan. Sen kaiken tarkoitus oli osoittaa
ja se todella osoittikin, mikä vakava syy nyt oli tänne koonnut
Moskovan vanhan aateliston ja rikkaat porvarit. Kaksi kertaa ratsasti
joukko ympäri radan, ja sitä tervehdittiin suunnattomalla riemulla.

-- Näettekö Almandinen, sanoi ruhtinatar Helena neiti Hannalle, minun
hevoseni, sen rubiinipunaisen? Vaikka se on niin arka, että kaikkein
vähäisinkin asia voi tehdä sen levottomaksi, niin että sen lihakset
värisevät, ymmärsi se kuitenkin tämän näytännön luonteen; pikku
Novosiltzov oli aivan mainio.

Nyt tuli ruhtinattaren luo sanantuoja: kenraalikuvernööri, suuri
kauniin sukupuolen ihailija, tahtoi aivan omin käsin antaa jollekulle
huvien toimeenpanijattarista, mieluisimmin kaikkein kauneimmalle, sen
rahasumman, jonka hän oli koonnut palovahinkoa kärsineiden hyväksi.

Mademoiselle Dorinnen seurassa läksi Helena hänen ylhäisyytensä luo.
Översti Horn läksi myöskin ulos tervehtimään rykmenttinsä
ylipäällikköä, kreivi Stülpersiä, joka oli juuri tullut.

Neiti Hanna jäi yksin. Hänen paraikaa istuessaan ja miettiessään,
olikohan m:lle Dorinne sellaisia ihmisiä, joiden luona sopii käydä
vieraisilla, kuului takaa päin syvä kurkkuääni:

-- Kauniilla ruhtinattarella on tänään kanssansa myöskin naisseuraa.

Johon toinen käheä ääni vastasi:

-- On luultavasti englantilainen, kuulin hänen puhuvan.

Neiti Hanna punettui hiukan tuosta huomautuksesta ja mietti yhä
kiihkeämmin, mitähän ihmisiä ne olivat nuo naiset, joiden seuraan hän
oli joutunut. Hän oli hyvin huolissaan siitä, että hänen veljensä oli
luvannut mennä heille päivälliselle. Kummallista tosiaankin: upseereja
paljokin hänen ympärillänsä, mutta ei ainoatakaan naista. Samassa hän
sattui huomaamaan kapteeni Martinovin.

-- Kapteeni, sanoi hän, m:lle Dorinne on kutsunut minua ja veljeäni
huomenna päivälliselle.

-- No, menettekö?

-- Antakaa te minulle neuvoa, herra kapteeni.

-- Eihän toki, neiti, kyllä te itse osaatte paremmin päättää kuin minä,
mitä teidän on tehtävä tässä asiassa.

Nyt palasi ruhtinatar jälleen tätinsä kanssa.

-- Ah, mikä ihana vanhus, se prinssi.

-- Katsokaas, viisi sataa ruplaa minun köyhilleni... Tahdotteko nähdä
minun Almandineani? Jos tahdotte, niin lähtekää minun kanssani talliin.
Nyt tuleva näytännön osa ei juuri huvita, se on vain ristiratsastusta
neljällä hevosella. Tiedättehän, että tällaisissa ratsastuksen ystäväin
näytännöissä ei saa olla liian vaativainen.

Mielellään neiti Hanna tahtoi, sillä hän rakasti eläimiä aina
lapsuudestaan asti. M:lle Dorinne jäi överstin kanssa paikan vartiaksi,
kuin toiset molemmat naiset läksivät nuoren kornetti Shubinin kanssa
talliin. Siinä suunnattoman pitkässä puurakennuksessa seisoi
tallimiehiä luutineen, ruokkijoita ja ratsupalvelijoita eri ryhmissä.
Lähinnä ovea seisoi harjoittaja herra Archer, lyhytkasvuinen
englantilainen, ei muuta kuin kimppu paljaita lihaksia ja jänteitä, ja
puheli kiihkeästi Petrovin kanssa omituisella sekamelskalla, joka oli
yhteen sotkettu Englannin ja Venäjän kielistä sekä kätten huitomisesta,
kirouksista ja hevosten hoitoon kuuluvista oppisanoista. Kuin Petrov
näki Helena Nikolajevnan, hänen katseensa vuorotellen kirkastui ja
synkistyi; miltä poika paran mielessä tuntui, ei ollut mikään
salaisuus.

-- Ah, ruhtinatar, sanoi hän vähän suhisevalla, pehmeällä äänellä,
minä olen lohduton, totisesti perin lohduton. Voi mikä pulma! Jos
minun -- hän oli sanomaisillaan hevosen nimen, mutta pidättihe --
kultaraudikkoni tänään voittaa teidän heponne, niin te varmaankaan ette
koskaan anna minulle anteeksi. Toiselta puolen, jos minä en ensinnä
ehdi perille, niin te ehkä sanotte, että minä tahallani annoin teidän
hevosenne voittaa. Ja nuori, kaunis luutnantti näytti niin onnettomalta
siitä hirveästä velvollisuuksien ristiriidasta, että neiti Hanna
hymyili ja Helena Nikolajevna myös hymyillen sanoi ystävällisellä
äänellään:

-- Älkää siitä olko ollenkaan huolissanne, Aleksei Sidorovitsh,
kaikkihan riippuu aivan hasaardista (sattumasta), -- siten viitaten
Petrovin kultaraudikkoon, jonka nimi oli Hasard. Korkeamman
ratsastusurheilun sääntöihin näet kuuluu, että keskustellessa
kilpaveljen kanssa ei saa mainita sen hevosen nimeä, joka on
kilpailemassa osallisena.

-- Menkäämme sisään. Hyvästi näkemään asti, Aleksei Sidorovitsh.

Petrov kumarsi ja naiset astuivat talliin.

-- Täällä, ruhtinatar, täällä on teidän hevosenne, sanoi herra Archer
ja viittasi erääsen pilttuusen päin.

Almandine oli peitetty suurella sinisellä, vaakunakoristeisella
loimella ja korvissa oli sillä liinatupet, Neiti Hornista oli hepo
hyvin kummallisen näköinen siinä puvussaan ja hän nauroi.

-- Ota pois peite, käski ruhtinatar.

-- En, teidän ruhtinaallinen armonne, vastusti Archer, joka kaikkein
hevosmiesten tapaan oli hyvin taikauskoinen, se tuottaa onnettomuutta.
Luutnantti Petrov on lähellä eikä vastustajan pidä nähdä hevosta ennen
kuin satuloimapaikalla.

-- Kyllä minä tiedän teidän kilpa-ajolakinne ja tapanne sekä
taikuutenne, jonka muuten olette juurruttaneet myöskin Petrov parkaan;
hän ei uskalla edes mainita hevosten nimiäkään tänä päivänä, torui
ruhtinatar, astui hevosensa luo, ja tempasi itse pois peitteen.

Archer pahastui, kirosi englantilaistapaansa ja puri hammasta, niin
että jänteiset leuat paisuivat.

Almandinen väri oli niin ihmeellisen punainen, että hepo syystä kyllä
oli saanut nimensä itämaisesta almandine-kivestä. Muuten oli hepo
parasta englantilaista rotua, rinta erittäin leveä, kaula hieno ja
suora, silmät suuret, lempeät ja jotenkin ulkona olevat. Se katsoi
liikuttavan rakkaasti haltijattareensa. Neiti Horn suuteli sen turpaa,
hienoa ja pehmoista kuin lapsen iho, ja ruhtinatar taputteli sen
laihoja, jänteisiä lanteita.

Samassa tuli pikku Novosiltzov sinne.

-- No, Archer, sanoi hän äkäisesti, peitä heti hevonen; mitä uusia
tapoja tuo on...

-- Niin teidän armonne, mutta ruhtinatar...

-- Minun syyni se on, minä tahdoin näyttää Almandinen vieraallemme.

-- Pyydän anteeksi, minä en nähnyt teitä, hyvät naiset; sallitteko,
ruhtinatar, minun tarjota Almandinelle pullon sampanjaa?

-- Niin, se olisi sopivaa, sanoi harjoittaja. Hepo on erittäin arka
tänään. Se tietää, että nyt on kilpailu edessä, se on ajatellut sitä
koko päivän.

-- Kuinka te, herra Archer, sen tiedätte? kysyi neiti Horn kauniilla,
säännöllisellä Englannin kielellä.

-- Kuinka minä sitä en tietäisi? Näenhän minä sen hevosta, sanoi Archer
kummastuen ja kiukustuen; totta minä sen verran ymmärrän hevosia.

Tallirenki toi pullon sampanjaa. Almandine, kuultuaan korkin
paukahduksen, hirnahti heti iloisesti ja nosti päänsä. Mies pisti
pullon kaulan suuhun siihen paikkaan, jossa kuolaimet tavallisesti
ovat, ja Almandine imi halukkaasti makean juoman, rengin seisoessa
vieressä päätään raapien ja kuivia, paksuja huuliaan nuoleskellen sekä
kummallisia ajatuksiaan selvitellen.

Ohjelman toinen numero oli näytetty, tuli aika palata parvelle.
Ruhtinatar ja neiti Horn menivät, seurassaan Novosiltzov, pitkän
piltturivin ohitse satuloimakentälle. Siellä jo Archer oli
sekamelskallaan antamassa Petroville lukemattomia hyviä neuvoja
suurella innolla, joka johtui Petrovin nuoruudesta ja tunnetusta
anteliaisuudesta.

-- Katsokaas, kultaraudikko on venäläinen hepo -- hän ei koskaan
sanonut hevosia eläimiksi -- ja sen luonne on venäläinen. Sillä on
rohkeutta ja intoa, mutta se aina hätiköitsee. Goddam, kohdelkaa sitä
sen tähden tyynesti. Se on kiihkeä ja kunnianhimoinen, teidän pitää sen
tähden koettaa heti alussa päästä edelle, jos mahdollista, siitä se saa
rohkeutta ja itseluottamusta; näetkös, se on venäläinen luonteeltaan,
siltä puuttuu sitkeyttä. Se punainen, ruhtinattaren, on aivan toista
laatua, arka tietysti, mutta ei koskaan joudu toivottomaksi, vaikkapa
olisi toisena ja kolmantenakin järjestyksessä, neljän viiden kymmenen
sylen päässä merkkipaikasta -- ei, se ei joudu toivottomaksi, se on
englantilainen ja sillä on rohkeus, joka kestää kaikissa oloissa.

-- Tehkää tilaa, tehkää tilaa! huutaa joku tallirenki alhaalla oven
luona.

Samassa kello soi ensimmäisen kerran. Läpi koko tallin kulki kuin
sähköisku, kaikki hevoset hörkistivät korviaan, liikahtelivat
levottomasti ja raapivat olkia; muutamat hirnuivat vilkkaasti.
Ratsupalvelijat juoksivat pilttuihin, hevoset vietiin ulos
satuloitaviksi ja loimet riisuttiin. Archer juoksenteli ympäri yrmeänä
ja äreänä, koetteli satulavöitä ja solkia ja lakkaamatta toisteli joka
ratsastajalle: Pysykää vain levollisena, älkää hätyyttäkö hepoa.
Korkeamman ratsastusurheilun lait määräsivät, ett'ei kukaan saanut
nähdä vastustajansa hepoa eikä kysellä sen vikoja tai ansioita; vasta
satuloimakentällä oli, jos muuten tahdottiin noudattaa hyvää tapaa,
oikeus katsastaa vastustajiansa. Sen tähden urheilijain uteliaisuus
kokoutui kaikki tyyni tähän paikkaan. Tänne kokouduttiin, saadakseen
ehkä minuutin verran katsella kilpailuun lähteviä. Siellä näkivät neiti
Hanna ja ruhtinatar kultaraudikko Hasardin, joka oli muhkea hepo Donin
aroilta: kullalta kiiltävä, musta selkä, musta harja, musta häntä,
ryhti kuin aron kuninkaalla. Tästä hevosta oli Petroville tarjottu koko
omaisuus, mutta turhaan.

Soitettiin toinen kerta, ja nyt seurasivat tapahtumat toisiaan
nopeasti. Minuutti toisensa perästä pidettiin yleisöä yhä kiihtyvässä
jännityksessä. Ratsastajat valkoisissa ratsupuvuissaan hypähtivät
satuloihin. Kolmas soitto helisi hermoja ärsyttävästi -- ja leimausten
tavoin suhahtivat Almandine, Hasard, Ahmed Burja, Sokol, Duc ja muita
ulos kentälle, yhteensä seitsemän hevosta. Kaksi kertaa palautettiin
ratsastajat lähtöpaikkaan ennen kuin heidän voitiin tunnustaa seisoneen
yhdessä rivissä. Mutta sitte lähdettiin tuulen vauhdilla. Kaikki
kiikarit kääntyivät nyt yksinomaan sitä paikkaa kohti, jossa
esteratsastus oli tapahtuva. Yksin neiti Hornkin unhotti ajatuksensa,
ja epäilyksensä, voisiko hän mennä päivällisille vai eikö. Keskustelu
vaikeni joka taholla aivan itsestään. Silloin tällöin kävi ikään kuin
väristys läpi koko ihmispaljouden, kuin hevoset lähestyivät jotakin
estettä, kuin ratsastajat niistä pääsivät onnellisesti tahi kuin, kuten
myöskin tapahtui, joku ratsastaja heilahti alas.

-- Hasard on edellä, ei, nyt on Almandine, ei, nyt taas on Hasard. Ah,
katsokaas, hyvänen aika, Shubin syöksyi maahan. Voi, kyllä ne ovat
hirveitä nuo esteratsastukset. Ajatelkaahan, jos hän on loukkautunut
kuoliaaksi. Ei, hän nousee ylös, hän potkasee hevostansa, se on
kelvotonta, hän on poissa luvusta. Vielä yksi este, viimeinen. Oh,
kultaraudikko Hasard! Hasard! Voi, mitä nyt on tapahtunut? Kuka sillä
ratsasti? Petrov.

Pitkän matkan päästä ei voitu pölyltä ja osaksi myös ratsastusesteeltä
nähdä, mitä oli tapahtunut, mutta jotakin oli tapahtunut, koska ihmiset
syöksyivät sinne päin, jossa kultaraudikko oli viimeksi näkynyt. Eteen
päin syöksyivät toiset ratsastajat lentävää vauhtia. Jalavametsikön
takaa kääntyivät he jo niin paljon lähtöpaikkaa kohti, että hevoset
näkyivät edestä päin. Viisas Almandine pysyi koko ajan piirin sisärajan
vieressä. Puoli päätään edellä siitä näkyi valkoinen Balaklava ja yhtä
paljo siitä edellä Sokol, joka nyt oli kaikista voitolla. Balaklava ja
Duc nähtävästi tahtoivat tunkeutua radan sisärajalle, mutta Almandine
teki ne aikeet tyhjiksi. Pöly tuprusi, maa jymysi, jo kuului hevosten
huohotus, ainoasti viisi kymmentä syltä enää ja Duc ... mutta ikään
kuin Almandine olisi saanut siivet, lensi se nyt, kuin jo kaikki oli
aivan päättymäisillään, semmoisella huimaavalla vauhdilla, että se
pääsi ensimmäisenä perille ja sai tervehdykseksi suunnattoman riemun
huudon, kätten paukutuksen sekä päivänvarjojen ja nenäliinain
huiskutuksen. Neiti Hannan sydän oli haljeta jännityksestä. Että
tuollainen asia, kumpiko kahdesta aivan vieraasta hevosesta juoksi
nopeammin, voisi niin kokonaan innostuttaa, jopa varsin vallata
mielenkin, sitä hän ei olisi koskaan ennen uskonut. Nyt käsitti hän
varsin hyvin, että, koska hänessä ensimmäinen hevoskilpailu voi
herättää tällaisen kiihtymyksen, hän myöskin olisi tahtonut olla
katsomassa härkätaisteluja, jopa Caesarien verisiä näytelmiäkin. Horn
oli koko ajan tarkastellut Helenaa, tuskin itsekään tietäen, mistä
syystä, mutta se nuori neito oli tehnyt häneen syvällisen vaikutuksen
aivan ensi näkemästä asti. Helena oli istunut hiljaa, ainoastaan kaksi
punaista pilkkua poskissa sekä välistä kiihkeän lyhyt hengitys
osoittivat, missä jännityksessä hän oli. Almandine oli voittanut --
mutta Helena ei siltä ilosta hurmautunut, kultaraudikko oli poissa,
Petrovia ei näkynyt.

-- Petrov, Aleksei Sidorovitsh on poissa, sanoi hän hiljaa Hornille,
ja, ääni vapisi hiukan, vaikka hän nähtävästi koetti hillitä itseään.
Se äänen värinä kiusasi Hornia, hänen tajuamattansa syitä. Oliko tuo
Petrov niin läheinen ystävä Helenalle?

-- Tuossa on Martinov, kysykäämme häneltä, sanoi Horn. Hän viittasi
överstiluutnantille, ja tämä tuli kalpeana, mutta kuitenkin tyynenä
parven laidalle.

-- Onnettomuus on tapahtunut, sanoi hän hiljaa, Hasard, kultaraudikko
ei ole enää elossa, mutta yleisön ei pidä saada siitä tietoa.

-- Entä Petrov? Ja Helena katsoi liikuttavan levottomasti ja suruisesti
Martinoviin.

-- Aivan terve, hän on tallissa, sanoi Martinov kovaan, niin että moni
sen kuuli.

-- Ah Jumalan kiitos! ja liikutuksensa innossa pusersi hän Hornin
kättä. Lähtekäämme katsomaan poika parkaa.

He riensivät kaikki kolme talliin. Herra Archer seisoi ovessa,
riidellen ja kiroillen: sanoinhan minä, että se tuottaa onnettomuutta,
sanoinhan minä sen teille, armollinen ruhtinatar.

Sisällä kultaraudikon pilttuussa seisoi Petrov suuressa olkikasassa
niin suruissaan, harmissaan ja äkeissään, että sitä on mahdoton kuvata.
Ennen kuin kukaan ehti häneltä mitään kysyä, puhkesi hän itse puhumaan
niin kiivaasti kuin höyryn syöksy liian täydestä pannusta. Hänen
silmänsä olivat täynnä kyyneleitä, mutta ne eivät siltä juosseet alas,
ja hänen huulensa vapisivat.

-- Ruhtinatar, se on kehnoa, sopimatonta, se on kauhea vääryys!

-- Mikä sitte?

-- Että radan johtokunta ei pidä parempaa huolta tehtävistään. Ah
ruhtinatar, ah Helena Nikolajevna, kultaraudikko kuoli, se kuoli aivan
minun silmäini edessä. Se hyppäsi juuri viimeisestä esteestä,
tiedättehän, siitä pirulaisesta, ja loistava se hyppy olikin,
loistavampi kuin koskaan ennen, ja juuri kuin se laskee jalkansa
maahan, joka jänne ja joka lihas jännityksissä, on siinä alla kivi,
mukulakivi, pyöreä, ei tämän suurempi, siihen, juuri siihen polkee se,
sen kaunis kavio murskautuu kuin lasi ja hepo putoaa maahan, toiset
syöksyvät ohitse kuin linnut myrskyn edellä. Välskäri, sairassotilaat
juoksivat metsiköstä esiin paareineen, minä olin pystyssä ennen, kuin
he ehtivät luo, mutta kultaraudikko näytti kaviotonta, veristä jalan
tynkää. Sen silmät, sen silmät, niitä minä en koskaan unhota. Samassa
kumartuu eläinlääkäri alas ja silmänräpäyksessä näkee hän, että
kultaraudikosta ei enää tule kalua. Paukaus, vähä valkoista savua, hän
on ampunut luodin läpi sen pään. Voi, viimeinen, mitä näin, oli
sammuvat silmät, veripunainen kieli ja valkoista vaahtoa hiekalla. Ja
ylivoimaisen surunsa painosta heittäytyi poika parka tenhottomasti
oljille. Antakaa minun olla, antakaa minun olla, muuta hän ei saanut
sanotuksi.

-- Tulkaa, sanoi Horn jyrkästi, jättäkäämme hänet rauhaan, hänen
surunsa on pyhä. Herra Archer, olkaa hyvä ja toimittakaa luutnantille
lasi konjakkia ja vettä.

Hanna Horn oli kuin puolipyörryksissä, niin kiihoittunut, että hän
tahtoi välttämättä lähteä kotiin.

-- No, sano sitte ensin jäähyväset meidän uusille... Erik tavoitteli
ystävillemme-sanaa. Mutta Helena Nikolajevna ja hänen tätinsä olivat jo
poistuneet.

-- Ei, minä en nyt tahdo nähdä ketään, tämä on vallan kauheata. Minun
ei olisi koskaan pitänyt olla näkemässä sellaista eläinrääkkäystä.
Saata minut vaunujen luo, minä lähden heti kotiin.

-- Totta minun sitte pitänee tulla mukaan, mutta ole nyt järkevä.

-- Ei, jää sinä vain tänne, minä en voi oikein hyvin, ukkosilma
rasittaa minua. Erik tunsi sisarensa; milloin hän tahtoi jotakin,
tahtoi oikein todella, oli paras myöntyä. Horn saattoi hänet vaunuihin,
käski kuskin viemään neidin kotiin ja palasi sitte kilpa-ajoihin.

Kultaraudikon kohtalo liikutti kaikkia, jotka jollain tavoin kuuluivat
urheiluharrastuksiin. Mutta suurin osa suuresta katsojajoukosta ei
tiennyt, mitä oli tapahtunut, ja kuin nyt parvien edustalla suuri
sirkuskenttä jälleen merkittiin, tuli ilo yleiseksi, sillä nyt oli
kahdeksan naista ja kahdeksan herraa, kaikki ylhäiseen seurapiiriin
kuuluvia, esittävä ruusu- ja tanssiratsastusta, jonka jälkeen oli
tuleva vielä muutamia numeroita ja viimeksi taas paraadiratsastus.

Ilma alkoi jo kuitenkin tuntua rasittavalta, loistavat valkopilvet
olivat muuttaneet väriänsä ja rupesivat näyttämään harmaan
sinipunervilta ja synkiltä. Moni pelkäsi kevätukkosta, joka ei koskaan
unhota Moskovaa, ja varovasti läksi ajoissa matkoihinsa.

Översti Horn aikoi juuri lähteä sanomaan jäähyväset m:lle Dorinnelle,
kuin hänen esimiehensä kreivi Stülpers taputti häntä olkapäähän.

-- Översti, sanoi hän, minä saan pyytää teitä, vaikka teillä onkin
lomaa, yhdeksi illaksi astumaan palvelukseen ja rupeemaan komentajaksi.

Översti Horn hymyili ja teki leikillisesti kunniaa.

-- Herra rykmentinpäällikkö, teillä on valta käskeä.

-- Saapukaa minun luokseni päivälliselle tänään Eremitaashiin puolen
tunnin kuluttua. Te tulette Helena Nikolajevnan kumppaniksi.

Horn katsoi Helenaan, joka hymyili hänelle ystävällisesti.

-- Suurimmalla mielihyvällä, vastasi hän hurmautuneena Helenan hymystä.

-- Entä m:lle Dorinne?

-- Hän seuraa Martinovia.

       *       *       *       *       *

Kreivi Stülpersin päivälliset juhlatoimikunnalle olivat järjestetyt
Ludvig XVI:nen malliin runsaasti koristetussa Eremitaashin
valkosalissa. Pöydillä olivat ne oikeat Sévren posliinit, jotka ennen
muinoin olivat olleet Marie Antoinetten omina ja jotka nyt ovat sen
kuuluisan paikan suurimpana kaunistuksena ja maineena. Noin kolmelle
kymmenelle hengelle katettu pöytä oli laiteltu korkeimman herkkutaidon
kaikkein parasten sääntöjen mukaan. Ruokalista, koristettu
urheilumerkeillä, oli niin järjestetty, että maun fysiologian sepitsijä
Brillat Savarinkaan ei olisi sitä osannut paremmin tehdä. Mustapukuiset
tatarilaiset moitteettomissa frakeissaan, pallopyöreät päät paljaiksi
ajeltuina, olivat ainoa luonnottomuus tässä kauniissa salissa, jota
varsin hyvin saattoi ajatella tänne siirretyksi jostakin linnasta
Loiren tai Seinen varsilta. Mutta nämä paimentolaisten jälkeläiset,
nämä tshelovekit nelikulmaisine kasvoineen ja riippuvine olkapäineen
sekä silmänräpäyksellistä, orjamaista alammaisuutta osoittavine
muotoineen totisesti enemmän muistuttivat itämaiden eunukkeja kuin
ranskalaista palmikkopäistä Figaroa.

Gavottia soitettaessa astuivat kreivin vieraat sisään. Se seikka, että
niin miehet kuin naisetkin olivat ratsastuspuvussa, saattoi tämän pikku
juhlan näyttämään tilapäiseltä, viehättävältä ja hauskalta kuin jokin
maalaisjuhla.

Kuin Erik Horn kävi istumaan Helena Nikolajevnan viereen, katseli tämä
ympäri huonetta. -- Minä en näe teidän sisartanne, sanoi hän.

-- Sisareni pyysi minua tuomaan hänen terveisensä; hän tuli niin
liikutetuksi siellä tapahtuneesta onnettomuudesta, että hän ei voinut
mitenkään tyyntyä, vaan läksi heti kotiin. Hän pyysi tervehtimään.

-- Ah, kuinka ikävää minulle. Minä olin niin varmasti toivonut saavani
tehdä tuttavuutta hänen kanssansa, hän näytti niin miellyttävältä.
Mutta huomenna hän ei saa jäädä tulematta, minä luotan siihen.

-- Helena Nikolajevna, minun sisareni on vakava ja mielipiteiltään
ankara nainen. Hän on nuoruudestaan asti ollut niin sanoakseni hurskas.
Hän ei käy teaattereissa, tanssiaisissa eikä muissa sellaisissa
huvituksissa. Että hän nyt joutui kilpa-ajoihin, oli hänelle
äkkiarvaamaton tapaus kuten minullekin. Minä voin kyllä, kun tunnen
hänen mielipiteensä, käsittää, kuinka liikutetuksi hän oli tuleva
kaikista niistä tunteista, joita kilpailut välttämättä herättävät hänen
luonteisissansa henkilöissä.

-- Kuinka onnellisia sellaiset ihmiset ovatkaan meihin verraten! sanoi
Helena Nikolajevna vienolla ja vakavalla äänellä ja samassa katsoi
Horniin hyväilevällä silmäyksellä.

Horn tunsi, että ne kahleet, jotka äkisti sitovat kaksi elävää olentoa
yhteen, olivat jo kietoneet hänet.

-- Luuletteko, sanoi hän, oikeastaan sanoakseen vain jotakin ja
saadakseen hänet lausumaan jotakin, puhumaan. Eikä se ollutkaan vaikea,
Helena oli avomielinen ja yksinkertainen. Horn johtui ajattelemaan
puhjennutta ruusua, joka avaa heinäkuun auringonpaisteelle ja lämmölle
tuoksuvan kupunsa ja sitte jälleen sulkee sen yön karkaisevalle
viileydelle.

Niin, Helena uskoi sen, hän uskoi, että onnea voi löytyä sieltä, josta
hän ei ollut koskaan osannut sitä etsiä, kodista. Hänen äitinsä oli
kuollut kauan sitte, hänet oli kasvatettu luostarikoulussa, ja hänen
isänsä oli ollut sairas niin kauan, kuin hän muisti, hänellä ei ollut
mitään kotia.

-- Helena Nikolajevna, te olette yhtä järkevä kuin hyväkin ja yhtä hyvä
kuin kaunis.

-- Oh, herra översti, sanoi Helena Nikolajevna hymyillen, te olette
juuri tullut kukkaiskielen, runouden ja hehkuvain sanojen kotimaasta,
itämailta. Tiedättekö, minkä tähden itämaalainen käyttää niin loistavia
puheenparsia naisesta ja laulaa hänestä niin ylevillä sanoilla? Hän
näkee naista niin harvoin, että hänen mielikuvituksensa tekee naisen
joksikin taivaiseksi olennoksi. Te olette nähneet neljään vuoteen
ainoastaan turbaaneja ja pitkiä viittoja ja te liioittelette, te...

-- Helena Nikolajevna, nuo ajatukset kuulin minä muutamia päiviä sitte,
tosin vähemmin loistavassa muodossa; onko hän...

-- Ah niin, ne olivat Martinovin ajatuksia, minä tunnustan
koristautuneeni vierailla höyhenillä, vastasi Helena nauraen.

Horn katsahti yli pöydän ja tapasi Martinovin synkästi katselemassa
häntä ja hänen pöytäkumppaniaan; mutta Martinovin muoto muuttui äkisti,
hän iloisesti ja kovalla äänellä sanoi ruotsiksi: minun malja, sinun
malja, malja kaikkein kaunokaisten -- joka lause, kauan jo unhotettu
kotimaassansa, on merkillisen laajalle levinnyt muuhun Europpaan. Sitä
kuulee usein lausuttavan vieraissa maissa, ja Sévren museossa on se
sinisillä isoilla kirjaimilla kaunistamassa erään korumaljan pohjaa.

Päivälliset olivat hyvin iloiset monine puheineen ja maljoineen. Kuin
kreivi viimein esitti maljan kaikille, jotka olivat olleet osallisina
toimissa hyvän tarkoituksen eteen, siirryttiin pöydästä pikku huoneihin
juomaan kahvia ja soittelemaan.

Pianiino työnnettiin esiin ja toinen toisensa perästä kantoi kortensa
yhteisen ilon hyväksi. Tuli Helena Nikolajevnankin vuoro. Hiljaa ja
pehmeästi kaikui hänen äänensä kuin violonsellin helinä, hänen
laulaessaan kotimaansa kansanlauluja:

    Nopsaan tuuli kulkee kukkaisaroo,
    Nopsempaan mun mielein rientää
    Sinne, kussa sä majailet.

Hänen äänensä vapisi, ja tajuamattansa katsoi hän hyvin hellästi ja
rakkaasti Horniin.

Ei millään sanoin voida kuvata, mitä nyt liikkui nuoren neidon
sydämmessä. Ei kukaan tiedä, sanoo eräs venäläinen runoilija, ei kukaan
ole nähnyt eikä koskaan ole näkevä, kuinka siemen, herätettynä eloon ja
kukoistukseen, taimii, kasvaa ja kypsyy maan povessa. Jotakin
salaperäistä, jotakin, jota Helena ei ollut koskaan tuntenut, ei
koskaan kokenut, heräsi eloon hänen sielussaan. Hehkuva puna poltti
hänen poskiansa, kuin hänen kiihkeä laulunsa päättyi.

Horn oli hyvin liikutettu laulusta. Hän samoin kuin niin moni muu ei
rakastanut musiikissa taitoa eikä taidetta, vaan sitä aivan sinänsä.
Häntä miellytti antautua noiden häilyvien, suloisten, aaltoilevain
tunteiden valtaan, joita sävelten moninaisuus, niiden yhteensointu ja
sopusointu herättävät meidän sielussamme; hänestä ei ollut taidokkain
laulu kaunein, vaan se, joka raikkaana ja syvänä välittömästi kuohui
sydämmestä. Vielä kauan sen jälkeen, kuin laulu ja kätten paukutukset
jo olivat vaienneet, istui hän paikallaan sen voiman lumoamana.

Yht'äkkiä nousi hän ja läksi etsimään Helena Nikolajevnaa. Hän seisoi
avonaisen ikkunan edessä, joka oli pienen puutarhan puolella ja katseli
pimeään yöhön. Martinov seisoi hänen vieressään ja puhui kiihkeästi,
mutta Helena ei näyttänyt kuulevan hänen sanojansa. Hänen katseensa oli
kohti kaukaisuutta, ei sitä kaukaisuutta, joka oli aivan hänen
edessään, vaan toista näkymätöntä kaukaisuutta, joka oli huomattava
ainoastaan hänen sielunsa silmille.

Horn astui hiljaa lähemmä. Ulkona suhisivat nuoret lehdet, ja lehmusten
latvain välitse loisti Kassiopeian kultapunainen tähdistö. Äkisti
kääntyi Helena, ikään kuin olisi tuntenut Hornin polttavan katseen.
Hänen kasvoilleen levisi lempeä hymy. Martinov nousi äkisti.

-- Kiitoksia ja hyvää yötä, hyvä neiti, sanoi Horn äkisti; huomeiseen
asti!

-- Hyvää yötä, vastasi Helena, huomeiseen asti!

Ja he erosivat. Näytti siltä, kuin olisivat he molemmat peljänneet,
että sanat voisivat häiritä niitä ajatuksia ja tunteita, joita heidän
mielessään liikkui. Horn meni kotiinsa. Sinä yönä hän näki unta, että
oli löytänyt sen vanhan hopeatorven, jonka helinä oli kuusi sataa
vuotta sitte hurmannut hänen kotiseutunsa nuoria tyttöjä.




IV.


Neiti Hanna saapui kotiinsa, Aldonin huvilaan, perin liikutettuna; sitä
paitsi tunsi hän tyytymättömyyttä siitä, että Erik oli jättänyt hänet
yksin. Raskas ukkosilma, sietämätön kuumuus, Moskovan ääretön
kärpäspaljous ja huvilan huoneiden tukeuttavuus, kaikki yhdessä
saattoivat hänet melkein raivoon. Hän ei voinut oleksia sisällä eikä
mennä kuistillekaan, jonne aurinko paraillaan paistoi polttavan
paahteisesti. Puolinäännyksissä kuumuudesta, liikutettuna kultaraudikon
onnettomuudesta ja tyytymättömänä itseensä siitä, että oli ollut läsnä
noissa mielestään julmissa kilpa-ajoissa, purskahti hän hermostuneesen
itkuun. Ollakseen poissa palvelijain näkyvistä pakeni hän rappusia
myöten yläkertaan, jossa tiesi olevan viileän palkongin.

Siellä ylhäällä oli suuri, matala huone, jossa ilma oli perin kuiva ja
kuuma. Koko huone muuten oli täynnä talous- ja huonekaluja naisen
huoneesta, joka ennen muinoin oli ollut runsaasti koristettu kullalla,
sinisellä ja valkoisella. Sekaisin oli siellä pesukaappi
marmorilevyineen, pehmeä leposohva, peilipöytä rikkinäisine peileineen,
kokoon käärittyjä silkkidamastisia ikkunanverhoja y.m. Kaikkialla oli
paksulti tomua, joka Hannan kiivaasti avatessa palkongin ovea vedosta
ryöppysi ylös tukeuttavaksi pilveksi. Helpotuksesta huoahtaen pakeni
Hanna ulos palkongille. Se oli pohjoisen puolella, ja sieltä hän löysi
ikävöityä suojaa kuumuutta vastaan.

Puiden latvojen välitse oli valtaavan kaunis näköala puistoon ja
auringonpaisteiselle Hodinin lakeudelle. Tasankoa ulottui niin
pitkälle, kuin silmä kantoi, ainoastaan polveilevan lehtipuujonon
keskeyttämänä, jonka keskitse Moskva-joki juoksi. Ukkospilvimöhkäleiden
välitse valoi aurinko valoansa suurille aloille tätä lakeutta, jota
vastoin toiset paikat olivat varjossa. Kuin Hanna näki tämän rikkaan,
vihreän maiseman, valtasi hänet ankara koti-ikävä. Hän kävi istumaan
heikolle tuolille, jonka joku käymävieras lienee sinne unhottanut, veti
syvään henkeä ja antautui kokonaan kyyneltensä, koti-ikävänsä ja
ajatustensa valtaan. Tätä se nyt maailma sanoo elämiseksi, mietti hän
puritaanisissa ja myös melkoisen farisealaisissa ajatuksissaan -- tätä
jännitystä, tätä hermojen ärsytystä etsii se akrobaattein uhkarohkeista
tempuista, kilpa-ajojen ja härkätaistelujen vaaroista, samoin kuin sitä
ennen muinoin etsittiin kerettiläisrovioiden kamaluuksista ja vielä
muinaisempina aikoina niistä hirvittävistä näytännöistä, joissa ihmiset
ja eläimet taistelivat hengen edestä kansan ja Caesarin huviksi. Heidän
unteloisessa ja muuten tylsyneessä olemuksessaan kuivaisivatkin aivot
ja kuihtuisivat, havaintokyky tylsyisi ja elämä muuttuisi pitkäksi,
uuvuttavaksi horrostilaksi, ell'ei joskus herätettäisi hermoja näillä
hirveillä, teennäisillä keinoilla. Ei, hän tahtoi päästä pois täältä,
pois kotiseudun vilpoisiin, suhiseviin metsiin, pois työteliääsen
elämään, pois kohisevain koskien luo, jossa ilma aina on raikasta,
tähän maahan, jossa työ kyllä rasitti ihmistä kuin painava ies, mutta
jossa terveet, raittiit ajatukset pitivät sielua yllä ja antoivat
ruumiille sen voiman, jota se työhön tarvitsi. Pois ... heti, huomenna
-- ja kuitenkin, mitä oli Erik sanova? Ei, se ei käynyt päinsä, ja
huoaten nojasi neiti Hanna taa päin tuolilla. Heikko tuoli, joka oli
täällä seisonut ehkä vuosikausia, uhkasi mennä rikki; hän nousi ylös ja
meni noutamaan toista tuolia siitä huoneesta, jonka läpi hän äsken oli
tullut, sillä täällä ylhäällä tahtoi hän olla koko illan ja odottaa
Erikkiä. Ensimmäisellä tuolilla, jonka hän tapasi, oli pahasti
pölystynyt taulu sinipunervassa silkkikehyksessä, joka oli ennen
muinoin ollut runsaasti koristettu silkkinukalla ja hopeakukilla; nyt
oli kehys likainen ja kulunut. Hän vei tuolin tauluineen ulos
palkongille, puhalsi taulusta pois tomun ja huomasi sen suureksi
muotokuvaksi nuoresta miehestä, joka oli kuvattu jonkin Hannalle
tuntemattoman loistorykmentin juhlaunivormuun. Piirteet olivat
miellyttävät, nuorekkaat aina lapsellisuuteen asti; jäntevä vartalo,
kasvojen hienot, suorat piirteet osoittivat gallialaista tai
romaanilaista alkuperää, samoin kuin myöskin taulun pohja, jona oli
kypressimetsäinen vuorimaisema. Hän käänsi taulua; takapuolella oli
kirjoitus: Alle Signora Lucia Aldoni Pignatelli. Lucia Aldoni, huvilan
omistaja, laulajatar -- ja neiti Hanna alkoi tutkia muistiansa.

Eräs Pignatelli oli, kuten sanomalehdet tiesivät kertoa, ennen Aldonin
nimisenä täyttänyt koko maailman hurjailujensa ja rämeän äänensä
maineella. Hän oli jonkinlainen ruttoa kuljettava kultakärpänen, joka
sukelteli haiseviin syvyyksiin ja viihtyi kaikenlaisissa jätteissä.
Suku muuten oli Italian ylhäistä aatelia ja aina Medicein ajoista oli
se muun muassa tuttu myös siitäkin, että sen joka polvessa esiytyi
vähintään yksi hurjasteleva luonne. Hanna katseli tarkemmin taulua.
Siinä oli kirjoitus: eterna ricordo delle felicissimi notti alle Isola
bella, Luigi conte di Barbaro [ijäinen muisto onnellisimmasta yöstä
Isola bellan saarella. Luigi, Barbaron kreivi], ja sen alla seuraavat
Alfred de Mussetin säkeet:

    Qu'elle est superbe en son desordre,
    Quand elle tombe, les seins nus,
    Qu'on la voit beauté se tordre
    Dans un baiser de rage, et mordre
    En criant des mots inconnus.

[Kuinka hän on komea hurjastelussaan, kuin hän kaatuu, rinnat paljaina,
kääntyy raivoisaan suuteluun ja huutaen kiristelee suustaan outoja
sanoja.]

Viimeksi vuosiluku 1863.

Siispä hän oli ensimmäinen. Ja sen jälkeen on tämä Aldoni kulkenut
kädestä käteen, laulanut kaikissa Europan varieteissa, laahannut
ruhtinaallista kruunuansa katuojain loassa kaiken maailman irstaisuuden
markkinoilla, kunnes nyt viimeksi oli paennut, karannut erään
saksalaisen soittajan kanssa tästä huvilasta, jonka joku hänen
rakastajansa oli laitellut ja kaunistellut hänelle.

Hanna nousi äkisti. -- Paennut täältä, ja kaikki, mitä hän oli jättänyt
huoneesensa, kaikki, mitä ei olisi ollut siivouden mukaista jättää
raivaamatta pois täältä, kuin hänen veljensä vuokrasi huvilan, kaikki
se nyt oli huiskin haiskin viereisessä huoneessa. Ei, tuo oli jo
liikaa! Miksikä liikaa? sanoi hän, itseään pilkaten. Enkö minä ole
tänään istunut erään kanssa, joka aivan näytti siltä, että hän ei ole
ikipäivinään ollut yhtään parempi tätä Aldoni-Pignatellia? Ja nyt
valtasi hänet harmin ja häpeän tunne sekä samalla koti-ikävän tunne
niin voimakkaasti, että hän luuli sydämmensä halkeavan. Ei, loppu tästä
piti tulla, hänen täytyi lähteä kotiin. Mitä hänellä oli tekemistä
täällä sellaisten henkilöiden parissa, joita hän ei ymmärtänyt, vento
vierasten seurassa, juuri nyt kevään kauneimpana aikana? Ja Erik, joka
jätti hänet yksin, mennäkseen tuon ruhtinattaren kanssa, joka ehkä oli
samaa lajia kuin Aldonikin!

Hän astui kiireesti alas, etsi paperia ja mustetta, kirjoitti kiireesti
lipun mademoiselle Dorinnelle, kiitti häntä päivälliskutsuista, mutta
ilmoitti, että hän ei voinut tulla, koska hän aikoi huomeisaamuna
aikaisin matkustaa vanhan isänsä luo Suomeen. Kuin kirje oli
kirjoitettu, alkoi hän kiireesti panna kokoon tavaroitansa. Hänen
isänsä oli oikeassa, hänen ei olisi pitänyt ollenkaan tullakaan tänne.
Sitte joi hän teetä, käski herättämään hyvissä ajoin, paneutui
vuoteellensa ja itki itsensä nukuksiin.

       *       *       *       *       *

Kello oli kohta yksi yöllä, kuin översti Horn palasi kotiinsa Aldonin
huvilaan. Palvelija makasi kuistilla patjalla, vaan heräsi, kuin vaunut
vierivät portille, ja syöksyi avaamaan niiden ovea.

-- Kuinka neiti voi? kysyi Erik levottomana ja vähän tyytymättömänä
itseensä, että oli jättänyt sisarensa niin kauaksi yksikseen.

-- Hänen korkeasukuisuutensa ei voi hyvin, hän ei ole syönyt mitään,
vastasi palvelija. Hän kirjoitti myös kirjeen, se on pöydällä salissa.

-- Onko hän sairas?

-- Ei, teidän korkeasukuisuutenne. Hän on pannut tavaransa kokoon ja
käskenyt herättämään aikaisin. Hänen korkeasukuisuutensa aikoo
matkustaa pois huomeisaamuna kello 9:n junalla.

Nyt Erik tuli levottomaksi toden perästä. Hän aikoi rientää sisarensa
luo, mutta kuultuaan hänen nukkuneen palasi hän saliin lukemaan
kirjettä. Se oli auki; hän luki sen ja huomasi siinä kohteliailla
sanoilla lausutuksi, että hän ei voi tulla päivälliselle, koska aikoi
huomeisaamuna aikaisin lähteä kotimatkalle, hän kun ei voinut jättää
isäänsä niin kauaksi yksikseen.

Översti harmistui kovin sisarensa ylellistä kainoudenylpeyttä ja
liikanaista tunnontarkkuutta, joka harmi vielä suureni, kuin hän
muisti, miten ystävällisiä sanoja Helena Nikolajevna oli hänestä
lausunut. Ja ajatukset johtivat hänet jälleen muistelemaan Helenaa.

-- No, saammehan nähdä, enkö minä huomenna saa muutetuksi sisko Hannan
mieltä.

Hän meni omaan huoneesensa ja riisuutui. Mutta eipä unesta tullut
mitään pitkään aikaan. Helena Nikolajevnan kauniit silmät, laulu,
soitto ja osaksi myöskin tyytymättömyys sisareen, joka ei tahtonut
lähteä päivälliselle ruhtinaan luo, kaikki se piti häntä kauan
tuollaisessa unen ja valveilla olon välisessä horrostilassa.

-- Kuinka sinun laitasi on, Erik Stålsköld Horn, sanoi hän itsekseen,
oletko sinä ehkä todella rakastunut? Sinne päin merkit näyttävät. Mutta
kyllä hän onkin hurmaava, se Helena, ja minä tahdon kuin satujen
prinssi ryöstää Helenani ja rakentaa itselleni Ilionin.

Se oli viimeinen selvä ajatus; uni ja unennäöt valtasivat hänet. Hän
oli näkevinään Helenan piaanon ääressä kenraalin luona. Hän lauloi,
lauloi yhtä noista vienoista, kummallisista kasakkein maan lauluista.
Yht'äkkiä muuttui kuva aivan toiseksi. Hän näki Helenan ratsastamassa
"keukburia", jota hän oli niin usein nähnyt aroilla Mervin luona. Nuori
tyttö, puettuna koko itämaiseen komeuteensa, ratsastaa pois, jäljessä
hänen ihailijansa: ken ensinnä saa häneltä riistetyksi hunnun tai
karitsan, jota hän pitää sylissään, se tulee hänen puolisoksensa.
Helena ratsasti Almandinella. nuori Petrov, Martinov ja viimeisenä hän
itse kultaraudikolla syöksyivät jäljestä. Juuri kuin hän oli
riistämäisillään kauniin hunnun, kaatui kultaraudikko ja siinä se
makasi kuivassa kulossa, hän ei nähnyt muuta kuin veripunaisen kielen
ja suusta valuvan vaahdon. Mutta Helena oli poissa, kaukana aron
laidassa, ja ainoastaan nuori Petrov, nuorin heistä kaikista, vielä
ajoi häntä takaa. Horn kääntyi vuoteessaan, mieli täynnä suuttumusta ja
tuskaa. Silloin juuri kuului jymäys kuin tuhansien tykkien laukaus ja
koko huvila vapisi perustuksiaan myöten. Horn heräsi. Huone oli
valoisa, leimausten sitä juuri valaistessa silmänräpäyksen ajaksi.
Toukokuun ukkonen kulki Moskovan päällitse, sade tulvi alas virtanaan
ja vilvastutti ilman. Horn pyyhkäsi tuskan hien pois otsaltaan ja oli
iloinen, että oli herännyt.

-- Huomeiseksi tulee taas ihana päivä, sanoi hän tyytyväisesti, kääntyi
kyljelleen ja nukkui hyvästi, vaikka ukkonen ajoi esiin pattereitansa
ja laukasi jymäyksen toisensa perästä neljän sadan kirkon kaupungin
päällä.

       *       *       *       *       *

Seuraavana päivänä nousi översti Horn hyvissä ajoin. Taivas oli sininen
ja korkea, puisto välkkyi kasteesta, joka lehti oli kuin äsken pesty.
Kuin Horn avasi ikkunan, tulvi huoneesen höyryäväin lehtien raikas,
kostea tuoksu. Merkillistä, ensimmäinen ajatus, joka hänellä tänä
aamuna oli selvillä, oli se, että hän oli tänään syövä päivällistä
Helena Nikolajevnan luona. Itsekin katsoi hän sitä naurettavaksi, että
jo kello kuusi aamulla ajatteli päivällistä. Hän koetti väkisinkin
karkoittaa noita unelmia ja olla vapaa, levollinen ja kylmäverinen:
mutta ei, se ei tahtonut onnistua. Hän katseli ulos puistoon. Siellä
astui sotamies, jolla oli siniset olkahiset, ja heti muisti Horn
häilyvää siniharsoa, joka ympäröitsi pientä, lumoavaa päätä. Nähdessään
jotakin numeroitua hevoskonia vesikärrien edessä muisti hän Almandinen
kaarevaa kaulaa ja sen takana istuvaa, keijukaisen kaltaista olentoa.
Yht'äkkiä johtui hänelle mieleen sisarensa. Hänhän oli lähtevä tänään
matkalle. Ei, se ei käynyt mitenkään päinsä. Hän pukeutui nopeasti ja
meni sisartansa tapaamaan. Neiti Hanna istui salissa, edessänsä
ruotsalainen ja englantilainen raamattu.

-- Hyvää huomenta, Erik.

-- No, et sinä varmaankaan tee totta uhkauksestasi, sanoi Erik
lepytellen. Minä luin eilen sinun kirjeesi, se kai oli tarkoituksena,
koska olit jättänyt sen auki.

Neiti Hanna käänsi häntä kohti niin ankarat ja vakavat kasvot, että
Erik heti johtui ajattelemaan isää.

-- Minä matkustan aivan varmaan, sitäkin varmemmin, kuin minä jo olen
lähettänyt kirjeen.

-- Rakas Hanna, nyt sinä olet toiminut liian hätäisesti. Sinä
peljästyit sitä kirjavaa tätiä, mutta etkö nähnyt, että muutkin...

-- Ei, Erik, tiedäthän, että minulla on omat periaatteeni, että...

-- Niin, jos näytät tuota muotoa ja vedät esiin periaatteesi, niin minä
antaudun heti paikalla.

-- Niin, ja Martinov oli samaa mieltä kuin minäkin, hänen olisi
kuitenkin...

-- Martinov, keskeytti Erik kiihkeästi ja epäilevästi. Neuvoiko hän
sinua olemaan menemättä sinne, itse hän kuitenkin käy siellä, olen minä
huomannut.

-- Ei hän kieltänyt, ei, sitä hän ei juuri tehnyt, mutta antoi minulle
sellaisen vastauksen, joka ei salli minun tehdä toisin. Muuten nyt jo
alkaa ollakin aika lähteä asemalle. Kaikki on selvillä ja vaunut
valjaissa.

Erik käsitti, että tässä nyt ei ollut muuta neuvoa kuin lähteä matkaan.
Sisarukset sanoivat toisillensa hellät jäähyväset, ja Erik lupasi olla
noin kuukauden päästä tai niillä paikoin kotona Suomessa.

-- Pidä sanasi, Erik, isän tähden. Niin, usko minua, vaikka hän
näyttääkin ankaralta ja kylmältä, niin hän sydämmensä syvyydessä
kuitenkin ikävöitsee sitä päivää, jolloin sinä viimeinkin tulet kotiin.
Minä kuulin usein viime talvena, kuinka hän öillä käveli huoneessansa,
käveli tuntikausia; hänen ajatuksensa ovat lakkaamatta ajelleet sinua
jäljestä, koko sen ajan, kuin sinä olit sotaretkellä. Hän on tullut jo
vanhaksi. Hän tahtoisi pian nähdä sinun Haapakosken sukuperintöläisenä
ryhtyvän toden perästä tilan hoitoon. No, Erik, mitä saan minä sanoa
hänelle?

Erik katsoi synkästi eteensä; sitte sanoi hän äkisti:

-- Kerro hänelle vain terveisiä, minä olen ehkä kotona ennen, kuin
kumpikaan teistä arvaa odottaakaan minua.

Matkalla asemalle näytti neiti Hanna erittäin ajatuksiinsa vaipuneelta;
ihan varmaan oli hänellä jotakin mielessä, mutta hänen oli vaikea saada
sitä sanotuksi.

-- No, saanhan tervehtiä Lillyä?

-- Lillyä. Tietysti, vaikka en tiedä, minkä tähden juuri häntä, vanhaa
kadettikoulun aikaista lemmittyä, sanoi hän hymyillen. Kuinka hän nyt
voi? Onko hän yhtä kaunis kuin ennen?

-- Ei, yhtä kaunis hän ei ole, mutta paljon parempi ja rakastavampi,
kuului vastaus.

Liput olivat ostetut, jäähyväset jo moneen kertaan sanotut,
rautatievaunun ovi paiskattiin kiinni, kello soi.

-- Kuulehan, Erik, sanoi neiti Hanna pakollisesti ja katsoi veljeänsä
suoraan silmiin, varo sitä Helena Nikolajevnaa.

-- Mikä antaa sinulle aihetta sellaiseen varoitukseen? virkahti Erik,
rypistäen kulmakarvojaan.

Veturi vihelsi, höyry ja savu painuivat junan päälle, neiti Hanna oli
kadonnut. Savu- ja höyrypilvestä kuuli hän vielä kerran sisarensa
suloisen alttoäänen:

-- Ole varoillasi, Erik. -- -- --

Horn seisoi siinä katsellen kiiltäviä kiskoja, jotka näyttivät yhtyvän
tuolla kaukana, jossa juna huimaavaa vauhtia kiiti pohjoista kohti,
katsellen, kuinka aurinko taittoi säteitään kiskoviirusta, joka
mustalla, nokisella ratavallilla säkenöitsi valossa,

-- Ah -- hän veti helpotuksesta syvän huokauksen.

Nyt sai hän ajatella sitä, joka poltti hänen aivojansa, joka ei antanut
hänelle rauhaa.




V.


Hannan lähdettyä palasi Erik kotiinsa. Sydämmensä syvyydestä oli hän
vähän vihastunut sisareensa. Sisko oli sekautunut asioihin, jotka eivät
koskeneet häntä. Mitä oikeutta Hannalla oli varoittaa häntä? Ja mitä
hän sitte yleensä oli tehnytkään tahi sanonut sellaista, että olisi
ansainnut varoituksen? Oliko sitte niin helppo nähdä hänen syvimmät
salaisuutensa? Entä sitte tuo tervehdys Lillylle!

Oh, hän ei enää tahtonut ajatella koko asiaa. Tänään aikoi hän mennä
hänen luoksensa, Helena Nikolajevnan luo. Mutta aika kului niin
äärettömän hitaasti, päivälliseen asti oli sitä vielä pitkältä. Tunsipa
sentään Horn vähän olevansa hämillään oman itsensäkin edessä; hän ei
olisi luullut olevansa yhä vielä niin nuori ja niin maltiton.

Monta tuntia ennen päivällisen aikaa alkoi hän pukeutua ja teki sitä
paljon huolellisemmin kuin tavallisesti, vaan kuitenkin oli hän valmis
jo tuntia ennen, kuin olisi tarvinnut. Sitte läksi hän matkalle astuen,
vaunut saivat tulla jäljestä. Hän astui hitaasti pitkin Tverin
bulevaardia ja katseli puotien ikkunoihin hajamielisesti; yhtä
hajamielisesti tervehti hän myöskin sotamiehiä ja upseereja.

Viimein joutui odotettu aika. Hän nousi vaunuihinsa ja läksi
ajamaan, ensin Pushkinin muistopatsaan luo, jossa hänen piti tavata
ystävänsä Martinov. Tämä ei ollut vielä tullut. Horn kulutti
aikaansa katselemalla muistopatsasta, tuota slaavilaisen neron
ilmiön mestarillista kuvausta. Säännötöntä elämää viettävänä,
heikkohermoisena, levottomana ja arkailemattomana seisoo hän siinä
pronssista valettuna: suuren taiteilijan oivallinen muistomerkki
suuresta runoilijasta.

Horn luki kivestä moneen kertaan ylpeän kirjoituksen:

    Venäjän vallan maat mun maineen' kaikki täyttää
    Ja kaikki kielet sen ne mua mainitsee
    Ja kauan kansa rakkauttaan mulle näyttää,
    Kun lauluin herätin mä jalot tunteet sen --

jotka säkeet tämä oman arvonsa tunteva runoilija on itse kirjoittanut.

Juuri sovitulla kellon lyönnillä Martinov täsmällisenä, kuten sotilaan
sopii, ilmestyi Tverin bulevaardin kulmasta näkyviin. Noustiin
vaunuihin ja lähdettiin ajamaan vasemmalle pitkin vihreää katua,
kappale matkaa kaakkoiseen kaupungin osaan, Falk-kadulle.

Kuski pysäytti hevoset vanhanaikaisen, jotenkin rappeutuneen,
kaksinkertaisen kartanon eteen. Se oli ruhtinaan asunto. Kaksi
siipirakennusta ojensihe katua kohti, piirittäen jonkinlaista
kunniapihaa, joka oli huonosti maalatulla, vihreällä rautaristikko
aidalla erotettu kadusta. Kuin vaunut rappautuneesta portista vierivät
siistimättömään pihaan, syöksyi kaksi laihaa, punaista arokoiraa
haukkuen vastaan.

Eräs metsästäjä, puvun ompeleissa kuluneita ja mustuneita
kultapunoksia, juoksi esiin, ajoi pois koirat, laski astuimen alas ja
auttoi överstin ja kapteenin ulos vaunuista. Pylväillä koristetun
esihuoneen läpi astuivat he hyvin suureen saliin, jonka ilma haiskahti
ummehtuneelta ja jossa kaikki kosteudesta pilkulliset, vanhastaan
kullalla ja valkoisella koristetut seinät, vaalenneet ikkunain verhot,
epämukavat, hoidotta jätetyt, Napoleonin ajan malliset huonekalut,
osoittivat, että tätä huonetta harvoin käytettiin. Toisessa lyhemmässä
seinässä oli ovi nähtävästi vasta tuonnottain muurattu kiinni ja
kalkittu.

Palvelija pyysi heidän korkeasukuisuuksiansa astumaan sisään ja
odottamaan hetkisen: naiset eivät vielä olleet valmiit. Horn ja
Martinov astuivat saliin. Odotusaikaa viimemainittu käytti näyttääkseen
Hornille vanhan haidamaki Haidullan eli Aleksanderin muotokuvan. Se
tosiaan oli hirvittävä olento. Hajasäärin hän seisoi siinä, se vanha
kasakki, pitäen paljastettua miekkaa toisella kädellään kahvasta,
toisella terästä. Hillittömät intohimot, murhanhimo ja viekkaus
loistivat kammottavista silmistä. Se oli oikea Vanjka Kaju,
slaavilaisten Fra Diavolon alkukuva.

-- Onpa tuo oikea saatana, sanoi Horn.

-- No, enkö sitä jo sanonut sinulle, Erik Aleksandrovitsh; ja tässä
on poika, se hieno ja viekas konna Konstantin. Näetkös, tässä on
villi-ihminen jo vähän kesynyt, tässä toisessa polvessa, mutta samat
piirteet näkyvät vielä hänessäkin. Tämä on hänen aikoinaan kidutettu
vaimonsa, eräs Bibikov. Ja tässä on Nikolai Konstantinovitsh
hevoskaartin kornettina. Niin, ei se ole eilispäivältä se kuva; mitään
yhtäläisyyttä ei siinä voi huomata, mutta mitä vanhemmaksi hän ehtii,
sitä paremmin on hänkin esi-isäinsä näköinen.

Ystävykset astuivat kuvan luota toisen luo, siinä kun ne isossa koossa
riippuivat runsaasti veistellyissä ja ennen muinoin myös runsaasti
kullatuissa kehyksissä. Nyt näytti unhotuksen heijastus ne verhonneen.
Kulta oli kulunut pois ja pitkiä tomulankoja riippui siellä täällä
veistosten akantusköynnöksistä. Kaikki osoitti, että koko kokoelmalta
oli kauan puuttunut hoitelevaa kättä.

Kauimpana ikkunan luona oli nuoren, kauniin naisen kuva. Martinov ei
vielä ehtinyt sanoa, kuka se siinä oli kuvattuna, kuin Horn
vaistomaisesti tunsi, että Helena Nikolajevna oli huoneessa. Hän
kääntyi äkisti, ja tosiaan -- siinä seisoi hän rautalanka- ja
puuterinaisen sivulla ja toivotti herroille ystävällisesti terve
tuloa... Helena Nikolajevna oli huomattavan kalpea.

-- Entä teidän sisarenne? kysyi hän. Niissä sanoissa oli niin vieno
sointu, niin suruinen nuhde, että Hornin oli vaikea olla.

-- Sisareni pyysi tuomaan terveisiä, hänen täytyi matkustaa tänään,
meidän isämme on vanha ja... Olettehan saanut hänen kirjeensä?

-- Olen. No, älkäämme enää puhuko siitä sen enempää, minkä täytyy
tapahtua, se tapahtuu. Te katselitte kuvia. Se siinä on minun äitini
kuva; hän kuoli, kuin vielä olin lapsi.

-- Minä tiesin, että se oli teidän äitinne kuva; minä tunsin jonkin
äänen sisälläni sanovan, että minä seisoin äidin ja tyttären välillä,
vaikka minä -- niin, sen vakuutan teille, Helena Nikolajevna -- en
nähnyt, että te olitte huoneessa.

-- Ehkä te olette spiritisti, sanoi rautalankanainen erittäin
kiihkeästi kiintyen siihen ajatukseen; uskotteko ehkä pöydän tanssia ja
henkien näkemistä?

-- En, parahin kreivitär, niitä minä en usko, mitään yliluonnollista
minä en ole koskaan tavannut, vaikka...

Samassa keskeytyi puhe, sillä odottamaton vieras astui sisään. Se oli
nuori Petrov, hoikka kuin ampiainen vyötäisistä, erittäin muhkea aivan
uudessa univormussaan, sileäksi ajeltu, voideltu ja vahattu, ja hän
näytti siltä, kuin ei koko eilinen tapaus enää olisi lainkaan
muistissa. Hän tuli sisään aivan vapaasti, mutta kuin näki ja tunsi
esimiehensä, haihtui hänen varmuutensa kerrassaan. Hän oli nähtävästi
luullut saavansa yksin pitää seuraa Helenalle. Pakollisesti tekeytyen
tyyneksi tervehti hän ensin Darja Mihailovnaa ja sitte Helenaa ja
herroja.

Hornia ei miellyttänyt Petrovin tulo. Mitä lempoa piti tuon rakastuneen
lörpöttelijän nyt tulla tänne tänään, ajatteli hän, ja jotain
mustasukkaisuuden tai kateuden tapaista liikkui taas hänen mielessään,
hänen oikeastaan saamatta siitä selkoa. Hämmennys oli niin ilmeinen,
että Darja Mihailovna päättäväisesti ryhtyi asiaan ja selitti, että
päivällinen oli valmis.

-- Herra översti, tiedättehän, että Nikolai Konstantinovitsh ei ole
enää pitkiin aikoihin päässyt huoneestaan. Sen tähden saatte tyytyä
meidän seuraamme.

Översti kumarsi. Astuttiin salin viereisen, kodikkaan, hyvästi
järjestetyn huoneen kautta erittäin suureen ruokasaliin. Pöytä,
palvelijat, astiat, kaikki teki saman vaikutuksen kuin salikin:
entisajoilta. Ennen muinoin olivat ne kyllä kerran olleet komeata,
rikasta ja suurenmoista, mutta nyt oli kaikki jo häviönsä partaalla.
Ruokia oli kuitenkin kuten Venäjällä kaikkialla runsaasti ja
hyvänmakuisia. Horn oli saanut paikkansa molempain naisten keskeen, ja
hänellä olisi siinä ollut varsin hyvä olla, ell'ei vasta päätä olisi
istunut tuo hänen luutnanttinsa, joka lakkaamatta suurilla,
rakastuneilla silmillään katseli Helena Nikolajevnaa. Joka kerran, kuin
hän näki överstin katseen, punastui hän kovin ja katsoa tuijotti sitte
kukkakaaliin, kalaan tai mitä milloinkin sattui olemaan hänen
talrikillansa.

Tähän aikaan oli spiritismi ja eläimellinen magnetismi vetänyt
puoleensa kaikkein moskovalaisten, sekä nuorten että vanhojen,
koko huomion. Tosiaan tälle valtiollisesti kypsymättömälle,
mielikuvitukseltaan vilkkaalle, lämminsydämmiselle, kaikenlaisten
yliluonnollisuuksien uskoon taipuvalle, herkkätunteiselle ja
enimmäkseen aivan joutilaalle ylhäisöpiirille tuskin voikaan löytyä
sopivampaa asiaa kuin spiritismi. Sen piiriinhän mahtui taivas ja maa,
tiedonhalu ja uteliaisuus, kauhu ja leikki. Kaikkina aikoina on se
ollut suuressa maineessa sellaisissa piireissä, jotka ovat
valtiollisesti tai siveellisesti olleet samalla kannalla kuin
Moskovassa. Nytkin puheltiin paraastaan vain tästä ratkeamattomasta
asiasta. Darja Mihailovna ja nuori rakastunut luutnantti selittelivät
sitä lavealti, jota vastoin toiset enimmäkseen kuulivat vain valmista
tai lausuivat joskus joitakin muistutuksia.

-- Mutta, herra översti, ettekö sitte usko mitään ihmeellistä, mitään,
joka on ylempänä teidän aistimienne todistusta? kysyi Darja Mihailovna.
Ettekö muista Shakespearen sanoja: "Taivaan ja maan välillä on paljo,
mitä meidän filosofiamme ei osaa edes uneksiakaan"?

Horn oli vähällä lausua hänelle epäkohteliaan kysymyksen: oletteko te
lukenut Shakespearea? niin hän kummastui, kuin rautalankanainen osoitti
tietävänsä muutakin kuin pukeutumissalaisuuksia. Onneksi hän ei
kuitenkaan tullut sanoneeksi, mitä ajatteli.

-- Tietysti, jos te sanotte esim. sähköä yliluonnolliseksi, silloin
kyllä myönnän, että uskon sellaisia asioita. Vaan että te, te voisitte
salaisilla tempuilla koota ja tehdä aineelliseksi henkiä, ei, sitä minä
en usko.

-- Niin, mutta jotenkin samaa sanottiin aikoinaan myös Benjamin
Franklinista, vastusti rautalankanainen. Koota taivaan tulia, tehdä...

-- Mutta hyvänen aika, kuinka Martinov on häntä väärin kuvannut
minulle, hänhän tuntee Franklininkin, ajatteli Horn ja katsoi
kummastellen Martinoviin.

-- Ettekö te, herra översti, ole lukenut, kuinka indialaiset fakiirit
osaavat liidellä ilmassa, koetti nyt Petrov auttaa sitä mielipidettä,
että on olemassa salaisia tieteitä, -- että...

-- Että on löydetty neljäs ja viides suunta avaruudessa, sanoi översti
ivaten ja lisäsi kiivaasti: ei, minä en sitä usko. Salaiset
luonnonvoimat vaikuttavat aina samalla tapaa. Jos silität kissan
selkää, niin säkenöitsee se, aina ja muuttumatta, se on luonnon laki;
mutta jos panet psykograafin liikkeesen, niin se latelee tyhmyyksiä,
jos läsnä on epäilijöitä, mutta ennustaa totta, jos kaikki läsnä olijat
ovat uskovaisia.

Nyt purskahti Darja Mihailovna nauramaan, kuivaa, varovaista naurua,
joka ei saattanut häiriöön ei irtotukkaa eikä muita irtonaisia sulouden
lisiä. Ihmeellisintä kaikesta oli, ajatteli Horn, että kaikki, mitä
Martinov oli sanonut rautalankanaisesta, oli totta pikku seikoissa,
mutta kokonaisuuteen katsoen perätöntä. Se nainen tiesi, osasi ja
käsitti paljon kaikenlaista.

Viimein päättyivät päivälliset ja kun oli kaunis kevätilta, mentiin
ulos puutarhaan tupakoimaan ja juomaan kahvia.

Puutarha oli vanha ja pieni sekä melkein umpeen kasvanut: ympärillä
rivi vanhoja lehmuksia, jotka olivat saaneet pitkät ajat olla
karsimatta ja kasvaa vesoja ja sammalta. Persialaisia ruusuja, joiden
lehdet tuoksuivat mansikalta, akileijoja, kurenmiekkoja ja kaikkea
muuta yksinkertaista vihreätä, joka ei kuole talvipakkasesta eikä
hoidon puutteesta, kasvaa rehoitti kaikessa rauhassa käytävillä ja
nurmikoilla. Syreenit ja seljapuut levittäytyivät ylellisessä voimassa
ja vapaudessa joka taholle. Seljat ja akaasiat tunkeutuivat lähimmäksi
esiin. Tuhansittain mehiläisiä ja ampiaisia surisi maustimilta
tuoksuvissa pihlajain kukissa. Rappeutuneesen lehtimajaan, jonka
päälle oli irralleen levitetty joku temppeliä kuvaava verho kuin
teaatterin irtoseinä, oli kahvi aseteltu suurelle paksutekoiselle
hietakivipöydälle, jonka levyyn koko pataljoonan sapelit olivat
piirrelleet Helenan nimeä tiheään kuin koristeet maurilaisessa kirkon
holvissa. Martinov oli tarttunut tuon harmillisen luutnantin
käsivarteen ja mennyt hänen kanssansa ulos puutarhaan polttelemaan,
sillä Helena Nikolajevna ei sietänyt tupakan savua. Darja Mihailovna
meni ruokasaliin jakelemaan joitakin ohjeita palvelijoille.

Översti ja Helena olivat siis kahden kesken. Nuori tyttö nojasi
kyynärpäitään pöytään ja leuka oli käsien nojassa.

-- Te olette niin vakava tänään, sanoi Horn hymyillen, niin että minä
tuskin tunnen teitä, te katselette eteenne kuin kauas tähystelevä
spiritistein välityshenkilö.

-- Niin, minä olen tosiaankin kauas katsova henki, spiritisti, sanoi
hän hitaasti ja paljon tarkoittavasti. Tiedättekö, mitä minä olen
nähnyt tänään, mitä minä olen huomannut eräästä välityshenkilöstä, joka
ei edes ole täälläkään? Minä tarkoitan sisartanne.

-- Sisartani, niin, hänen ajatuksensa kyllä on helppo lukea, hänen
luonteensa on kokonaisin ja yksinkertaisin, kuin koskaan olen nähnyt.
No, minua huvittaa kuulla, mitä te olette nähnyt hänessä.

-- Niin, jos tahdotte tietää, minkä tähden sisarenne ei tänään tullut
meille, niin silloinpa myös saatte tietää, minkä tähden minä olen
tänään vakava, kuten sanotte.

Översti Horn alkoi tuntea levottomuutta. -- No, olkoon menneeksi, sanoi
hän, antakaas kuulla, Helena Nikolajevna.

-- Hän sanoi teille eilisiltana, kuin palasitte kotiin: minä en lähde
huomenna ruhtinaan päivällisille, vaan matkustan pois huomeisaamuna;
ruhtinas Chamitovin kotona lienevät olot hyvin kummalliset, siellä ei
käy ketään ylhäisiä naisia, viisainta on pysyä poissa.

-- Mutta, Helena Nikolajevna, sanoi Horn oudostuen.

-- Ei, älkää vastustako, översti -- hän katsoi suoraan hänen silmiinsä
ja punastui -- myöntäkää vain, kyllä kuitenkin näen, että olen arvannut
oikein. Hänen silmäluomensa punastuivat ja kaksi kyyneltä tunkeutui
esiin. Teidän sisarenne ehkä vielä lisäsi: siellä käy koko rykmentin
upseerit, mutta ei kukaan...

Perin tuskauttavasti vaikuttivat Horniin nämä sanat, joiden totuutta
hän ei voinut tehdä tyhjäksi. Hän mutisi joitakuita turhia
korulauseita, mutta Helena ei näkynyt niitä kuuntelevan.

-- Voi minkä tähden, sanoi hän itsekseen, sen kysymyksen olen lausunut
lukemattomia kertoja itselleni. Minkä tähden, tuo minkä tähden on minun
elämäni suuri arvoitus. Siihen en ole saanut vastausta,

-- Mutta, Helena Nikolajevna, sanoi Horn, punastuen kovin...

-- Ei, älkää etsikö mitään tyhjää puolustusta, herra översti, mitä apua
siitä olisi. Minä kyllä itse tiedän, että niin on, minä näen sen teistä
ja kaikista muista, jotka käyvät täällä meillä: Martinovista,
Petrovista, kaikista rykmentin upseereista. Ja mitä minä olen rikkonut,
mitä minä olen tehnyt tälle ylhäisölle? Jospa tietäisitte, kuinka
onneton minä olen. Kuin minä kutsuin koulukumppanejani, niitä, jotka
olivat saman arvoisia, samasta yhteiskunnan luokasta kuin me, niin on
heille aina ilmestynyt esteitä: milloin ovat he sairastuneet, milloin
matkustaneet pois. Minä uskoin niin kauan kuin mahdollista noita heidän
estelyjänsä, mutta kun nyt myöskin teidän sisarenne, joka kuitenkin oli
täällä vieras ... ja hän kätki silmänsä nenäliinaansa, nyyhkytys
kohotteli hänen olkapäitänsä ja rintaansa. Te sen tiedätte, sanokaa,
mikä se syy on. Ei se voi olla tädin tähden -- vaikka hän onkin vähän
naurettava, niin hänellä kuitenkin on sydän kuin kulta. Eikä se voi
myöskään olla hänen tähtensä -- ja hän viittasi linnaan päin.

Horn ei voinut enää hillitä itseään. Hän otti puoliväkisin pienen,
kyynelistä kostean käden, suuteli sitä ja kuiskasi lämpöisiä ja helliä
sanoja, jotka tulivat todella hänen sydämmensä pohjasta. Saatuaan ne
puhutuksi ei hän itsekään tiennyt, mitä hän oli sanonut ja kuinka
paljon luvannut. Hänen sydämmensä kuohui yli ja suli kuin vaha suurten
sanojen hehkussa, noiden lempeiden ja kuitenkin niin polttavain silmien
katseessa. Helena Nikolajevna hymyili kyyneltensä välitse, katsoi
häneen, punastui, käänsi katseensa alas, katsoi jälleen ylös, ja
onnellinen hymy levisi noille äsken niin surullisille kasvoille.
Kummastuneena, ikään kuin uupuneen hervakkana nousi hän ylös. Översti
piti vieläkin hänen kättänsä; samassa alkoi kottarainen liritellä
pehmoisia ja lempeitä huiluääniään ylhäällä lehmuksessa. Nyt heräsi hän
lumouksestaan, veti kätensä pois ja juoksi nopeasti kuin kauris ulos
lehtimajasta. Hän kuuli ainoastaan, kuinka Horn hänelle vielä nopeaan
kuiskasi: huomenna, minä tulen huomenna. Ehdittyään linnan suurille
kivirappusille kääntyi hän äkisti ja katsoi pitkään ja lämpöisesti Erik
Horniin päin, joka vakavana ja kalpeana seisoi lehtimajassa, katsellen
hänen jälkeensä. Se kuva, jonka hän nyt näki, painui ainiaaksi hänen
mieleensä: keväinen iltataivas, punainen kuin Ispahanin ruusut,
kottaraisten sointuisa laulu, lehmusten vaalea vihreys, ylhäällä
ilmassa liitelevät pääskyt, ja tuolla tummassa lehtimajassa Erik
Stålsköld Horn katsovana häneen hymyillen, lempeästi ja rakkaasti. Hän
olisi siinä seisonut kauankin, ell'eivät Petrov ja Martinov olisi
nopein askelin tulleet puutarhan perältä rappusia kohti. Nyt hän ei
tahtonut kohdata heitä, ei millään ehdolla. Onnellisena, huumautuneena
tunteista, aavistuksista ja unelmista, joita hän ei ollut koskaan
tuntenut, meni hän omaan huoneesensa ja sulki huolellisesti oven, sillä
hänen täytyi saada olla nyt yksin. Suloiset kyyneleet kostuttivat hänen
poskiansa. Hän meni piaanonsa, paraimman uskottunsa luo, löi muutamia
sointuja, ja kerran, tämän ainoan kerran elämässään oli hän oikea
taiteilija. Matalassa, vanhanaikaisessa huoneessa kuohuivat sävelet
järjestyneinä esiin ja sulivat sävelmäksi, joka kasvoi mahtavaksi kuin
kevätpäivä, haaveksivaksi kuin satakielen laulu, innostuneeksi kuin
nuoruuden unelmat. Se kohotti hänen sielunsa kaikkeen, mitä sydän pitää
rakkaana, suurena ja pyhänä, se yleni kohti taivasta ja kuoli
kuulumattomiin äärettömyyden rajalla, ijankaikkisuuden partaalla. Se
onni ja se ilo, jota tunnetaan ainoastaan kerran elämässään -- eikä ole
eletty ollenkaan, jos sitä ei ole tunnettu -- vavistutti hänen sielunsa
kieliä ja tuli kuuluviin niissä sävelissä, joita hän etsi esiin
soittimestaan. Ja sen tähden hän oli taiteilija -- ensi kerran ja
viimeinen kerran elämässään.

Ulkona puutarhassa seisoi Erik Horn nojaten kivipöytää vasten ja katsoi
lehmusten varjojen tanssia linnan seinällä, ilta-auringon kultaloistoa
valkoisilla muureilla, katsoi silmiään räpäyttämättä ylös pieneen
ikkunaan, jonka valkoiset verhot iltatuulessa paisuivat ja häilyivät
ulos ja sisään, ikään kuin houkutellen häntä sinne. Hän kuunteli
sävelmää, joka tulvi hänen luoksensa ja kukkain tuoksun kaltaisena
levisi ja täytti ilman sulosoinnulla.

Hänen huomionsa oli niin kokonaan kiintynyt siihen katsomiseen ja
kuulemiseen, että hän ei edes havainnut, että Darja Mihailovna tuli ja
nyt katseli häntä, hymyillen hyvänluontoista hymyänsä.

Vasta sitte, kuin Darja Mihailovna kilisteli hopeita pöydällä, heräsi
Horn ja punastui, tosiaan punastui ja tunsi siitä hiukan iloa, -- niin,
hänhän oli vielä nuori.

Martinov ja Petrov tulivat takaisin lehtimajaan. Kahvi juotiin ääneti.
Petrov katsoi levottomasti tuonne linnan rappusiin päin, mutta Helenaa
ei näkynyt, vaikka soitto jo oli tauonnut. Petrov teki lähtöä, sillä
hänen oli vielä jouduttava tänään suurille illallisille, sanoi hän,
lausui jäähyväset, pyysi kertomaan hänen kunnioittavimmat terveisensä
Helenalle ja läksi.

Nyt heräsi Horn siitä painavasta huumauksesta, joka häntä oli
ahdistanut koko ajan, kuin tuo rakastunut keltanokka Petrov istui
siellä. Nyt hän keksi lakkaamatta uutta puhelun ainetta, puhui
lämpöisesti ja nerokkaasti, keksipä myöskin Helenan poissa ololle
selityksen, joka hänen omasta mielestään oli hyvinkin onnistunut.

Kummastuksekseen huomasi hän nyt taas, että rautalankanaisella oli
käsitystä hyvin monista asioista, joita hän oli luullut kerrassaan
liian yleviksi hänelle. Kaikkein rautalankojen ja irtonaisten
sulouksien takana oli tuolla naisella kuitenkin hyvä sydän, joka loisti
hyvistä silmistä ja sykki lämpöisissä sanoissa. Hyvänen aika, ajatteli
Horn, kuinka hirveän väärin olen minä tai oikeastaan Martinov
arvostellut häntä, Tämä teennäinen ilmiö oli vanhanaikainen Rousseaun
ihailija, hän tunnusti, että Etudes de la nature ja S:t Pierren La
Chaumière indieme olivat hänen lempikirjojansa vielä nytkin. Luonnon
ihailussaan oli hän jäänyt jäljelle ajastaan. Hän oli kyllä ennen
muinoin ollut kaunis ja viehättävä, mutta sattumuksen tähden jäänyt
yksikseen elämässä ja sen vuoksi vetäytynyt itsekseen. Niin kuin
kuolettavasti haavoitettu eläin pakenee yksinäisyyteen, niin Darjakin
sulkeutui omaan kuoreensa. Ne mielipiteet ja opetukset, jotka hän oli
itseensä imenyt, olivat tosin nyt jo vanhanaikaisia, vaan hänelle niin
rakkaita, että hän ei tahtonut panna niitä alttiiksi uuden ajan
pilkalle. Sen tähden hän enimmäkseen oli vaiti, ja tarvittiin Hornin
rakastettava kekseliäisyys liikkeelle ennen, kuin hän nyt suostui
ottamaan ne aatteet puheeksi. Mutta yhtä oli hän tahtonut säilyttää
niin kauan kuin suinkin mahdollista: nuoruuttansa, sitä kauneutta, joka
neljä kymmentä vuotta sitte oli saattanut nuoret sydämmet sykkimään
ihastuksesta ja tottuneet tilapäiset runoilijat sepitsemään hänestä
sonetteja ja madrigaaleja. Siitä kauneudesta hän ei tahtonut, ei voinut
luopua. Hän ei suotta ollut nainen ja Ranskassa kasvatettu. Hän
taisteli vuosia vastaan ja vanhuutta vastaan, käytti alussa varovasti
kaikkia pukeutumistaidon salaisuuksia, kaikkia Indian ja Jaapanin
kauneusvesiä, liljain tuoksua ja ruusun väriä. Sitte täytyi hänen jo
ruveta käyttämään niitä ahkerammin. Mutta vuodet tulivat säälimättä ja
piirtelivät poimuja hienoon ihoon: hän otti urhollisesti ne vastaan ja
uhoitteli niitä viimeiseen asti. Hän itse ja hänen lähimpänsä tottuivat
hänen omituisuuksiinsa, nauroivat niille eivätkä olleet niitä
huomaavinaan. Hänestä tuli omituinen ihminen. Ja nyt ymmärsi Horn
Helena Nikolajevnan sanat. Mademoiselle Dorinnella oli kyllä paljo
pieniä heikkouksia, mutta myös sydän kuin kulta.

Illan aurinko sammui, varjot kiipesivät yhä ylemmäksi linnan seinille
ja punakajastus vaaleni pois muureista, ensin keltaiseksi, sitte
vaaleankeltaiseksi ja viimein sammui se kokonaan. Pieniä, kalpeita
tähtiä syttyi taivaalle. Tuli aika lähteä. Mutta Helena Nikolajevnaa ei
näkynyt tulevaksi alas puutarhaan.

-- Hän on hermostunut eilisestä ratsastuksesta, selitti Darja
Mihailovna. Kultaraudikon kohtalo on kovasti koskenut häneen.

Horn ja Martinov sanoivat jäähyväset, pyysivät kertomaan heiltä
terveisiä ja nousivat vaunuihinsa.




VI.


-- Tahdotko nähdä ukko Nikolai Konstantinovitshia? kysyi Martinov, kuin
vaunut juuri kääntyivät linnan oikean siiven nurkassa.

Ei, Horn ei tahtonut.

-- Mutta ukko asuu tässä ja on yhtä hyvin voinnissaan tänään kuin
huomennakin.

Hornia ei haluttanut sittekään; mutta kun Martinov itsepäisesti pyyteli
ja sanoi ruhtinaan ehkä katsovan epäkohteliaisuudeksi, jos ne, jotka
vierailivat hänen linnassaan, eivät käyneet tervehtimässä häntä,
vastasi Horn viimein vastahakoisesti: olkoon menneeksi, mutta käymme
siellä ainoastaan oikein ranskalaistapaan.

-- Paras on sinun tutustua kerrassaan koko perheesen, sanoi Martinov
omituisella äänellä. Pysäytä, huusi hän kuskille, ja vaunut pysähtyivät
kadulle oven eteen, josta voitiin tältä puolen päästä sivurakennukseen.

Herrat laskeutuivat vaunuista ja astuivat jälleen samaan kartanoon.
Esihuoneesta vei heidät vanha, kaljupää, venäläiseen pukuun puettu
palvelija suoraa päätä suureen makuuhuoneesen, joka oli aikoinaan
ollut todella komea huone, sisustettu, kuten Ludvig XV:nen aikaan oli
ollut tavallista, sekä makuu- että vastaanottohuoneeksi. Lattiata vähän
korkeammalla lavalla pitkän seinän vieressä oli mahtavan suuri sänky,
päällä katos ja edessä verhot vihreästä silkistä. Sängyn jalkopäässä
seisoi miellyttämättömin kaikista Venuksen kuvapatsaista, Venus
kallipygos, muuten kyllä oivallinen veistos moitteettoman valkoisesta
marmorista. Irstaita kuvia markiisi de Sade'n teoksesta "Juliette ou
les bonheurs du vice" oli vaskipiirroksina seinäin koristuksena. Niiden
vastapäätä ja varsin niiden vertaisena näkyi mestarillinen vaskikuva
Amor ja Psyke-sadusta. Näissä koristuksissa ei ollut kansansadun
runoutta, ei uusplatonilaisten filosofiaa, ei orfeolaisten tuskaista
vertauskuvallisuutta, eipä edes Juvenaliin repaleitakaan eikä Lukianon
kömpelöä verhoa, vaan ne olivat aivan alastonta ja paljasta, inhottavaa
mässäystä alusta loppuun. Kauimpana eräässä nurkassa riippui pyhän
kuva, edessä lamppu. Muuten haisi huone hajuvesiltä, jodoformilta ja
pyhältä savulta.

Horn tuskin ehti huomata, millaiseen Astarten temppeliin hän nyt oli
joutunut, kuin perältä ovet aukesivat ja Nikolai Konstantinovitsh,
istuen suuressa Voltairen tuolissa, työnnettiin sisään. Halvaantuneena
lantioista alas päin oli kenraali vanhus jo kaksi vuotta istunut tässä
pyörätuolissaan, yllänsä turkkisisuksinen yöviitta paksusta Bokharan
silkistä. Hänen kasvonsa olivat pronssin väriset, silmäin valkoiset
aivan keltaiset ja terät väsyneet sairaudesta ja vuosista. Kun
hänellä ei ollut aivoissaan eikä sydämmessään mitään, millä olisi
kunniallisesti voinut täyttää elämänsä tyhjyyttä, vilkastutti hän
yksinäisyyttänsä häpeällisillä unelmilla ja ne olivat painaneet
leimansa hänen kasvoihinsa. Piirteet, jotka ennen muinoin olivat olleet
kauniit, olivat nyt aivan veltostuneet. Kasvot olivat sienimäiset ja
sileät.

Martinov esitteli Hornin kenraalille.

-- Terve tuloa, herra översti, terve tuloa, hyvät herrat, sanoi Nikolai
Konstantinovitsh kummallisella äänellä, jota hänen näytti olevan vaikea
hillitä, sillä välistä yleni se huiluääneksi, välistä taas kärisi aivan
alhaalla; välistä sitä tuskin kuului ja seuraavana silmänräpäyksenä se
aivan aiheettomasti kirkui niin korkealla kuin suinkin mahdollista.

Hän katsoi Hornin hoikkaa, voimakasta olentoa.

-- Ah mikä ylevä ryhti, hyvä översti, mikä moitteeton vartalo, olen
ihastuksissani teidän näkemisestä, aivan ihastuksissani, te markiisi
Varosydän ja hän levitti molemmat kätensä.

Horn tervehti häntä ja huomasi nyt, että vanhuksella kaikessa
ramuudessaan oli samat hirvittävät julmuuden piirteet, vaikka
melkoisesti haihtuneena ja lievenneenä, kuin hän äsken oli huomannut
tuolla salissa kantaisän kasvoissa.

Nikolai Konstantinovitsh piti kevyttä ja vapaata, irstasta keskustelua,
puhuttiinpa mistä aineesta hyvänsä. Aina palasi hän siihen, joka näytti
täyttävän kaikki hänen aivojensa solut, siihen ainoaan, jonka hänen
muistonsa ja mielikuvituksensa olivat säilyttäneet kirjavasta ja
myrskyisestä entisyydestä. Hän puhui mieluisimmin ranskaa, laususkeli
puheenparsia ja juttuja Crebillonin, de Saden ja muiden pornografian
klassikoiden teoksista, näytteli kuvilla kaunistettua korupainosta
ritari de Faublasin muistelmista ja oli aivan peittelemättä iloissaan
siitä, että Horn hämmästyi ja kummastui tämän kirjaston aarteita, joka
isännän mielestä ei ollut vähääkään kaksimielinen. Hänen nauraessaan
nousi hänen ylähuulensa ikään kuin jonkin salaisen koneen voimasta
ylös, niin että hänen lahot hampaansa paljastuivat.

-- Mutta Jean -- se oli kammaripalvelijan nimi -- Jean, huusi ruhtinas,
Jean, tarjoa Constantia viiniä ja sikareja, vai oletko sinä, kellarien
nuuskija, juonut kaikki...

Jean hymyili peittelemättä, katsoi petollisilla silmillään vieraihin,
nykäytti olkapäitään ja osoitti herransa tuolin takana otsaansa, ja
miettivästi heilutti päätään. Hornista alkoi tuntua hyvin
vastenmieliseltä täällä olo. Hän katsoi Martinoviin, mutta häntä ei
tämä näyttänyt vähääkään haittaavan.

-- Me olemme olleet päivällisellä Darja Mihailovnan luona, sanoi hän
aivan levollisesti.

-- Vai niin, m:lle Dorinnen luona -- ah, hän oli ihastuttava aikomaan,
millaiset silmät ja millainen ... siinä keskeytyi puhe rykimiseen. No
no, hän on kirottu noita-akka nyt. Onneksi ei minun toki ole tarvinnut
nähdä häntä enää kahteen vuoteen.

Horn veti henkeä syvään. Hän ei voinut tätä enää kestää, hän tahtoi
lähteä; mutta ihmeekseen näki hän Martinovin istuvan kuin kiinni
naulittuna.

-- Kahteen vuoteen, kuinka niin, Nikolai Konstantinovitsh?

-- Enkö minä sitä ole kertonut teille, Dimitri Semenovitsh, lempo vie,
olenkin. Ettekö muista, kuinka m:lle Dorinne muurautti kiinni salin
oven, niin että minä nyt olen aivan erotettuna muusta talosta?

-- Tosiaanko, ja minkä tähden? kysyi Martinov viattomasti.

-- Kyllä minä olen sen maininnut teille joskus. Kuin hän, tyttö, tuli
kotiin, työnnettiin minut tuolissani saliin ... ja taas keskeytyi puhe
rykimiseen.

Horn näki, kuinka Jean katsahti tutkivasti, väijyvästi Martinoviin, ja
hänkin katsahti ystäväänsä. Martinov oli vähän kalpeampi kuin
tavallisesti, mutta muuten istui aivan levollisena. -- Mitä ihmettä
tämä merkitsee? ajatteli Horn. Mitä varten kiihottaa tuota vanhaa
konnaa.

-- Kuin hän, Helena Nikolajevna, palasi Smolnasta...

Ei, tämäkö nimi juuri tänä päivänä tässä huoneessa! Horn astui suoraan
vanhuksen eteen, kumarsi lyhyeen, melkein epäkohteliaasti ja sanoi:

-- Hyvästi, kenraali, minulla on toimia tänä iltana. Ja hän läksi,
ottamatta vanhusta kädestä.

Martinov nousi myöskin ja kumarsi.

-- Vai niin, översti lähtee jo; niinpä täytyy minunkin lähteä.

Kenraali katsahti kummastuen.

-- Älkää unhottako, sanoi hän; kylläpä teillä on hirveän kiire, ettekö
vielä voi istua vähää hetkeä?

Mutta Horn oli jo ulkona. Juuri kuin hän hypähti kiireesti vaunuihin,
näki hän illan hämärässä nuoren naisolennon, joka pujahti taloon.

Martinov tuskin ehti vaunuihin, kuin Horn äreällä äänellä pikemmin
huusi kuin sanoi: aja!

Lyhdit sytytettiin kaduilla ja bulevaardeilla. Valoa tulvi puotien
ikkunoista; taivaalla tuikki lukemattomia tähtiä, ja puolikuu,
kainouden vertauskuva, seisoi taivaanrannan ja keskitaivaan
puolivälissä. Hornin ajatuksissa riehui täydellinen kapinan kuohu.
Miksi oli Martinov vienyt hänet tuon vanhan irstailijan luo? Miksi hän
ei ollut huomaavinaan, että Horn tahtoi keskeyttää puhelua ja joutua
pois sieltä, miksi pakotti hän vanhuksen lausumaan Helenan nimen?

Hänen suuttumuksensa kasvoi kasvamistaan, sillä Martinov näytti istuvan
siinä aivan huoletonna. Hän lörpötteli ja nauroi ja sovitteli
vanhukselle kaikkia mahdollisia ja mahdottomia nimiä. Viimein Horn ei
enää voinut hillitä suuttumustansa, vaan sanoi lyhyeen ja terävästi:

-- Martinov, minä olen pitänyt sinua ystävänä ja olen kohdellut sinua
kuin ystävää ainakin, no niin, mitä tämä kaikki merkitsee? Miksi sinä
tahdoit, että minun piti tuon kurjan ukon suusta kuulla se nimi, jota
minä pidin niin suuressa arvossa?

Martinov yritti kääntämään leikiksi koko asiaa, mutta Horn kiivastui.

-- Vastatkaa minulle, överstiluutnantti, ja lopettakaa leikinlaskunne;
ettekö huomaa, että se nyt on sopimatonta?

-- Erik Aleksandrovitsh, sanoi Martinov, tukehtuvalla äänellä, nyt
olemme puistossa; jos tahdotte saada suoran vastauksen kysymykseenne,
niin nouskaamme pois vaunuista ja kävelkäämme hetkinen. Minä sanon
teille kaikki, teen tunnustukseni ja ilmaisen suruni.

Vaunut pysäytettiin ja ystävykset astuivat puistoon mihin sattui,
molemmat aivan vaiti koko ajan. Saavuttuaan lammikon luo, joka nyt
heijasti taivaan tähtijoukkoa ja kuun kirkasta sirppiä, kävi Horn
istumaan ja sanoi:

-- Ehkä sinua nyt miellyttää alkaa.

Juuri Martinovin alkaessa tunnustustansa viritti satakieli
rantaraidoissa kauniin lempilaulunsa. Martinov huokasi.

-- Sinä kysyt: miksi? No niin, minä vastaan sinulle. Sen tähden, että
minä olen onneton, että minä olen jo kaksi vuotta toivottomasti
rakastanut Helena Nikolajevnaa, rakastanut sillä tavoin, kuin
rakastetaan päästyä minun ikääni, jolloin ei ole aikaa enää päivääkään
kadottaa turhaan, enkä kuitenkaan voi voittaa, tunnen voimattomuuteni
kaiken sen nuoruuden rinnalla, joka ympäröitsee häntä.

-- Rakastatko sinä Helena Nikolajevnaa! sanoi Horn liikutettuna. Ja
senkö tähden ... minä en ymmärrä sinua Dimitri Semenovitsh.

-- Voi, pitäisihän olla varsin helppo ymmärtää tällaista asiaa. Sano
sitä mustasukkaisuudeksi, niin kyllä ymmärrät. Seitsemän vuotta olen
minä vieraillut siinä talossa. Kuin Helena palasi kotiinsa kaksi vuotta
sitte, olen siitä asti käynyt siellä hyvin uutteraan. Minä olen
lakkaamatta nähnyt tätä olentoa, joka samalla kertaa on rakastettava
lapsi ja täysin varttunut vaimo, ja minä olen rakastanut häntä, sen
kyllä voit käsittää. Onnettomuudeksi minä en kuitenkaan ole ainoa.
Jok'ainoa nuori vänrikki ja luutnantti, kaikki koko rykmentistä ovat
mielistelleet häntä. Näithän itse tänään Petrovin. Minä olen
luulevaisesti vartioinut aarrettani. Jos kukaan heistä lämpeni tahi
tuli, kuten minusta näytti, vaaralliseksi minulle, silloin minä tein
hänelle samoin kuin nyt sinulle. Minä näytin heille tämän kuvan nurean
puolen.

-- Kyllä minä nyt sinua ymmärrän, sanoi Erik Horn, ja sininen suoni
hänen otsassaan paisui. Sinä, kun et itse voinut saada häntä, olet
karkoittanut pois jokaisen, joka ehkä olisi voinut vetää hänet pois
tuosta sietämättömästä ja kierosta asemasta, jossa se lapsi parka on
elänyt. Jokaisen kunniallisen ja vakavan miehen, joka olisi tahtonut
käsillään kantaa häntä elämän läpi, olet sinä karkoittanut, saadaksesi
joskus, kuin hän oli jäävä yksikseen, hyljätyksi, kuin hänellä ei ollut
oleva enää mitään muuta kuin syvä onnettomuutensa eikä mitään
valitsemisen varaa, tarjota itsesi pelastajaksi. Mihin hän ei tahtonut
lähteä vapaasta tahdosta, sinne tahdoit sinä taluttaa häntä vähitellen.
Onko sellainen menettely ylevä, onko se kunniallinen, onko se...

-- Älä puhu enää, Erik Aleksandrovitsh muista: sodassa ja rakkaudessa
ovat kaikki keinot luvalliset.

Mutta Hornin veri oli kuohuksissa, harmi teki hänen sanansa kiihkeiksi.

-- Ja minä, sinun vanha ystäväsi, tulen juutalaiskaupungeista, kurjista
tatarein auloista, minä moneen vuoteen nyt ensi kertaa näen nuoren,
kauniin ja rakastettavan olennon, mitä sinä silloin teet? Vedät alas
lokaan kaikki, mitä kaunista ja puhdasta minä olen nähnyt. Minä liikun
kuin janoinen ihminen aavikolla, etsien lähdettä, sinä viet minut
sellaisen luo, vaan ensin annat koirasi sotkea ja liata veden! Kymmenen
vuotta olemme me pitäneet yhtä, Dimitri Semenovitsh, nyt eroavat meidän
tiemme tässä, juuri tässä, jää hyvästi.

-- Mutta Erik Aleksandrovitsh, olehan toki järkevä, emmehän me ole
vihamiehiä, emme muuta kuin kilpakosijoita.

Mutta Horn oli jo poissa, Martinov istui kauan synkissä unelmissa.
Elämä on raskasta ja karkeaa työtä. Pitikö hänen nyt tänä päivänä
kadottaa kaikki, Helena ja vanha ystävänsä!

-- Huh, minä vihaan nuoruutta! mitä enemmän meidän loistomme hälvenee,
sitä enemmän lisäytyy sen kukoistus. Mitä minä korsi korrelta
vaivalloisesti kokoon, ottaa se kerrassaan. Sille ei mikään ole
mahdotonta, ei mikään niin korkealla, ett'ei se sinne ylettyisi, kaikki
on sille hymyilevää ja loistavaa, ja minä, minä astun kohti pimeyttä
jyrkkäin mäkien ja ahdasten solain poikki. Hän rakastaa häntä, esteet,
joita minä olen laittanut tielle, ainoastaan kiihottavat häntä ja
saattavat hänet pikemmin tekemään ratkaisevan päätöksen. Kukapa olisi
luullut häntä, tätä tyyntä suomalaista, niin tulenaraksi, niin
vilkkaaksi mielikuvitukseltaan!

Ja Martinov vaipui taas synkkiin, raskaihin ajatuksiin. Tunti toisensa
jälkeen kului. Vasta sitte, kuin tähdet alkoivat kalveta, läksi hän
kävelemään ja meni kotiinsa.

       *       *       *       *       *

Hornin mielessä riehuivat kaikkein ristiriitaisimmat tunteet, kuin hän
erosi vanhasta kumppanistansa. Hän ei tahtonut mennä kotiinsa, vaan
ensin koota ajatuksensa ja rauhoittua vilpoisen ja raikkaan kevätyön
hiljaisuudessa. Hän meni syrjäiseen puiston paikkaan ja käveli siellä
edes takaisin vanhojen jalavain alla, jotka muhkeassa rivissä
varjostivat yksinäistä kävelytietä.

Erik Horn oli perinyt äitinsä vienon sydämmen, mutta ainoastaan hyvin
vähän isänsä suurista luonnonlahjoista, hänen pontevuudestaan,
voimastaan ja mielenmaltistaan. Erikin kasvatus oli ollut hyvin ankara
sekä ruumiillisesti että henkisesti. Isä oli tahtonut painaa häneen
jotakin siitä, joka oli hänen oman etevän henkensä omituisena
tuntomerkkinä. Hän oli hyvin usein esittänyt pojallensa, kuinka tärkeät
hänen velvollisuutensa maatansa ja sukuansa kohtaan olivat, mikä
merkitys niillä oli ja miten suuri edesvastaus niiden laiminlyömisestä.
Tämä vastuunalaisuuden tunne oli viimein pojassa kasvanut niin
suunnattomaksi, että hänen henkensä sen taakan rasittamana kuihtui
kehityksessään. Erik Horn oli tullut sellaiseksi, että hänellä ei ollut
päättäväisyyttä juuri nimeksikään. Hänen nuori pontevuutensa ja
rohkeutensa oli tukeutettu ennen, kuin ne olivat saaneet koettaa
voimiansa. Ylioppilaaksi päästyään peljästyi hän rajatonta vapautta,
joka hänelle nyt yht'äkkiä oli tarjona. Niinpä hän meni siihen
laitokseen, jossa hän varman johdon turvissa tunsi itsensä vapaaksi
omasta vastuunalaisuudesta: kadettikouluun.

Vuosia kului ennen, kuin hän sotilaaksi päästyään alkoi vapautua
pakosta, jossa oli kasvanut. Hänelle itselleen kiusallinen
päättäväisyyden puute oli tuloksena siitä kasvatuksesta, jonka hän
kotoaan sai mukaansa elämän taistelutantereelle.

Mutta jospa hänelle tuottikin suurta sielu ponnistusta mikä hyvänsä
päätöksen teko ja varsinkin sen nopea teko, niin hän luonnollisesti
sitte kaikkein sitkeimmästi piti kiinni siitä, mitä hän kerran oli
taistelemalla saanut päätetyksi.

Niin oli nytkin käyvä. Tunnin toisensa perästä käveli hän kauniina
kevätyönä edes takaisin jalavain pehmoisen lehdistön alla. Hän näki
tähtein välkkyvän yhä kirkkaammin ja sitte taas vaalenevan. Heikko
vihreänkeltainen viiru itäisellä taivaan rannalla ennusti jo päivän
tuloa, kuin Horn viimein väsyneenä levottomuudesta ja ajatuksista sanoi
itselleen: minulla ei enää ole mitään valitsemisen varaa, johan minä
olen sanonut kaikki, mitä minun tarvitsee sanoa, johan lupasin tulla
huomenna -- se on: tänään.

Hänen päätöksensä oli tehty. Nyt sitä ei enää mikään voinut horjuttaa.
Hän meni kotiinsa, heittäytyi vuoteelleen perin väsyksissään, mutta
iloisena siitä, että oli voittanut itsensä ja päässyt päätökseen, ja
hän nukkui raskaasti.




VII.


Suuressa, rappeutuneessa talossa Falk-kadun varrella, jossa Chamitovin
suku oli elänyt jo toista vuosisataa, oli nyt aivan hiljaista ja
äänetöntä. Piha, ennen muinoin liian ahdas ja pieni kaikille niille
ajajille ja ratsastajille, jotka siihen aikaan kävivät täällä
vieraisilla, oli nyt tyhjä ja autio. Aurinko paahtoi siipirakennuksia,
hietakenttää, kultasi vanhan, raskaasen Palladio-malliin rakennetun
etusivun ja heijastui kaiken mahdollisen värisenä tomuisista
ikkunoista, jotka näyttivät tyhjiltä ja kuolleilta kuin sokean miehen
silmät. Punaiset kettukoirat makasivat puoliunessa kumpikin puolellansa
rappusten lahonutta hietakivilattiaa, liikkumattomina, kuin olisivat
olleet muodostellut ruukkusavesta. Metsästäjä Vanjkassa oli tapahtunut
jo kolmekin muutosta. Aikaisin aamusella oli hän tallirenkinä hoidellut
Almandinea, joka oli ainoa hevonen suuressa, autiossa tallissa. Sitte
oli hän puutarharenkinä käynyt sotaa rikkaruohoa vastaan, joka ainiaan
tunkeutui joka päivä esiin pihan hiekasta. Sitte lakeijana siistittyään
osan niistä huoneista, joita Chamitovin perhe vielä käytti, istui hän
nyt, yllä pitkä takki ja leveillä kultaraidoilla koristetut housut,
oven vartiana erään runsaasti koristeltua esihuoneen kattoa kannattavan
doorilaisen pylvään alustalla ja nukkui odotellessaan sitä, joka tuleva
oli.

Sisällä huoneissa vallitsi äänetön hiljaisuus, ainoastaan ylhäällä
autioissa huoneissa surisivat kärpäset ja koettivat väistää niin hyvin
kuin mahdollista häijyä kavaluutta, hämähäkkien verkkoja. Samoin kuin
pääsky vanhan linnan holvien alle, oli Helena Nikolajevna järjestänyt
itselleen pienen pesän tämän vanhan palatsin toiseen eli n.s.
mezzanin-kertaan. Hänellä oli siellä matala huone, koristettu
vanhanaikaiseen tapaan harmaavärisellä sfinksein ja soitsujen kuvilla.
Valkoisiksi maalatut ja juovikkaalla damastilla päällystetyt huonekalut
olivat kootut sieltä täältä rappeutuneen linnan huoneista. Kaikki, mitä
tässä pienessä huoneessa nyt oli, oli nähnyt ainakin kahden ihmispolven
elävän ja kuolevan näissä nyt niin autioissa saleissa -- kaikki paitsi
flyygelipiaano, joka oli komea teos Erardin tehtaasta Pariisista. Tätä
muinaisen ajan vanhanaikaista pohjaa vasten näytti Helena Nikolajevna
kuin tämänpäiväinen pirteä kukka kalliissa muinaisaikaisessa astiassa.

Aina kello kymmenestä asti oli hän ollut valmiiksi pukeutuneena. Hän
makasi puolinojallaan leposohvalla, käsissään ranskalainen
aikakauskirja, ja kulutti odotuksen pitkiä hetkiä. Tänään oli Horn
tuleva, hänen viimeinen sanansahan oli "huomenna". Ja hän jättäytyi
suloisten unelmain, eilisten muistojen valtaan. Hän oli vieläkin
näkevinään kevättaivaan ja kuulevinaan kottaraisen liverryksen ja
Hornin hehkuvat sanat. Ah, nuo eiliset muistot ne veivät hänet kauas
tulevaisuuteen, kauas ylös seitsemännen taivaan autuuteen. Sillä kuten
enimmissä lapsissa, jotka kasvatetaan yksinäisyydessä, piili hänessäkin
koko maailma mielikuvituksia ja ajatuksia, unelmia ja tunteita, joiden
olemassa olosta niillä, jotka elivät hänen lähellänsä, ei ollut edes
aavistustakaan. Kuin hän viimein heräsi näistä unelmistaan, oli kello
sillä välin ehtinyt sekä yhteen- että kahteentoista, mutta ketään
Hornia ei ollut vielä näkynyt. Helena alkoi tuntea hermostumista. Hän
meni piaanonsa luo ja koetti löytää niitä sulavia säveleitä, jotka
eilen olivat niin mielellään, niin aivan itsestään tulleet esiin, mutta
hän ei niitä enää löytänyt. Alla päin pani hän piaanonsa kannen kiinni
ja istui yhä tyytymättömämpänä ja raskaammalla mielellä. Hän meni alas
Darja Mihailovnan luo, joka yhtä hermostuneena kuin hän itsekin kulki
edes takaisin huoneesta ja sinne jälleen, niin että hänellä näytti
olevan äärettömän paljo tehtävää. Nyt oli kello kolme, Helena meni
jälleen ylös huoneesensa, paneutui kasvoilleen sohvalle ja itki.

Hänen jalkainsa juuressa istui vanha Marfa, joka ennen muinoin oli
ollut hänen imettäjänsä, sittemmin hänen kammarineitsyensä ja
uskottunsa, ja koetti puhella hänelle lohdutuksen sanoja, vähän
hajamielisiä ja ristiriitaisia, mutta hyvää tarkoittavia.

-- Lenotshka, pikku emäntä, älä huoli hänestä, älä itke tuon
kerettiläisen tähden. Suomalainen hän on, ehkäpä ei sekään, vaan
ainoastaan saksalainen. Kas niin, älä itke, sydänkäpyseni, kyllä hän
tulee, kellohan on vasta kolme. Ja muuten parempi... Nyt haukkuivat
koirat, risttikkoportti rämisi ja suuri esihuoneen ovi paukahti kovasti
kiinni.

-- No, kas nyt, mitä minä sanoin, siinähän hän on! Pyyhi pois
kyyneleesi, tässä on hajuvettä ja tässä...

Ja pikku emäntä Lenotshka hypähti ylös ja hymyili kyyneltensä välitse,
ja Marfa riensi pois biljaardisaliin, joka oli hänen asuntonansa.
Siellä hänellä oli vuoteensa, suunnaton joukko tyynyjä ja pulstereita
lattialla biljaardin ja uunin välillä; muuta hänen omaisuuttansa oli
lukemattomissa kääröissä ja nyyteissä ympäri suurta huonetta.

Marfa laskeutui siellä polvilleen pyhän kuvan eteen ja löi päänsä
lattiaan. -- Herra, rukoili hän, nyt voi sinun palvelijasi lähteä
rauhassa. Helena Nikolajevna on säilytetty ja suojeltu. Marfa Ivanovna
joutaa nyt omillensa, ja sitte tämä jumalaton huone kukistukoon. Pyhä
neitsyt ja sinä, ihmeitä tekevä Anna, joita olen niin monesti
rukouksissani huutanut avuksi, kiitos olkoon teille! Ja vanhus sitoi
päähänsä parhaan silkkihuivinsa ja läksi viemään Kremlin portille,
iveriläisen madonnan kuvan eteen kallista, hyvänhajuista ja kullattua
kynttilää, jota hän oli vuosikausia säästänyt sen päivän varalle, jona
hänen emäntänsä Helena joutuisi kihloihin.

       *       *       *       *       *

Darja Mihailovna oli aika sitte päättänyt hänkin pukeutumisensa. Hän
oli, kuten runoilijat sanovat, tyhjentänyt kaikki aamuruskon värit ja
etsinyt Idunan hedelmiä laatikkojensa syvimmistä komeroista.
Nuorentuneena nousi hän ylös. Ollen käytöllisempi ja vähemmin
kärsimätön kuin sisaren tytär odotti hän Hornia vasta myöhemmin
päivällä. Mutta kuin kello alkoi tulla kaksi eikä Hornia näkynyt, alkoi
häneenkin tarttua suuren odotuksen levottomuus ja sen johdosta koko
talossa vallitseva tyytymättömyys. Voi, pitikö hänen vielä kerta
pettyä; no, sitte hän ei enää kestäisi enempää. Kuinka hän oli
koettanut pitää koossa tätä kaatumaisillaan olevaa taloa. Hän oli
nähnyt tämän talon mahtavuutensa päivinä, jolloin hänen sisarensa vielä
oli elossa, jolloin Moskovan aateliset ahkeraan vierailivat täällä,
jolloin nuo huoneet, joissa hän nyt käveli kuin lintukotolainen
jättiläisen hansikkaassa, olivat liian ahtaat vieraiden paljoudelle.
Silloin oli talo varakas ja sen maine moitteeton. Ja sitte tuo
hirmuinen aika, jolloin se oli häviön partaalla, kunnes tuo Aldoni, se
kruunupäinen portto, tuli taloon. Hän se herätti Nikolai
Konstantinovitshissa eloon isiltä perityt intohimot, jotka jo kauan
olivat olleet kahlehdittuina; hän se houkutteli nelikymmenvuotisen
miehen vielä kerran antautumaan nuoruuden leikkeihin, koettamaan
intohimojen pyörrettä ja raivoisasti heittäytymään, ikään kuin
korvatakseen hukkaan kulunutta aikaa, sellaiseen huvitusten kuohuun,
jollaisessa ajattelematon nuoriso mellastelee, kunnes hän viimein,
menetettyään kultansa ja kunniansa, tuli heitetyksi pois rannalle
heikkona, runneltuna sekä ruumiiltaan että sielultaan. Sillä
tahrautuneine mielikuvituksineen, veltostuneine hermoineen ja
aistimineen täytyi hänen sitte ajatuksissaan ja unelmissaan elää siinä
siveellisessä loassa, jossa hän oli oleskellut niin kauan. Tämän
häiriön ja levottomuuden ja kurjuuden ajan oli Darja pysynyt kuitenkin
talossa turvaamassa suvun viimeistä kukkaa, ruhtinatar Helenaa.
Rohkeasti oli hän taistellut kaikkia kohtalon nurjuuksia vastaan. Hän
oli säästänyt kaikilla tahoilla, hän oli saanut aikaan melkein
uskomattomia asioita, pitääkseen niin kauan kuin mahdollista yllä edes
jossain määrin suvun muinaista loistoa ja vanhoja tuttavuuksia ja siten
tehdäkseen Helenalle mahdolliseksi joutua sukunsa mukaiseen naimiseen,
ja omasta puolestaan tahtoi hän jättää tälle sisarensa tyttärelle
pienen perinnön. Kuin Helena vuosi sitte hylkäsi Martinovin kosinnan,
oli se ollut ankara isku Darja Mihailovnalle. Olihan Martinov viisas ja
ymmärtäväinen mies ja saattoi siis toivoa hänen ylenevän korkeallekin.
Mutta tyttö ei ollut tahtonut kuulla puhuttavankaan siitä. Ja nyt tuli
tämä Hornin kosinta niin äkisti, niin aivan odottamatta. Hän hengähti
helpotuksesta. Niin, jos Helena vain tuli pelastetuksi, sai kyllä koko
talo luhistua kokoon, sai kaikki...

Nyt haukkuivat koirat, ristikkoportti rämisi ja esihuoneen suuri ovi
paukahti kovasti kiinni.

Kalpeana, vakavana ja täydessä juhlapuvussa seisoi Horn suuressa
salissa ja katsoi arasti ja vastenmielisesti ylös vanhan haidamakin
kuvaan. Hänen korvansa suhisivat ja soivat, silmät yrittivät
pimenemään. Hän oli kuulevinaan sisarensa äänen, joka valkoisesta
höyrypilvestä huusi hänelle jäähyväsiksi: "varo sitä Helena
Nikolajevnaa". Ja nyt, nyt oli hän täällä pyytämässä häntä vaimoksensa.
Häntä alkoi tulevaisuus pelottaa ja vähällä oli hän jo kääntyä pois,
vaan äkisti heräsi hän jälleen tajuunsa ja malttoi mielensä. Darja
Mihailovna seisoi hänen edessään.

Kuin Erik muutamia vuosia sitte kysyi Samarkandin basaarissa timanttia
ostaakseen, niin jalokivien kauppias vei hänet pieneen, rappeutuneesen
komeroon, ja siinä tuo itämaalainen otti esiin likaisen käärön ja
päästeli siitä toisen likaisen rievun toisensa perästä, etsien
syvimmältä niiden sisästä timanttia, jonka oli sinne kätkenyt. Horn
muisti aivan elävästi tuon itämaalaisen tapauksen, kuin juuri Darja
Mihailovnan paraillaan kertoessa salaisuuksiansa Helena kauniimpana
kuin koskaan astui huoneesen. Kaikki jäivät aivan vaiti, salissa ei
kuulunut hiiskaustakaan. Horn muisti vanhan tarinan enkelistä, joka
liiteli huoneen lävitse. Kaikki pelko, kaikki päättämättömyys ja
ahdistus haihtui kerrassaan. Hän tunsi huumautuvansa onnesta. Se oli
nuoruuden ja ilon huumausta.

       *       *       *       *       *

Kolmen viikon kuluttua olivat he jo aviopari sillä Darja Mihailovna
pontevasti selitti niin kauan voivansa pitää yllä taloa, mutta ei
kauempaa; sitte sai kaikki mennä kuperkeikkaa, kaikki tyyni täytyi
myödä. Muuta ei hänellä sen lisäksi ollut sanottavaa kuin:

-- Olkaa hyvä Helenalle, hän ei tiedä tästä kaikesta niin mitään. Ehkä
hän aavistaa osan, ehkäpä on myöskin kaikki jäänyt häneltä nuoruuden
huolettomuudessa huomaamatta. Sen hän ainoastaan tietää, että isän
raha-asiat ovat rappiolla ja että minä omilla pienillä vuosituloillani
olen pitänyt taloa yllä.




VIII.


Kuin neiti Hanna palasi kotiin, oli vapaaherra vanhuksella tuhansiakin
asioita kyseltävänä häneltä. Pojasta kyseli hän hyvin tarkkaan ja
näytti olevan tyytyväinen kaikkeen. Hänellä muuten oli omituinen tapa
kysellä kuin yli-inkvisiittorilla: välistä näyttivät kysymykset
tulevan aivan kuin sattumalta, mutta aina ne kuitenkin osuivat kohti.
Saatuaan kaikki kysellyksi kertoi hän itse suuren englantilaisen
perheestä, kaurasta ja lohen pyynnistä, hallituksen toimista ja
kunnallislautakunnan neuvotteluista. Neiti Hanna puolestaan kertoi
kelpo Martinovista, kultaraudikon surullisesta kohtalosta sekä pastori
Raumbacherin erinomaisesta saarnasta. Jonkin verran vastenmielisesti ja
kylmästi kertoi hän myöskin kauniista Helenasta ja hänen kummallisesta,
hyvin kirjavasta tädistään sekä kuinka hän läksi Moskovasta siitä
syystä, että hänen ei tarvitsisi mennä sen tädin luo. Hyvä halu hänellä
myöskin oli puhua Erikistä ja Helena Nikolajevnasta ja mitä hän oli
juuri lähteissään sanonut veljelleen, mutta tarkemmin punnittuaan
huomasi hän sopivammaksi olla siitä virkkamatta mitään.

-- Siinä teitkin aivan oikein, tyttöseni. Matkoilla usein tavataan
ihmisiä, joista ei tiedetä, ovatko ne ihmisiä ollenkaan.

Jonkun ajan kuluttua Hannan kotiin tulosta alkoi vapaaherrasta tuntua
vähän kummalliselta se seikka, että Erik ei lähettänyt itsestään mitään
tietoja.

-- Nyt on jo kulunut kohta kaksi viikkoa sinun kotiin tulostasi, sanoi
hän tyttärelleen, eikä vieläkään edes riviäkään. Lupasihan hän tulla
kolmen viikon kuluttua. Kuulehan, Hanna -- ja vapaaherra rummutti
pöytää -- luuletko sinä ehkä sen Helena Nikolajevnan pidättävän häntä
millään tavoin?

Neiti Hanna sävähti tulipunaiseksi. Hän ei tiennyt mitään erikoista
puhuneensa tästä Helenasta, ja kuitenkin oli hänen isänsä huomannut
hänen ajatuksensa. Jokin liika sana, jokin äänen värähdys hänen
mainitessaan Helenaa oli saattanut vanhan ihmistuntijan käsittämään
hänen mielipiteensä. Omatuntonsa nuhteli Hannaa ankarasta ja kenties
ajattelemattomasta tuomiosta ihmisiä kohtaan, jotka olivat osoittaneet
hänelle ainoastaan hyväntahtoisuutta ja ystävyyttä, ja sen tähden hän
nyt sanoi kiivaammin, kuin olisi oikeastaan tahtonutkaan: ei suinkaan,
en minä sitä usko. Sydämmensä syvyydessä hän kuitenkin tunsi katumusta
tästä suoruuden puutteesta tarkkasilmäisen ja suuresti kunnioitetun
isän edessä.

Vapaaherra olisi ehkä toden perästä tullut levottomaksi poikansa
tähden, ell'ei nyt olisi ollut kevät sellainen, että vanhus saattoi
olla siitä oikein sydämmestään hyvillänsä. Satoi melkein joka päivä ja
kuitenkin oli ilma lämmin. Ruoho kasvoi mustanpuhuvana ja oraat olivat
kauniit ja voimakkaat. Jos neiti Hanna joskus valitti lakkaamatonta
sadetta, sanoi vapaaherra aivan tyytyväisesti:

-- Ole huoletta, kaikki, mitä ennen juhannusta tulee vetenä alas tässä
maassa, on siunaukseksi. Ja hyvillään käveli hän, tutkien ilmapuntaria,
lämpömittaria ja sateen mittaria.

Eräänä päivänä kirkastui sitte ilma aivan äkisti: nyt oli luonto
kauneimmassa kukoistuksessaan, nuoruuden pirteänä ja hyvää toivoa
herättävänä. Katollisessa kuistissa päärakennuksen vieressä istui
vapaaherra vanhus auringon lämmössä ja luki viimeksi tulleita
sanomalehtiä, ja neiti Hanna sill'aikaa puutarhuri Jaakon avulla aivan
omin käsin järjesteli kukkia, jotka tänään oli muutettu kasvihuoneesta
kuistille.

Tämä työ oli vanhalle Jaakolle ankara koetus. Että vapaaherra sulloi
häneen Mundtin pillereitä juomishalua vastaan, että neiti Hanna
lueskeli hänelle raittiuskirjasia ja hänen asuntoonsa ripusteli
koko joukon kuvia viinan turmeluksesta, sitä kaikkea vielä saattoi
kärsiä; vaan että hän ryhtyi järjestelemään hänen kukkiansa, se jo
koski liiaksi hänen mieleensä. Hänen taiteellisuutensa ja hänen
taiteilijaturhamaisuutensa -- sillä hän mielestään oli taiteilija ja
toki vähän arvokkaampi kuin tavallinen päiväläinen -- loukkautui kovin
sellaisesta menettelystä. Koko talvet oli hän lämmittänyt
kasvihuonetta, hoidellut ja puhdistellut näitä kukkia -- ja nyt kuin
hän kuten ennen vapaaherratar vainajan aikana yritti tuomaan näytteille
suuria lilja- ja ruusukokoelmia ja asetella kaikki niin, että joka
kukkalaji pääsi täyteen loistoonsa, nyt tuli neiti Hanna ja otti kaiken
kunnian.

Neiti Hanna liikkui lämpöisenä, punakkana ja vilkkaana siinä kuistilla,
aivan huolimatta ja tietämättäkin Jaakon kärsimyksistä, äänettömästä
suuttumuksesta ja loukkautuneen turhamaisuuden harmista. Tunteissaan
jonkun ruusun tai hortensian entisiltä, ammoin jo menneiltä ajoilta,
jolloin hänen äitinsä vielä oli elossa, hymyili Hanna niille kuin
vanhoille tutuille. Kuin viimeiset kukat olivat paikoillaan, katsahti
Hanna koko laitokseen tarkastavasti ja kääntyi äkisti Jaakon puoleen:

-- Entä se suuri, punainen ruusu?

-- Luutnantinko ruusu? kysyi Jaakko. Nyt hän oli saava tappionsa
kostetuksi.

-- Minun, minun ruusuni!

-- Sitä ei ole enää, se kuoli talvella.

-- No, tottahan siitä nousee uusia vesoja?

-- Ei, siinä ei ollut luonnollinen juuri, vastasi Jaakko mielessään
ilkkuen.

Hanna punastui, tietämättä itsekään, mistä syystä, ja katsoi
kiikkutuolissa istuvaan vanhukseen. Vapaaherra oli nukkunut,
sanomalehti kasvoillansa. Hän toki onneksi ei kuullut mitään, ajatteli
Hanna.

-- Niin, Jaakko, nyt saatat mennä, sanoi hän lyhyeen.

Yrmeänä ja pahoilla mielin meni Jaakko matkoihinsa ja neiti Hanna kävi
istumaan raollaan olevan oven aukkoon, jäähdyttämään hehkuvia
poskiansa.

Kuinka kaunis Haapakoski tosiaan oli! Hietakentän päällitse, jota
tuoreenvihreät nurmikot ympäröivät, näkyivät vaaleanvihreiden,
höyryäväin koivujen latvat, tuolla alhaalla kohisi koski ainaista
vapauslauluansa ja etäämpänä näkyi tumma hongikko sekä sen päällä
sinitaivas valkovillan kaltaisine kevätpilvineen. Kuistilla tuoksuivat
kukoistavat ruusut ja hyasintit. Mutta se ruusu, jonka kukoistamista
hän olisi mieluimmin katsellut ja tuoksua tuntenut, se oli kuollut
samoin kuin sekin, joka sen oli kerran hänelle antanut. Hanna ei ollut
sitä suinkaan ensi hetkenä unhottava. Siihen kukkaan olivat hänen
elämänsä suloisimmat unelmat, koko hänen nuoruutensa kiintyneet. Hän
oli monta vuotta sitte saanut sen yhdeksäntenätoista syntymäpäivänään.
Hän oli sinä päivänä odottanut häneltä paljon enemmänkin kuin
ainoastaan ruusua, sillä kyllä hän näki, millainen hänen sydämmensä
tila oli. Mutta turhaan hän odotti. Kuinka usein hän olikin luullut sen
hetken tulleen, jolloin jää oli sulava... Mutta eipä se säkenöivä jää
koskaan sulanut, ei koskaan nuostunut. Miksi, voi miksi hän ei puhunut
niitä sanoja, jotka kuitenkin polttivat hänen huuliansa! Miksi hän ei
lausunut ilmi sitä, joka loisti hänen silmistään! Hän matkusti pois,
rikkomatta salaisuuden sinettiä. Hän oli jo silloin sairas, kuten
sanottiin. Hän matkusti pois Varsovaan ja kuoli seuraavana vuonna.
Jotain salaperäistä, jotain rumaa, jotain, josta ei tahdottu puhua,
liittyi hänen kuolemaansa. Se oli kuihduttanut Hannan kevätunelman. Se
oli tuottanut hänelle paljon kärsimystä, monta tuskaa. Sitte oli hänen
sydämmensä aikaa myöten vähitellen tyyntynyt, aallot olivat asettuneet,
auringon paiste välkkyi jälleen järven peilipinnalla. Elämä kului taas
tasaista kulkuaan, mutta syvä poimu silmäin päällä ja vakava piirre
otsassa olivat sen sieluntaistelun seurauksina. Kuten tavallista ei
ollut äidin ja tyttären kesken vaihdettu sanaakaan tästä unelmasta,
vaikka he molemmat kyllä varsin hyvin tiesivät, mitä toisen sydämmessä
syvimmällä liikkui. Unhotusta etsimään lähetettiin neiti Hanna
Geneveen, suureen pappiskaupunkiin, protestanttisuuden Roomaan, jossa
kaupungin ja kantonin ylimykset tutkivat jumaluusoppia ja puhelevat
uskonnon asioista yhtä innokkaasti, kuin ruotsalaiset ja saksalaiset
ylimykset rykmenteissä väittelevät arvoasteista ja ylennyksestä. Siellä
oli hänen sieluansa kohdannut toisen kerran henkinen myrskytuuli,
siellä oli hän löytänyt tien uuteen Jerusalemiin, Herran Siioniin,
siellä oli hänestä tullut sisälähetyksen innokkaimpia työntekijöitä.
Hänen muotonsa oli tullut vielä vakavammaksi, ja yksi lisäpoimu silmäin
päälle jäi muistoksi tästä matkasta.

Neiti Hannan muistelmat ja unelmat keskeytyivät raskaista, narisevista
askelista hiekkakäytävällä. Postimies se siinä tuli, tuoden kirjeitä ja
sanomalehtiä. Hanna otti ne vastaan hiljaa, herättämättä vanhusta.
Ahaa, viimeinkin kirjeitä Erikiltä. Kiireesti avasi hän sen, jossa oli
hänen osoitteensa. Tuskin ehti hän lukea kahta riviä, kuin
kummastuksen, suuttumuksen ja vastenmielisyyden huudahdus tunkeutui
esiin.

-- No, mitä nyt? sanoi vanhus, heräten.

-- Erik on nainut, sanoi hän ankaralla, kaiuttomalla äänellä.

-- Kenenkä?

-- Sen tatarilaisprinsessan Helena Nikolajevnan. Vihan, katkeruuden ja
kateuden tunne nousi, kiehui ja kuohui yli hänen sielussaan. Auringon
paiste oli kerrassaan kadonnut järveltä, aallot kuohuivat korkeina ja
raivoisina. Mitä elämä oli niin itsepäisesti riistänyt häneltä: saada
rakastaa ja olla rakastettu, sen oli tuo kaunis, vähäarvoinen nainen
saavuttanut täysin määrin. Mikä hän oikeastaan olikaan naisiansa?
Martinov arveli, ett'ei...

Vapaaherra vanhus nousi hitaasti ja katsoi miettivästi tyttäreensä.

-- Anna minulle kirje, sanoi hän jyrkästi, ja hänen äänellään oli kireä
sointu, sellainen kuin lasin kirskahtaessa rikki. Hän otti kirjeen,
meni huoneesensa ja sulki ovensa.

Hän kävi istumaan sohvaan kantaisän Stålsköld Hornin muotokuvan alle.
Vastapäätä oli Bredan runsaasti värittämä kuva kolmannesta Kustaasta,
joka näytti punakkana ja vihastuneena katselevan suosikkinsa pojan
poikaa. Hitaasti mursi hän kirjeensä auki ja luki:

  "Rakas isä:

  Sinä olet monessa viime kirjeessäsi sanonut hartaan toivosi olevan
  nähdä minut pian jälleen kotimaassani ja vähitellen jo olevan ajan
  minun oppia tuntemaan Haapakoski, ruveta Suomen palvelukseen ja
  voimaini mukaan hyödyttää maatani.

  No hyvä, niin kauan, kuin kuuluin kenttäarmeijaan, en voinut täyttää
  toivoasi; mutta nyt olen päättänyt erota palveluksesta ja olen jo
  jättänyt eron hakemukseni. Viikkokauden kuluttua olen Suomessa. Nyt
  puhun sinulle aivan suoraan. Ei se yksistään sinun toiveesi ole,
  joka tuo minut jälleen isänmaahan. Minä nain tänään tosin köyhän,
  mutta nuoren ja lumoavan naisen, Helena Nikolajevna Chamitovin,
  meidän entisen rykmentinpäällikkömme tyttären. Arvattavasti on Hanna
  jo maininnut sinulle hänen nimensä. Jos hän ehkä lienee puhunut
  Helenasta jotakin epäedullista, niin pyydän minä sinua olemaan
  vakuutettu, että minä olen hankkinut varmimpia tietoja siitä, että
  hänen persoonassansa ei ole mitään moitetta. Muuten saat itse ensi
  viikolla vakautua siitä, että sanani ovat oikeat. Silloin minä
  suullisesti myös kerron sinulle kaikki ne omituiset asianhaarat,
  jotka saattoivat minut tekemään tämän sinun mielestäsi ehkä
  liian pikaisen päätöksen. Toivoen, että en ole menettänyt sinun
  luottamustasi ja että tulevaisuus on näyttävä minun vaalini
  onnelliseksi, olen sinun kuuliainen poikasi

                                               _Erik_."

-- Hm, sanoi vanhus, rummutti pöytää ja katsoi miettivästi eteensä.
Kirjeessä ei ole oikeastaan mitään selitystä ollenkaan, ainoastaan
rakastuneen miehen vakuutus. Voi sitä nuoruutta, sitä nuoruutta! Mutta
mikä on tehty, se on tehty. Nyt pitää ottaa suurin mahdollinen hyöty
tästä ehkä itsessään huonosta asiasta. Ja vanhus, ainiaan jäntevä ja
voimakas, ainiaan valmis ryhtymään itse toimiin ja ainiaan tarkka
huomaamaan elämän tosipuolet, alkoi perinpohjaisesti uudestaan
tarkastaa suunnitelmaansa, jonka oli aikaa sitte tehnyt poikansa
tulevaisuuden varalle ja hänen sijoittamisekseen Suomen palvelukseen.

Ensin hän kuitenkin lähetti sanan tyttärellensä, että hänen ei
tarvinnut odottaa häntä päivälliselle. Sitte alkoi hän astuskella edes
takaisin huoneessa.

Päivällishetki ja keskipäivän kuumuus olivat jo ohitse, kuin hän
lakkasi astumasta; nyt oli hänen suunnitelmansa valmis, kaikin puolin
punnittu ja kypsynyt. Hän otti esiin paperia ja kynän ja kirjoitti
kolme kirjettä. Kuin ne olivat valmiit, kutsui hän tyttärensä,
ilmoittaakseen hänelle aikeensa.

Neiti Hanna tuli sisään hiljaisempana ja vakavampana tavallistansa.

-- Käy istumaan, rakas lapseni, sinä et näytä olevan tyytyväinen tähän
naimiseen. No en minä sano siitä mitään; mutta toivokaamme kaikissa
tapauksissa, että se luonnistuu paremmin, kuin me molemmat nyt
ajattelemme ja luulemme.

Hanna nieli alas jotakin, joka näytti tunkeutuvan hänelle ylös
kurkkuun.

-- Kuulehan nyt, rakas lapsi, kuinka minä olen ajatellut asiaa -- ja
hän alkoi lukea kirjeitänsä.

Ensimmäinen kirje oli: Keisarillisen Senaatin Varapuheenjohtajalle
K. Herra ------ Se kuului:

  "Minulla kun nyt on tilaisuus tehdä sinulle ja vanhalle ystävällemme
  Gripenstedtille suuri palvelus, en voi olla vaivaamatta sinua parilla
  rivillä, vaikka oletkin lomalla, Kun tämä asia sitä paitsi on sen
  laatuinen, että minä sen kautta pääsen kauan toivotun tarkoituksen
  perille, niin siitä kyllä käsität, miksi sen niin kiihkeästi lasken
  sinun sydämmellesi. Muistanethan, kuinka vaikea minun oli saada
  taivutetuksi vanhaa ystävääni Gripenstedtiä toistaiseksi pitämään
  kuvernöörinpaikkansa, päästäksemme mahdottomasta V:stä, joka on
  kenraalikuvernöörimme lähin tarjokas siihen paikkaan. No niin, nyt
  on minulla ehdokas, jonka pitäisi loistavasti voittaa joka taholla:
  minun poikani Erik. Hän on översti, siis sotilas ja venäjää puhuva,
  Yrjön ritari ja nyt myöskin nainut erään ruhtinattaren Moskovan
  suuresta maailmasta. Hänellä on kenraalikuvernöörille oivallisia
  suosituksia paljon vaikuttavilta henkilöiltä, muiden muassa
  Skobelevilta ja kreivi Stülpersiltä; sinä pääset V:stä pitkäksi
  ajaksi, Gripenstedt saa muuttaa Helsinkiin hoitamaan terveyttänsä,
  ja minä saan viimeinkin kotiin Erikkini. Kun Erik on kaikin puolin
  osoittanut olevansa täysin kykenevä mies, joka on hyvästi tullut
  toimeen paikassansa, niin toivon, että et sinä enkä minä saa tästä
  suosituksesta mitään häpeää... Toivoen sinun..." j.n.e., j.n.e.

Toinen kirje oli eräälle vapaaherran vanhalle naissukulaiselle, jolla
oli hyvin suuri vaikutusvalta ylhäisissä piireissä. Karsittuna alusta
ja lopusta kuului tämä kirje näin:

  "Paras serkku. Erik on nainut venakon, erään ruhtinatar Helena
  Chamitovin, siinä kaikki, mitä minä toistaiseksi tiedän morsiamesta.
  Ensi viikolla odotan kotiin nuorta paria. Ymmärrättehän, serkku,
  kuinka mahdoton hänen nyt olisi asettua Haapakoskelle; hänen täytyy
  etsiä itselleen paikka jostakin täällä kotimaassa. Jos hän joutuu
  sotakomisarjukseksi, piirintaapiukseeriksi tai joksikin sellaiseksi,
  niin hän saa hikoilla siinä paikassa koko ikänsä, pääsemättä koskaan
  sen ylemmäksi. Hänen täytyy sen tähden heti alusta päästä sellaiseen
  asemaan, että hänen ei tarvitse tunkeilla liian alhaisissa piireissä.
  Nyt ovat asiat sillä kannalla, että Gripenstedt vanhus aikoo pyytää
  eroa. Minä olen kirjoittanut siitä varapuheenjohtajalle ja pyydän nyt
  teitä, serkku, joka olette niin lähellä hänen perhettänsä, panemaan
  paljon vaikuttavan sananne vaakaan Erikin hyväksi..."

Kolmas kirje oli vanhalle Gripenstedtille. Siitä sai hän tietää, mistä
päin tuuli kävi ja kuinka vapaaherra vanhus asiaa ajatteli.

-- No, mitä arvelet suunnitelmastani, Hanna? sanoi vapaaherra ja katsoi
tyttäreensä.

Hanna vain ihmetellen katsoi isäänsä, mutta ei vastannut mitään.
Viimein hän kuitenkin lausui:

-- Luuletko sinä Helenan viihtyvän sellaisessa maaseutukaupungissa kuin
J., sisämaassa, jossa ei ole mitään seuraa, jossa tuskin on mahdollinen
puhella kenenkään kanssa?

-- Nuorena vitsa väännettävä. Nyt aluksi viihtyy hän siellä, sittemmin,
kuin hän --ja vanhus etsi jotakin sopivaa sanaa, jonka hän, jos lienee
löytänytkin, kuitenkin jätti sanomatta -- samapa se, toistaiseksi hänen
pitää viihtyä. Sitä paitsi täytyy hänen, mielellään tai
vastenmielisesti, oppia siellä jompikumpi maamme kielistä, sillä muuten
hän ei koskaan tunne olevansa kotonaan tässä maassa.

-- Isä, minä tahtoisin tietää, mitä sinä itse arvelet tästä
avioliitosta, tahtoisin tietää sinun sisimmän ajatuksesi asiasta. Ja
neiti Hannan ääni vapisi liikutuksesta.

Tästä tyttärensä äänen harvinaisen vienosta värinästä tuli
vapaaherrakin liikutetuksi. Heti paikalla käsitti hän, mitä liikkui
syvimmällä Hannan sielussa, tuossa tytön sielussa, joka oli paremmin
kuin pojan sielu hänen oman sielunsa kaltainen. Hän käsitti, kuinka
Hanna oli tuleva kärsimään siitä uudesta, joka oli tuleva, kärsimään
siitä, että oli kadottava kaikki, nämä perhekuvat, joita hän
kunnioitti, nämä historialliset posliinit Itä-Indian komppanian
ajoilta, suvun hopeat, kaikki, kerrassaan kaikki, ehkäpä veljensäkin.

Vapaaherra tunsi syvää sääliä tytärtänsä kohtaan, mutta hänen tapansa
ei ollut lohdutella eikä hän siihen edes kyennytkään. Pitkän ja
toimeliaan elämänsä aikana oli hän oppinut toimimaan ja, jos tarve
vaati, puhumaan sattuvasti ja voimakkaasti, mutta pukea sydämmen
hienoimpia tunteita sanoihin, puhua lämpöisesti sielun syvyydestä, se
taito oli häneltä jäänyt oppimatta. Ylhäällä seljänteillä puhaltavat
aina koleat tuulet, ja vapaaherra Horn oli niin kauan oleskellut juuri
ylimmillä kukkuloilla.

Hän meni tyttärensä luo.

-- Sinä kysyt, mitä minä arvelen tästä avioliitosta. No, olkoon
sanottu, mutta ainoastaan meidän kesken: minua se ei miellytä. Vaan
voihan se tulla paremmaksi, kuin nyt näyttää, ja usko minua, se riippuu
paljon sinusta, tyttäreni.

Hanna huokasi ja punastui. Hän käsitti isänsä ymmärtäneen, mitä
ajatuksia ja tunteita hänen mielessään liikkui. Hän suuteli isänsä
kättä ja meni työhönsä.

Raskain mielin läksi hän täyttämään emännän velvollisuuksiansa. Tämä
oli hänestä kuin uhrijuhla. Vanha, rakas koti oli järjestettävä ja
koristettava, sisustettava ja sievistettävä -- kelle? Kaukaisesta,
vieraasta maasta tulevalle muukalaiselle naiselle, joka oli riistävä
häneltä valtikan, joka oli koko ikänsä vallitseva ja hallitseva täällä.
Täällä, jossa Hanna oli viettänyt elämänsä paraat päivät, jossa hän oli
hellällä huolella säilyttänyt jokaista pikku kohtaa sellaisena, kuin se
oli ollut monen miespolven ajan, täällä oli tuo muukalainen ja ehkäpä
hänen tätinsäkin ... ja Hanna purskahti itkemään. Hän on ehkä muuttava
kaikki, tuova tänne venäläiset tapansa, pyhäinkuvansa, likaiset
venäläiset palvelijansa, jotka eivät tiedä, mitä puhtaus onkaan. Ja
Erikin, hänen rakkaan veljensä Erikin on se nainen riistävä häneltä,
riistävä ainiaaksi, ja Erikin kanssa myöskin tämän kartanon, jota ei
enää koskaan saanut kukaan tämän historiallisen suvun naisperillinen
periä. Mielessä kuohuvina tunteet, jotka horjuivat katkeruuden ja vihan
välillä, mutta joihin myöskin sekautui sydämmellistä, vilpitöntä,
suurta surua kaikesta siitä, mitä hänen veljensä oli vetänyt itsensä ja
muiden omaistensa päälle, liikkui Hanna vanhassa talossa, otti esiin
liinavaatteet, jotka koristettuina suvun vaakunalla, puhtaudesta ja
mesiruohosta tuoksuvina olivat saaneet kymmeniä vuosia olla rauhassa
paikoillaan hyvästi tuuletetuissa, vilpoisissa säilypaikoissa. Ja siinä
luki hän noiden vaatteiden vaakunakirjoituksista kuten Egyptin tutkija
muumiain kääreistä kokonaisen suvun historian. Ja kaikki nämä tähdet,
nämä miekat ja kypärät, joita äiti ja äidinäidin äidit olivat ommellen
kirjailleet lakanoihin ja tyynynpäällyksiin, ne puhuivat kaikki suvun
länsimaisista pyrinnöistä. Kaikki nämä muhkeat merkit oli aikoinaan
sotilaan aseilla tai valtiomiehen kynällä voitettu taistelussa Moskovan
suurta valtaa vastaan. Villaisten peitteiden, pehmoisten kuin puuvilla
ja valkoisten kuin lumi, joukosta etsi hän komean, Ruotsin vaakunalla
koristetun silkkipeitteen, jonka kuningas oli lahjoittanut hänen
isoisänsä isälle, kuin hänet haavoitettuna kannettiin pois verisestä
Ruotsinsalmen taistelusta. Siitä lähtein oli se kulkenut suvussa
perintönä: morsiuspeitteenä. Raskain mielin järjesteli hän häähuoneet
veljelleen ja tuolle vieraalle naiselle, jota hän pelkäsi, ja kun
kaikki, jota peljätään, herättää vastenmielisyyttä, tunsi hän, vaikka
kyllä koettikin hillitä mieltänsä, ensi kerran polttavaa, kiusaavaa
vihaa häntä kohtaan, joka oli tuleva, häntä, joka oli niin suuri muutos
vuosisataisiin muistoihin verraten ja joka oli tuova uutta verta ja
uusia aatteita tähän vanhaan, ylhäiseen ja ylevään sukuun.




IX.


Vapaaherra vanhus oli tarkka talouden hoitaja, Hän tiesi, kuinka
äärettömän vaivalloista oli saada suomalaisesta maasta kiskotuksi
varat, mitä maalaisruhtinas, maanomistaja-ylimys tarvitsi, elääkseen
ylhäisenä herrana. Hän sen tähden käänsi moneen kertaan rahaa ennen,
kuin antoi sen pois kädestänsä mihinkään, joka ei kuulunut
maanviljelyskaluihin, meijeriastioihin tai rotueläimiin. Kaikki
sellaiset olivat hänellä mallikelpoisessa kunnossa, mutta kaikki muu
oli ylellisyyttä, ja sellaisessa hän säästi. Varsinkin oli hän
säästänyt ajokaluissa; vuodet päästänsä oli hän ajanut korkeissa,
monitaipeisissa ja perin vanhanaikaisissa vaunuissa. Kuin hänen nyt oli
lähetettävä se Noakin arkki, joksi naapurit sitä leikillä sanoivat,
asemalle noutamaan poikaa ja hänen vaimoansa, löi hän käsiään yhteen ja
sanoi miettivästi: niin, kaunis tuo ei kyllä ole, mutta minkäpä sille
tekee; enhän minä nyt mistä voi yht'äkkiä ostaa uusia vaunuja. Kuski
Gabriel ja uusi, herramainen palvelija Larsson, joka syvimmässä
sielussaan kiihkeästi rakasti teaatteria ja murhenäytelmiä ja oli
aikoinaan palvellut äänettömänä näyttelijänä teaatterissa, saivat siis
lähteä ajamaan asemalle.

Erik Horn ja hänen nuori rouvansa olivat pysähtyneet K:n asemalle. Erik
tunsi heti Haapakosken ajoneuvot, jotka olivat kuulut yli koko
valtakunnan. Hän oli niistä vähän häpeissään Helenan edessä, jolla
juuri tällä alalla oli erittäin tarkka ja harjautunut silmä. Mutta eipä
siinä mikään auttanut, hän vei hänet niiden luo. Nauraen nousi Helena
niihin, ja liikkeelle lähdettiin hölkkäjuoksua.

Kuinka kaunis oli tie kääntyessään honkain runkojen välitse. Kuinka
syvälliset ja salaperäiset olivat metsät: puiden rungothan näyttivät
aivan pylväsriveiltä, jotka kaukana hälvenivät valoisaa pohjaa vasten.
Kuinka taivas oli sininen ja ilma kevyttä hengittää. Niityt komeilivat
kauneimmassa puvussaan, pääskyt lentelivät riemusta huudellen
valkoisten pilvien alla ja lepäsivät toisen vuoron vierekkäin, pari
toisensa rinnalla pitkin noita loppumattomia sananlennätinlankoja.
Helenan sydän paisui onnesta ja ilosta, ei pauhuisesti, ei, se sykki
niin hiljaa kuin perhon hienot siivet tuolla, jossa se kesäpäivän
auringonpaisteessa istui metsäruusun lehdillä.

-- Erik, sanoi hän hiljaa, tarttui hänen ruskettuneesen käteensä,
painoi sitä silmiään ja huuliaan vasten ja katsoi ihastuneesti hänen
silmiinsä, Erik, tämä on kaunis tämä maa, täällä odottaa meitä onni.

Erik myöskin katsoi häneen; hänen kasvonsa eivät hymyilleet, ne vallan
loistivat terveydestä, onnesta ja autuudesta.

-- Helena, sanoi hän ikään kuin ponnistaen, ja hänen sydämmensä värisi
kuin kieli hänen lausuessaan hänen nimeänsä. Hän oli liikutettu, hellä,
sydämmellinen -- kaikki hänen lapsuutensa ja nuoruutensa muistot
syöksyivät hänelle vastaan, kuin hän nyt Helenan sivulla matkusti tätä
tietä, jota ennen oli ajanut niin monesti. Hänen sydämmensä paisui
jalojen tunteiden kuohusta, ja hän teki mielessään lupauksen, että nämä
vainiot, joita hänen esi-isänsä olivat vuosisatoja viljelleet, olivat
hänestä saavat heille seuraajan, yhtä uskollisen ja uutteran työssä
kuin hekin.

Nuorelle parille ei kuitenkaan jäänyt tilaisuutta enempiin
haaveksimisiin, sillä romantillinen palvelija joka silmänräpäys kääntyi
heidän puoleensa, tehden selityksiä ja pitäen puheita, joita varsin
hyvin saattoi sanoa liialliseksi virkainnoksi.

Vaunut kääntyivät lehtikujaan, jonka kahden puolen kasvoi koivuja,
haapoja ja pihlajia hoitelemattomina, Helena tähysteli uteliaasti
"linnaa". Hän näki tuolla valkoiseen vivahtavan kartanon mustine
taittokattoineen ja mataloine siipirakennuksineen; sen päällitse koetti
hän saada vilahdusta varsinaisen kartanon torneista ja huipuista, sillä
eihän toki satavuotinen herraskartano voinut...

Samassa pysähtyivät vaunut sen valkoisen rakennuksen eteen, ja Helena
tunsi köyhyyden ja pikkumaisuuden enteitä, ja niin voimakas oli tämä
tunne, että se kuului niihin, jotka ainiaaksi painuvat muistiin -- se
oli niitä, joiden mukaan sitte koko ikänsä arvostellaan ja tuomitaan
oloja. Rappusilla seisoivat vapaaherra vanhus ja Hanna; he ottivat
nuoren parin vastaan ilman mitään yli kuohuvaa iloa, mutta
ystävällisesti, ääneti, käden puserruksella ja syleilyllä, joka kaikki
tuntui sanovan: Helena, me otamme sinut vastaan ilman ehtoja, vakaasti
aikoen rakastaa sinua ja viihtyä sinun kanssasi -- jos se ei onnistu,
niin syytä itseäsi. Jonkinlainen ritarillisuus ja miniän tavattoman
kauneuden ilmeinen ihmettely lämmittivät vanhuksessa jonkin verran
tuota muuten kylmänkoleata tervehdystä. Mutta neiti Hannassa pääsivät
Aldonin huvilassa vietetyn, tuskaisen yön muistot niin suuresti
valtaan, että hän ei saanut kukistetuksi vastenmielisyyttänsä.

Ainoa, joka myrskyisesti otti vastaan nuorta herraansa, oli Rob Roy,
hänen vanha metsästyskumppaninsa; mutta kun hän nyt ei enää jaksanut
iloisella hyppimisellä eikä kovalla haukunnalla ilmaista iloansa,
paneutui se maahan Erikin jalkain juureen ja ainoastaan vikisi ja
vaikeroi, joka nuoreen muukalaiseen ja taikauskoiseen naiseen vaikutti
hyvin voimakkaasti ja tuskallisesti.

Tampuurissa uudistettiin tervehdykset, ja nuoret menivät ylös siihen
huoneesen, jonka neiti Hanna oli laittanut heille kuntoon. Tämä tilava
ja valoisa huone, kalustettu vastoin nykyajan kirjavaa ja moniväristä
aistia yksinkertaisesti, mutta sievästi, oli puutarhan puolella.
Ikkunat olivat auki ja kullalta välkkyvää, vihreätä valoa tulvi
huoneesen. Lämpöinen kesätuuli kohotteli hiljaa valkoisia ikkunan
verhoja, ne paisuivat kuin purjeet, nousivat ja laskeutuivat ja
huiskuttivat -- niin Helenasta tuntui -- raitista, viileätä tervetuloa.
Huone tuoksui kukista ja puhtaudesta. Kosken kuohu täytti sen
yksitoikkoisella, nukuttavalla kohinalla.

Tuskin sai Erik suljetuksi oven, kuin Helena tuskaisen näköisenä
tarttui hänen kaulaansa.

-- Erik, Erik, minua pelottaa täällä. Minua ei rakasteta, minä en ole
tervetullut sinun sisarellesi Hannalle. Minä tunnen sen, minä tunnen
sen mielessäni, ei maksa vaivaa sinun koettaakaan saada minua uskomaan
muuta.

-- Rauhoitu, rakkahani, rauhoitu, sinä vallan erehdyt. Minun sisareni
on luonnostaan kylmä. Sellainen on hänen tapansa, ei hän sillä tarkoita
mitään pahaa. Muuten riippuu kaikki siitä, kuinka sinä osaat miellyttää
heitä tänään -- malta mielesi. Jos -- minä sanon: _jos_ on jotakin,
joka ei ole aivan oikein meidän välillämme, niin se koskee minua eikä
sinua. Isäni ja luultavasti myöskin Hanna ovat tyytymättömät siitä,
että menimme naimisiin niin äkisti; mutta itsehän tiedät, rakkahani,
itse tiedät, mikä meitä pakotti siihen.

--- Kyllä, kyllä, mutta sinä, Erik, ethän sinä jätä minua koskaan!

Kasvot juhlallisina, melkein ankaran näköisinä vastasi Erik:

-- En koskaan, Helena, sen minä vannon sinulle.

Erikin vakavuus kukisti Helenan levottomuutta sen verran, että hän
tunsi itsensä tyynemmäksi, mutta ei hän siltä kuitenkaan ollut vielä
läheskään varma. Hän kiiruhti pukeutumaan ja laittautui niin
yksinkertaiseen pukuun, kuin suinkin saattoi.

Nyt soi päivälliskello. Erik ja Helena astuivat alas ruokasaliin,
viimemainitulla sydän kovasti sykkivänä. Päivällisellä syntyi suuri
hankaluus kielestä. Venättä osasivat ainoastaan Erik ja Helena; neiti
Hanna kyllä osasi sujuvasti ranskaa, mutta vapaaherra vanhus puhui
ainoastaan vaivalla sitä kieltä. Täytyi tyytyä saksaan. Kerrotaan
keisari Kaarle V:nen sanoneen: minä puhun espanjaa Jumalani kanssa,
ranskaa naisten kanssa ja saksaa palvelijaini kanssa. Jos Espanjan
kielen sijaan sovitetaan venäjä, niin tämä keisarin lausunto soveltuu
vielä tänäkin päivänä venäläisiin ylimyksiin. Helenasta oli varsin
tuskallista puhua saksaa sellaisessa asemassa olevan henkilön kanssa
kuin hänen appensa; lisäksi appi vielä puhui saksaa hyvin huonosti. Sen
tähden keskustelu supistui kaikkein tavallisimpiin jokapäiväisyyksiin
ja uhkasi aika-ajoin kokonaan sammuakin, kunnes vanhus rohkeasti
turvautui Ruotsin kieleen. Vapaaherra Aleksander oli iloinen ja ylpeä
pojastaan, innostui kysymyksissään ja melkein unhotti Helenan. Helena
oli hyvin liikutettu, mutta taisteli urhollisesti liikutustansa
vastaan. Hänestä tuntui ikään kuin epäkohteliaisuudelta tuo vieras
kieli hänen läsnä ollessaan, vaikka hän kyllä käsittikin olevan aivan
oikein, että vanhus puhui poikansa kanssa sitä kieltä, joka hänellä oli
sydämmen ja hienoimpain tunteiden kieli. Kaikki surumieliset luonteet
tuntevat suruisuutta, milloin joutuvat vaihtamaan olopaikkaa. Rohkeat,
sangviiniset luonteet eivät siitä mitään tiedä. Heitä päin vastoin
ilahuttaa että heidän elämänsä jokapäiväisyys tulee keskeytetyksi.
Helena kuului ensimainittuihin. Niin kauan, kuin hän ja Erik olivat
kahden kesken, ei hänelle ollut johtunut edes mieleenkään, mitä kaikkia
vaikeuksia hänellä oli voitettava, mutta nyt, nyt se yht'aikaa selvisi
hänelle kaikki tyyni. Hän koetti paeta Hannan turviin. Mutta Hanna,
ollen koko sydämmestään kiintynyt isän ja Erikin vilkkaasen
keskusteluun, antoi ainoastaan hajamielisiä vastauksia. Niinpä Helena
jäi aivan yksikseen, enemmän kuin toiset olisivat tahtoneetkaan.

Silloin tällöin lausui vapaaherra vanhus joitakuita sanoja hänelle,
kilisti hänen kanssansa ja esitti muutamilla sanoilla hänen
tervehdysmaljansa; mutta sitte kääntyi puhe jälleen tuohon perheen
salakammioon, johon hänellä -- tunsi hän tuskakseen -- ei ollut
avainta. Hän oli heille taakkana, joka esti heitä vapaasti nauttimasta
toistensa jälleen näkemisen iloa. Hän oli täällä muukalainen, hän tunsi
sen ja joutui siitä perin toivottomaksi. Siitä toivottomuudesta
kehräytyi jo tuhansia lankoja, jotka kietoivat häntä hienoina, kevyinä,
mutta katkeamattomina, kierrettyinä yhteen ahdistuksesta,
katkeruudesta, vastenmielisyydestä ja kateudesta ja kudottuina
verkoksi, joka kokonaan sulki hänen sydämmensä ja aivonsa. Ah, jospa jo
päivälliset päättyisivät, jospa jo noustaisiin pois pöydästä, ajatteli
hän itsekseen ja töin tuskin sai niellyksi kyyneleensä.

Viimein noustiinkin atrialta. Erik puristi rohkaisevasti vaimonsa
kättä. Mentiin pihan puoliselle kuistille juomaan kahvia. Erik ehti
paraiksi kuiskata muutamia helliä rakkauden sanoja vaimonsa korvaan,
kuin palvelija ilmoitti vieraan ajavan lehtikujaa pitkin kohti taloa.

Uteliaasti, kuten maalla on tapana, kumartui Hanna kuistin laidan
päälle katsomaan tielle päin.

Yht'äkkiä hän odottamattomasta ilosta huudahti: Se on Lilly, Lilly,
minun paras ystäväni!

Erik oli juuri nostamassa kahvikuppia huulilleen, mutta tuon
huudahduksen tenhovoimasta pysähtyi kuppi puolitiehen ja Erikin
kasvoissa tapahtui vieno värin muutos, joka ei jäänyt huomaamatta
Helenalta, vaikka hän näyttikin olevan kiintyneenä puheluun appensa
kanssa. Vieraita nyt, ajatteli hän, kukahan tuo Lilly saattaa olla,
joka oli niin hienoja tapoja tuntematon, että heti hänen ollessaan ensi
päivää uudessa kodissa riensi tänne heitä häiritsemään?

Lilly ajoi yksi-istuimisissa käässyissään rappusten eteen, heitti
ohjakset takana istuvalle kuskille ja hyppäsi notkeasti alas.

Lilly ja Hanna syleilivät ja tervehtivät toisiaan sydämmellisesti.
Vieras, nähtyään Erikin ylhäällä rappusilla ja tultuaan esitellyksi
talon nuorelle, kauniille miniälle, punastui kovin ja pyysi moneen
kertaan anteeksi, että oli häirinnyt perhettä; mutta hänellä ei ollut
vähintäkään aavistusta ei kihlauksesta, häistä eikä tuliaisista. Hän
sanoi heti menevänsä jälleen pois, kuin hepo vain ehti vähän levätä, ei
hänen tarkoituksensa ollut ketään häiritä.

Siitä ei Hanna tahtonut kuulla puhuttavankaan, hän oli niin kiihkeä
pidättämään Lillyä, että aivan näytti siltä, kuin hän olisi toivonut
hänestä ahdistavan mielialan haihduttajaa. Hän esitteli Lillyn paraana
ystävänänsä Helenalle, joka puolestaan hyvin kummastui Lillyn muodon
omituisuudesta.

Hän ei ollut kaunis, mutta missä seurassa hyvänsä oli hän tuleva
huomatuksi. Hänessä oli jotakin Leonardo da Vincin naistyypeistä,
jotain tuosta umpinaisesta ja syvästä, sisällisestä elämästä, joka oli
kätkettynä tyynen ja kohtalaisen ulkomuodon ja käytöksen peittoon,
mutta se elämä -- siltä aivan näytti -- saattoi minä hetkenä hyvänsä
puhjeta esiin miellyttävänä nauruna, kyynelittömänä suruna tai
hurmaavana kohteliaisuutena. Hän vaiti ollessaan oli niin paljon
sanovan näköinen, että syrjäinen aivan tahtomattaan tuli ajatelleeksi,
tokko hän ollenkaan tarvitsikaan puheenlahjaa. Sileä, vaaleanruskea
tukka, hienopiirteinen suu, jonka ympärillä elämä leikitsi joka
hermossa, jokaisessa pienimmässäkin lihaksessa, pienissä poskien ja
leuan kuopissa, ja kirkkaat silmät, jotka katsoivat suoraan ulos
maailmaan, ikään kuin tahtoen ottaa mittaa kaikesta mitä näkivät, ja
samalla kuitenkin tuossa kirkkaudessaankin tutkimattoman monivaihteiset
kuin meri -- kaikki se antoi hänen muodolleen ja käytökselleen
sellaisen voiman, että hän kerrassaan voitti kenen hyvänsä, jota hän
todella tahtoi viehättää.

-- Terve tuloa, överstinna, terve tuloa, jospa viihtyisitte meidän
maassamme, sanoi hän miellyttävästi hiljennetyllä äänellä ja hymyillen
niin paljon lupaavasti.

Ja nyt puhelu, joka niin kauan oli ollut hidas ja kylmä, alkaa toden
perästä, Lilly on kuin sähköllä täytetty esine: tarvitsee vain koskea
siihen, niin se säkenöitsee, viskelee liekkejä ja levittää lämpöä
ympärillensä, Ja puhelu alkaa ranskaksi, vaihtuu saksaksi ja ruotsiksi
ja jälleen ranskaksi, kunnes viimein päistikkaa syöksyy ruotsiin, joka
kuin kohiseva virta vetää itseensä kaikki ranskan, saksan ja venäjän
pienet, vähäpätöiset sivuojat. Ja siinä istuu Helena taas yksin, Helena
parka, ja kuuntelee tuota yksitoikkoista, vierasta kieltä, jonka ääniä
hän ei voi huomata kauneiksi. Hän näkee, kuinka Erik innostuu, kuinka
käly Hanna kylmästi ja viisaasti kuin vanhus sekautuu puheesen, kuinka
Lilly leimahtaa. Ja nuo silmät, tuo hurmaava hymy herättivät hänet
miettimään, mitähän on saattanut olla olemassa hänen miehensä ja tämän
Lillyn välillä, sillä hän näki heti, että jotakin siinä oli ollut.
Lillyn suu heti ilmaisi, kuinka liikutettu hän nyt oli katsoessaan
Erikkiin. Hänen silmänsä katsahtivat niin suruisesti häneen, että
Helenan mielessä välähti kirkas leimaus, jonka valossa hän kerrassaan
näki koko entisyyden. Hyvänen aika, hänhän rakastaa Erikkiä, ja
Erik ... hän on ennen muinoin rakastanut Lillyä!

Helena sai ilmi hänen salaisuutensa, noiden puhuvain kasvojen
salaisuuden. Hän tunsi sen äkisti, ikään kuin olisi löytänyt Aladdinin
ihmeellisen lampun, ja sen tenho valossa tunsi hän kaikki, luki kuin
kirjasta Lillyn koko rakkaustarinan, ymmärsipä myös tuota inhottavaa
kieltäkin. Ja toivottomuuden kourilla kuristi mustasukkaisuus äkisti
rikki hänen onnensa välkkyvän saippuarakon. Hän tunsi olevansa
muukalainen täällä eikä koskaan voivansa päästä tämän perheen
jäseneksi, ei olla kotonaan tässä maassa. Ylipääsemättömäksi muuriksi
kaikki sulkeutuvat lietensä ympärille, tämän kotilieden, jossa hän ei
koskaan löydä tyhjää paikkaa itselleen. Eikä hänkään, hänen Erikkinsä,
voi hankkia hänelle sitä paikkaa. Helenan tunteet kasvoivat liian
voimakkaiksi, hän tunsi sen; oli kuin vesi olisi äkisti muuttunut
kovaksi jääksi. Hän nousi ylös ja sanoi kylmästi ja levollisesti, että
aikoi mennä ylös huoneesensa.

-- Minä tulen kohta perästä, vastasi Erik, katse ja koko kasvot
hajamielisen näköisinä.

Helena ei tiennyt vielä kartanon sisustusta. Hän astui ruokasaliin,
sieltä saliin ja joutui jälleen ulos puutarhan puoliselle kuistille.
Hän ei tahtonut kääntyä takaisin kysymään, missä yläkertaan vievät
raput olivat. Miksipä hän häiritsi heitä, jotka monen vuoden kuluttua
nyt tapasivat toisensa, heitä, joiden joukossa hän yksin oli vieras,
joille hän oli taakkana ja esteenä. Suora, leveä käytävä johti
kukka-istutusten keskitse halki puutarhan. Mieli katkerana ja
alakuloisena astui hän käytävää pitkin ja kuuli äkisti mahtavan
kohinan. Hän astui edelleen. Mitä etäämmäksi hän joutui kartanosta,
sitä kovemmin kuului kohina. Nyt oli hän sen seasta kuulevinaan
muutamia yksityisiä bassoääniä, jotka vierivät esiin kuin ukkonen. Hän
laskeutui jyrkkiä rappusia, jotka olivat tehdyt karkeaksi hakatusta
graniitista, ja kääntyessään viimeisellä rappuslattialla vasemmalle
näki hän edessään Haapakosken kuohuen ja kohisten syleilevän pientä
saarta, jossa kasvoi tiheä kuusikko. Ensin hän peljästyi; tuolla
Venäjän tasangoilla hän ei ollut koskaan nähnyt mitään sellaista, hän
yritti pakenemaan. Mutta omituisen tenhovoiman lumouksesta kiintyi
hän kohinaan, värin vivahtelemiseen, raivoiseen taisteluun tuolla
syvällä hänen allansa, niin että hänellä ei ollut voimia liikahtaa
paikastaan. Hänestä aivan tuntui, kuin jokin kummallinen, kammottava,
magneetillinen voima olisi vetänyt häntä alas tuonne koskeen, ja kerran
hän jo kiivaasti tarttui käsipuihin. Vasta sitte, kuin käsissä tuntui
luja tuki, rauhoittui hän ja saattoi yhä enemmin mieltyen katsella
veden hurjaa leikkiä. Sinivihreän pohjavärin näki hän joka silmänräpäys
vaihtelelevan sinimustasta keltaruskeaan. Siinä kohden, jossa molemmat
joen haarat raivoisina syöksyivät vastakkain, nousi korkealle ilmaan
miljooneja vesipisaroita, joihin taivaankaari toisensa perästä kutoi
sädetöyhtöjään, loistaen ja välkkyen; sen kudoksen värikomeutta ei ole
kukaan kuolevainen, ei Salomo kaikessa kunniassaan eikä maan kauneimmat
kukat kuvannut. Helena seisoi hetkisen ikään kuin kivettyneenä tämän
luonnonvoimien hurjan taistelun edessä. Hän muisti muutamia säkeitä
Pushkinin runoelmasta Vaskisesta ratsastajasta:

    Rajummin yhä myrsky riehuu
    Aalloissa -- Neva paisuu, kiehuu
    Ja ärjyy, pyrkii vapauteen
    Ja pedon lailla ärtyneen,
    Äkisti kaupunkiin nyt syöksyy.

Ja kuin hän sai selville runomitan, tuntui hänestä kosken ja joen
kohina käyvän samassa rytmillisessä tahdissa, se tuntui laululta, joka
alinomaa kohisten toisteli samalla mitalla samoja säkeitä. Ja kun
luonto meistä näyttää sellaiselta, millaisiksi sielumme kielet
kulloinkin ovat viritetyt, kaikui kosken laulu hänestä nyt perin
surumieliseltä: sä täällä vieras oot, et rakkautta saa. Se oli laulun
A ja O. Ja aivan menehtyneenä surustaan, luonnon mahtavasta
hirvittävästä äänestä, joka ei ollut koskaan puhunut hänelle niin
ankarasti, niin tylysti, niin väkivaltaisesti, mustasukkaisuuden
tuskista, viimeisistä kovista mielenliikutuksista, vaipui hän alas
rappusille, ja väkivaltainen itku vavistutti koko hänen olemustansa.

Ja tämä kosken hurjan, karhean, raivoisan laulun tunne jäi hänelle
pysyväksi, sellaiseksi, jota ei koskaan unhoteta.

Nyt kuuli hän miehensä levottomasti ja hätäisesti huutavan hänen
nimeänsä. Erik tuli lähemmäksi ja Helenasta tuntui ikään kuin hyvältä,
että äänen kaiusta kuului, kuinka levoton hän oli. Vastaisiko hän vai
eikö? Hän taisteli itsekseen ja viimein huusi lyhyen, jyrkän _täällä_,
ja heti juoksi Erik alas rappusista, sulki hänet syliinsä ja suuteli
hänen silmiään moneen kertaan.

-- Kuinka ihmeen tavalla sinä olet joutunut tänne alas! Kuinka minä
olin levoton! Ja miksi sinä itket, sano, rakkahani, miksi?

Mutta Helena ei saanut pitkään aikaan puhutuksi sanaakaan. Viimein
puhkesi hänen kaunisten huultensa takaa esiin koko tulva katkeroita
sanoja, häilyviä arveluita, hurjia mielikuvituksia, kaikki rakennellut
luulevaisuuden tuskain pohjalle. Kaikki, mitä hän tänä puolena tuntina,
jonka oli yksin suruisten ja kiivasten ajatustensa kanssa, oli saanut
kokoon haaveksituksi, kaikki työnsi hän tulvanaan Erikin turvatonta
olemusta vastaan. Ensi aluksi yritti Erik kovin loukkautumaan hänen
sanoistansa ja suunnattomista syytöksistään, ja aikoi puolustaa ja
puhdistaa itseään hänen edessänsä. Mutta nähtyään, kuinka perin onneton
Helena oli, ja tultuaan ajatelleeksi, että vastustus ainoastaan
kiihdyttäisi häntä, ryhtyi hän häntä lohduttamaan. Hän kävi istumaan
hänen viereensä ja puhui hänelle kuin sairaalle lapselle,
ystävällisesti, hellästi. Helenan kyyneleet ja nyhkytykset pysähtyivät,
ja heti sen jälkeen oli hän kahta vertaa hellempi, tunnusti vikansa ja
nöyrtyi, niin että se Erikistä tuntui melkein liialta.

Seoittaakseen pois hänen näitä tunteitansa ja saadakseen hänet
unhottamaan, minkä vaikean hetken hän oli nyt kokenut, sanoi hän:

-- Katsos, kuinka kaunis koski on. Katsohan tuota ruusupunaista pilveä
taivaalla, kuin olisi se raakun kuori, katso keltaista, kirkasta
taivasta, tummaa honkametsää ja valkoista koskea. Katso, kuinka valo
virtaa kuusien välitse kuin sula kulta tänne veden päällitse, sano,
eikö tuo kaikki ole kaunista? Täällä olen minä poikana kesät päästänsä
ihaillut tätä näköalaa.

Helena katsoa tirkisteli maisemaa. Viimein hän sukeutui likemmäksi
Erikkiä.

-- Anna anteeksi, rakkahani, mutta minua tämä pelottaa, minä en käsitä
tätä. Kohina panee pääni pyörälle, syvyys kauhistuttaa minua ja tuo
rajuus torjuu minua pois luotansa. Minua joki miellyttää silloin, kuin
se kuten Venäjän joet hiljakseen juoksee kuin sininen vyö viljavain
vainioiden ja pehmoisten tammistojen keskitse, minä...

-- Tule, Helena, sanoi Erik mielessään loukkautuneena. Meitä odotetaan
teelle.

Helena katsahti kummastuen häneen, mutta ei sanonut mitään. Hän ei
ollut osannut edes aavistaakaan, että mies rakastaisi maataan niin
suuresti, ett'ei sietäisi muita maita kiitettävän.

       *       *       *       *       *

Ilta tuli. Suuressa salissa Haapakosken kartanossa istui perhe koolla.
Suvun jäsenet olivat harvasanaisia, ajattelevia, umpimielisiä
henkilöitä, tuimain sotilasten ja helläsydämmisyytensä melkein
unhottaneiden lakimiesten jälkeläisiä. Siinä ei ollut nimeksikään sitä
kevyttä, välkehtivää valoisuutta, joka usein kuuluu vanhan hoviaatelin
ominaisuuksiin. Vanha vapaaherra katseli ulos keski-ikkunasta
mietiskellen, kuinka monta häkkiä enemmän apilaita tänä vuonna oli tuo
niitty tuolla antava. Hanna ja Lilly pelasivat dominoa; nuori pari, nyt
jälleen täydellisessä sopusoinnussa keskenään, istui piaanon edessä.
Silloin tällöin Helena löi soittimesta äänen, yhden ainoan äänen, joka
paisui, täytti huoneen ja jälleen kuoli pois kesäillan hiljaisuuteen.
Erik piti kättänsä Helenan vyötäisillä ja kuiskaili helliä sanoja hänen
korvaansa. Ne sanatko ne sitte lienevät vaikuttaneet, että yksinäiset
äänet houkuttelivat yhä useampia soimaan ja sulamaan yhteen Helenan
sormien alla: yht'äkkiä löi hän muutamia komeita alkusointuja, ja nyt
kuohui musiikki esiin ylevinä, mahtavina aaltoina. Ei kukaan olisi
voinut uskoa yksinkertaisen piaanon sisällä piilevän sellaista
suuruuden ja komeuden maailmaa.

Helena soittaessaan unhotti, missä oli ja keitä hänen ympärillänsä.
Sillä hän antautui kaikkinensa sävelten lumovoiman valtaan, sävelet
kantoivat häntä yhä kauemmaksi sopusoinnun ja kauneuden maailmaan.
Suuret vainajat, jotka olivat säveltäneet niitä kuolemattomia teoksia,
joita pienemmät elossa olevat mestarit nyt käyttivät hyödykseen, jätti
hän rauhaan; hän soitteli ainoastaan kotimaansa säveliä, ainoastaan
sitä musiikkia, joka oli kasvanut suuren Venäjän alueilla.

Kaikki, mitä juutalainen rotu on kärsinyt ja yhä uudestaan kärsinyt
Venäjällä, on Anton Rubinstein sävelissään tehnyt havaittavaksi,
antanut sille muodon ja värit.

Olkoot hänen sankarinsa minkä nimisiä hyvänsä, Asra tai Nero, olkoot ne
okeaniideja tai Russalkoja tahi jokien syvyyden keijukaisia, niin
paraiten ja totisimmin hänen sävelensä aina kuvaavat niitä suruja,
jotka ovat vuosituhansia rasittaneet hänen kansaansa pyhässä Venäjän
maassa. Tuskainen on se laulu, joka on puhjennut esiin ahdistetun
kansan syvimmästä sydämmestä, ja valitus kaikuu hänenkin sävelistään
kuten ennen esi-isäin lauluista, kuin he istuivat ja itkivät Babylonin
vesien luona.

Teeskentelemättömästi ja luonnollisesti on Glinka kuunnellut, mitä
kalastaja laulelee soutaessaan kesäiltana venettään pitkin Dnjeperin
leveätä pintaa, mitä paimen soittelee huilullaan, kuin kaitsee
laumaansa joen varsilla. Hän on kuullut Siperiaan tuomitun valitukset,
nähnyt nuorison leikit ja myrskyiset tanssit, milloin poikia ja tyttöjä
pyhäiltoina yhtyy kylissä suuremmin joukoin. Ja kaikesta siitä on hän
vetänyt tulokset, laskenut sille arvon, joka enemmin kuin mikään muu
osoittaa hänen kansansa luonteen, joka on mieltymys aatteen
ilmestykseen havaittavassa muodossa, persoonallisuuteen. Isänmaa,
vapaus, riippumattomuus, kaikki se ei ole mitään, vasta tsaarin
persoonassa muuttuu "ei mitään" kaikeksi, sen tähden tämä kansa antaa
henkensä tsaarin edestä -- se se heistä on elämän vaikean taidon
pääsumma.

Mahtava ja komea on Tshaikovsky, oppineempi kuin hänen edellisensä.
Hänen musiikkinsa juuret ovat syvällä venäläisessä messussa:
kirkollisen musiikin vakava kaava, sen rytmilliset, kauniit soinnut;
kirkon marmoripylvästen tavoin kantavat ne ihanoita, kevyesti haihtuvia
siirrossointuja, jotka korkeain holvien tavalla lepäävät runsaasti
koristelluilla pylvästen päillä. Pylväspari toisensa perästä tulee
esiin lakkaamattomassa jonossa ja jälleen katoaa häikäisevään valoon
tuolla kaukana, jossa ääretön oleskelee aavistettuna, mutta ei koskaan
nähtynä, peitossa pilvien, pyhän savun, joka ikään kuin kukkaistuoksu
kesäyönä liitelee hänen valtaistuimensa ympärillä.

Kuin viimeisen sävelen kaiku oli hälvennyt, vallitsi syvä hiljaisuus
Haapakosken vanhassa salissa. Vienoa nyyhkytystä kuului sieltä päin,
jossa Lilly istui sohvassa. Hanna katseli pieniä purpuraisia pilviä,
jotka purjehtivat niin äärettömän korkealla ja hitaasti katosivat
tuonne sinitaivaan syvyyteen.

Helena nousi pois piaanon edestä. Hän oli koko päivän ollut
samanlaisessa asemassa kuin Inferior venetsialaisessa huvinäytelmässä.
Mielihyvin tunsi hän ainakin nyt olevansa korkealla, niin korkealla,
että kaikkein muiden täytyi katsella ylös häneen.

Vanha vapaaherra nousi ylös ja ääneti puristi miniänsä kättä. Hän aikoi
juuri sanoa jotakin, kuin palvelija soitti. Se kimakka soitto haihdutti
lumouksen.

Tee oli valmis. Mentiin ruokasaliin, jossa illallinen syötiin ääneti.
Vanha vapaaherra katseli tarkkaavasti miniäänsä. Tuntui siltä, kuin
olisi hän, kuultuaan hänen soittavan, saanut ikään kuin paremman
ajatuksen hänestä ja hänen kyvystään.

Myöhemmin illalla, kuin jo oli sanottu toisilleen hyvää yötä, kuiskasi
hän hiljaa pojalleen:

-- Ota talteen tämä voima. Sinun pitää ajoissa ... ja "kasvattaa"-sana
oli vähällä luiskahtaa hänen huuliensa yli, mutta silloin näki hän
lempeän, murheisen muodon häämöttävän sumun tavoin silmäinsä edessä;
hänen onnettoman vaimonsa kuva se sen sanan tenhovoimasta sukelsi esiin
unhotuksen, muistojen maasta. Hän jätti lauseensa kesken eikä Erik
koskaan saanut tietää, mitä vanhus tarkoitti. Hän puristi hellästi
isänsä kättä. Ja nyt hän ensi kerran huomasi, isänsä mennessä
huoneesensa, kuinka paljon hän oli vanhennut. Niska oli ohut ja laiha,
ryhdin ja käynnin suoruus ja vahvuus oli murtunut.

-- Näenpä tulleeni kotiin oikeaan aikaan, sanoi poika itsekseen.

Erik ja Helena istuivat ikkunan edessä huoneessansa. Yö, hiljainen,
suloinen kesäyö peitti mäkiä ja vainioita. Koski lauloi kehtolauluansa.
Tuoksuvain metsien syvyydestä, kuka tiesi, mistä, taivaastako
vaiko maasta, liiteli lienteitä tuulia esiin. Kevyt sumu nousi
koskilaaksosta, leviten pehmoiseksi verhoksi lähimmille puille ja
tehden niiden muodot miellyttäviksi ja värin hienoksi. Karjopihasta
kuului silloin tällöin kellon kalkahdus ja kaukaa etäisyydestä valvovan
koiran haukunta.

Erik Horn oli vallan hurmautunut kesäyön ihmeellisestä valosta, jonka
nyt näki niin monen poissaolo-vuoden perästä. Musiikki, kotimaan ilma,
hänen onnellinen rakkautensa ja illan kauneus, kaikki se yhdessä
viritti hänen sielunsa kielet omituiselle soinnulle, joka salli hänen
korkeimmassa määrässä nauttia elämää, olemassaolon iloa.

-- Helena, katso, kuinka kaunis se on tuo vainio tuolla, kuin tuuli
liikuttelee vihreitä tähkiä.

-- Mikä vainio? Helena ei sitä nähnyt. Tuo pieni tuolla puistossa, onko
se vainio?

Se sana herätti hänen mielessään aivan toisen kuvan.

Hänen kotimaassansa aaltoili nyt nisuvainio niin laveana, kuin silmä
kantoi, ja tuuli toi omituista tuoksua, joka samalla kiihotti ja
nukutti. Etäällä taivaan rannassa näkyivät suuren kylän terävät katot
ja kaivon vintin viistoinen selkäpuu. Joka pensaasta kaikui satakielen
hellä kaiholaulu. Taivaan tähdet loistivat kullankiiltävinä
tummansinisellä pohjalla.

Horn käsitti hänen uneksivan katseensa, käsitti, että Helena ei ollut
koskaan ymmärtävä tämän pienenmoisen, yksinkertaisen luonnon kauneutta,
tämän luonnon, jossa elämä sykkii hiljakseen, juoksee niin hiljaa kuin
puronen lumpeen lehtien alla.

Mutta oliko hänellä mitään oikeutta olla siitä pahoillaan. Horn muisti,
kuinka hän ennen nuorena luutnanttina kerran saattaessaan erästä
naisserkkuansa, maalaajaa, Italiaan oli ihastuksissaan luonnon
kauneudesta katsellut Lago Maggioren siniaaltojen ylitse Borromeisten
saarien kauneita piirteitä. Serkku oli silloin sanonut hänelle: Erik
tahtoisitko sinä asettua tänne asumaan? -- Herra varjelkoon, oli hän
vastannut, ja silloinhan kuitenkin oli puhe ijäisten kevätten maasta.

Vaikka tämä päivä oli kauneimpia kesäpäiviä, kuin pohjolassa on
tarjona, pysyi se sittekin pimeänä kohtana Helenan elämässä; se jäi
todistukseksi siitä, kuinka kiihkojemme, tunteittemme väreet ja kuohut
muodostavat luontoa, kuinka me itse panemme luonnetta ja väritystä
kaikkeen, mitä on ympärillämme, niin että omiin yksityisiin
tunnelmiimme saatamme sovittaa Zolan lausuman taiteen määrityksen:
kappale luontoa katsottuna jonkin luonteen lävitse.




X.


Lempikuukausi, tuo aika, jota maalatessa olisi kuvattava jollakin
valkoisella ja ruusun värisellä kultapohjalle, musiikin alalla
esitettävä jotenkin siihen tapaan, kuin Gounod on sitä kuvannut
Faustinsa neljännessä näytöksessä, se aika tuli Erik Hornille aivan
toisenlaiseksi, kuin hän oli odottanut. Maalla kauniin luonnon
keskessä, vapaana raskaasta työstä, hellänä, rakastavana ja terveenä
ollen hän oli uskaltanut toivoa täysin määrin sitä onnea, joka kuului
tuohon salaperäiseen sanaan, ja kuitenkin oli sitte todella aivan
toisin.

Syitä, joiden tähden elämä ei hänelle muodostunut sellaiseksi, kuin hän
oli toivonut, oli kaksi, ja ne tosiaan olivat niin luonnolliset, että
hän ne heti huomasi ja myös käsitti, että ne olisi poistettava; mutta
niiden poistamiseen hänen kykynsä ei riittänyt. Nuorella parilla,
heillä kummallakaan ei ollut mitään tekemistä, kerrassaan ei mitään
työtä. Erik, luonnostaan jotenkin toimelias -- ei kyllä sillä tavoin
kuin vanhus tai sisar, mutta kuitenkin tottunut kuten sotilaat
tavallisesti työskentelemään määrätyssä piirissään -- oli nyt tuomittu
täydelliseen joutilaisuuteen.

Vanhus oli monivuotisen yksinäisen elämänsä aikana maalla koonnut
suuren joukon kokemuksia ja havainnoita, joita hän kantoi mielessään
kuin jokin viisauden kaivo. Ja hän katsoi velvollisuudekseen ilmoitella
Haapakosken tulevalle isännälle nämä yksinäisinä hetkinä harjoitetun
ajatustyön käytölliset tulokset ja johtopäätökset; mutta jättää
ainoatakaan tilan hoidon osaa, edes pientäkään, pojalle -- ei, niin
kauan, kuin hänen päänsä oli pystyssä, tahtoi hän yksin hoitaa
Haapakoskea. Niinpä Erik pysyi äänettömänä kuuntelijana, kuin isä
selitteli suunnitelmiaan, ajatuksiaan ja unelmiaan talouden sekä
yhteiskunnallisten ja valtiollisten asiain alalla, ja se äänettömän
kuulijan osa tuli hänestä ajan pitkään aivan sietämättömäksi.

Helena puolestaan oli kyllä tottunut jouten oloon, sillä vierailut,
ratsastusretket ja köyhäin hyväksi työskenteleminen, johon hänen
päivänsä olivat kotona kuluneet, eivät oikeastaan ansaitse työn nimeä,
mutta ei hän siltä kuitenkaan ollut tottunut elämään niin aivan ilman
kaikkea mahdollisuutta kuluttaa aikaansa millään. Muuten hän nyt ensi
kerran elämässään näki suurimmaksi kummastuksekseen, millaista orjan
työtä maanviljelys todella on. Hänen kälynsähän oli aikaisin aamusta
ylhäällä ja piti päivät päästänsä vaaria koko talon ja tilan hoidosta.
Ja senaattori, salaneuvos, vapaaherra, vanha maanviljelijä-ylimys, niin
hän -- Helena luuli ihan varmaan, että hän ei nukkunut koskaan. Helena
muisti ennen muinoin tavanneensa erään saksalaisen tilallisen, joka
esitettiin hänelle "maatalouden hoitajana". Hänestä oli tuo arvonimi
tuntunut varsin kummalliselta ja hän oli itsekseen ihmetellyt, mitähän
sellainen henkilö oikeastaan toimitteli; nyt tapasi hän sen huvittavan
sanan takana henkilön, ja se oli hänen appensa. Mutta näiden kahden
lisäksi oli myöskin koko talolla, kuten hänestä näytti, lakkaamatta
oikea kuritustyö tehtävänä.

Jos hän tahtoi lähteä ratsastamaan, katsoi Hanna häneen, kuin olisi hän
ehdottanut jotain kirkon ryöstämistä tai parin tähden sieppaamista
taivaalta: nytkö ratsastamaan kiireimpänä heinänkorjuuaikana! sanoi
Hanna kylmäkiskoisesti ja nykäytti olkapäitään. Jos hän tahtoi saada
kalossit jalkaansa, ei koskaan ollut ketään palvelijaa lähitienoilla
apuun tulemaan, ja jospa romantillinen Larsson siellä olikin, niin hän
ei sitä tehnyt millään ehdolla, olipa hän niinkin viisas, että aina
heti katosi, milloin luuli hänen häntä tarvitsevan. Toisin sanoen: hän
oli tavannut erään kulman siitä sitkeästä taipumattomuudesta, joka on
vaiti ja tekee, mitä itse tahtoo, suomalaisesta itsepäisyydestä.
Täytyipä hänen itsensä kammatakin itsensä, jopa yksin pukeutuakin.
Mitähän olisi Marfa Ivanovna sanonut, jos olisi tämän tiennyt. Ei
Helena uskaltanut edes Darja Mihailovnallekaan kertoa tätä arkaa asiaa.
Helena itse oli alussa siitä hyvin loukkautunut, mutta kuin Erik oli
vakavasti selittänyt, että, vaikka he tarjoisivat dukaatin kultaa, ei
sittekään löytyisi koko Kymin laaksosta ketään, joka osaisi tai
ehtisikään tehdä kaikkea, mitä hän tahtoisi teettää, niin täytyi hänen
siihen tyytyä. Eikä se yleensä niin perin vaikeata ollutkaan, sillä
Erik itse koko tämän ajan toimitteli enimpiä kammarineitsyen tehtäviä
kuten toinen Herkules Omfalen jalkain juuressa.

Pahempi kaikkia näitä vastuksia oli kieli, tuo kieli, josta hän ei
ymmärtänyt sanaakaan. Istua siinä, nähdä lähimpien omaistensa
hymyilevän ja heltyvän kyyneliin, kuulla heidän kiivastuvan ja jälleen
tyyntyvän, vakavasti neuvottelevan ja laskevan leikkiä, eikä ymmärtää
sanaakaan siitä kaikesta, se oli kiusallista. Ja kuin sukulaiset ja
talon ystävät tulivat tervehtimään nuorta rouvaa, istua siinä
ainoastaan näytteillä kuin jokin Dalai Laama, tervehtiä, nyykäyttää
päätään, hymyillä, mutta osaamatta sanoa sanaakaan, se tuli välistä
oikeaksi rasitukseksi.

Se kaikki kasvatti levottomuutta, kyllästystä ja väsymystä, joista
vuorostaan iti esiin monta kiistaa, ja kun lempikuukauden epätasaisessa
elämässä yleensäkin liikkuu kiivaita tunteen kuohuja ja tapahtuu
heikkohermoisuuden purkauksia, niin nuo kiistat tuottivat itkua,
kyyneliä, toivottomuutta ja mustasukkaisuuden kohtauksia. Ja kuitenkin
he molemmat tiesivät, ett'ei kukaan koko maan päällä ollut lähempänä
eikä rakkaampi kuin he toinen toiselleen. Ah, Helena ei tahtonut sitä
tunnustaa, mutta välistä tuntui, kuin olisivat he olleet kovasti
sidotut toisiinsa. Milloin kaikki heidän kesken oli hyvin, ei Helena
sitä huomannut. Mutta heti, kuin he joutuivat erimielisiksi ja pyrkivät
eri tahoille, nuo siteet leikkasivat syvälle lihaan ja tekivät pahoja
haavoja. Ja sitte kului vuosia ennen, kuin he voivat unhottaa tämän
ajan, levottomuuksien ja alituisen mielenjännityksen ajan, tämän
kevätmyrskyjen rauhattoman ajan.

Mutta kuinka poistaa nämä vastukset, kuinka kotimaassa saada jokin
toimi, johon kuuluisi oma talo ja oma koti sekä työtä itselle ja
Helenalle ... jos hän ei saanut mitään itsenäistä toimialaa täällä,
niin siinä tapauksessa hän tahtoi matkustaa jälleen Moskovaan. Ja
milloinkahan Helena oppisi tätä kieltä, joka nyt tuotti hänelle niin
monta katkeraa hetkeä, puhumattakaan toisesta kielestä, suomesta, jota
silloin, kuin Erik matkusti Venäjälle, tuskin kuultiin mainittavankaan,
mutta joka nyt tunkeusi kaikilla tahoilla esiin.

Erikkiä monesti halutti neuvotella tästä asiasta sisarensa Hannan
kanssa, mutta Hanna ei enää ollut saman kaltainen kuin ennen. Hänen
tuonnoiset sanansa "varo sitä Helena Nikolajevnaa" kaikuivat yhä hänen
korvissansa. Sisarukset, jotka olivat ennen olleet niin hyvät ystävät,
oli nyt ikään kuin jokin kiila kiskonut irti toisistaan, ja se kiila
oli käly. Syvällä Hannan sydämmessä vallitsi epäluulo tätä uutta
tulokasta kohtaan. Hän uskoi tahi tahtoi uskoa, että minä
silmänräpäyksenä hyvänsä saattoi tulla ilmi tuosta suvusta joitakin
häpäiseviä seikkoja, jotakin kaksimielistä, jotakin, hän ei tiennyt,
mitä, mutta jotakin, johon Martinov oli viitannut ja josta hän oli
uneksinut tuona vaikeana yönä Aldonin huvilassa. Sillä aina siitä asti
oli hänessä kytenyt ja kasvanut ankara vastenmielisyys kälyä kohtaan,
jonka hän sitä paitsi huomasi kanssakilpailijaksi Haapakosken
hallitsemisesta. Kaikkein korkeimmassa määrässä kuitenkin oli heitä
erottamassa uskonto. Hannasta, joka oli sydämmestään mieltynyt kaikkiin
protestanttisen uskonnon liiallisuuksiinkin ja erittäin sen
suvaitsevaisuuteen uskon asioissa, olivat oikeauskoisen opin
horjumattomat, kaavalliset ja ainiaaksi määrätyt muodot
käsittämättömät, jopa aivan vastenmielisetkin.

Jos sisarukset eivät olisi ensi päivinä karttaneet tätä asiaa, joka
heillä kuitenkin lähimmin oli mielessä, niin he ehkä olisivat jonkin
verran tarkistaneet mielipiteitänsä ja oiaisseet erehdyksiänsä. Mutta
he olivat päästäneet oikean ajan luiskahtamaan pois käsistä, ja nyt
tarvittiin voimakas sysäys ulkoa päin ennen, kuin he ottivat puheeksi
arkaluontoisen ja osittain vastenmielisenkin asian.

Niin kului aika hitaasti, kunnes viimein eräänä pitkänä sadepäivänä olo
tuntui nuorista sietämättömältä. He olivat joutuneet kiistaan, jostakin
vähäpätöisestä asiasta, niin mitättömästä, että he sitte parin tunnin
kuluttua eivät enää osanneet sanoa, mistä he olivat kiistelleetkään.
Nyt istui Helena ja tunsi itsensä hyvin onnettomaksi: Erik sitä vastoin
käveli, tyytymättömänä itseensä ja asemaansa.

Koputettiin ovea. Astukaa sisään, huusi Erik kärsimättömästi. Larsson
toi kirjeen. Se oli Moskovasta ja osoitettu Erik Hornille. Darja
Mihailovna se siinä laveasti selitteli oloja ja asioita. Nyt oli tullut
se, jota Darja niin kauan oli odotellut. Kaikki kukistui kerrassaan,
rynnäkkö toisensa perästä. Velkomisia, laskuja, papereita äärettömästi
joka taholta. Nikolai Konstantinovitsh oli raivostunut ja eittänyt
kirjoittaa nimeänsä mihinkään asiakirjoihin. Darja Mihailovnan
notaariukset olivat neuvoneet häntä pyytämään, että itsepäiselle
ruhtinaalle asetettaisiin holhoja. Siihen toimeen oli hän puolestaan
ehdottanut Martinovia ja sitä, joka nyt oli heitä lähinnä, vävyä Erik
Hornia. Darja pyysi Erikkiä tulemaan niin pian kuin mahdollista
Moskovaan tämän asian tähden.

Mutta silloin Erik Horn suuttui. Hänellä ei ollut koko elämässään ollut
mitään tekemistä sellaisten asiain kanssa, hänkö, sotilas, antautuisi
asianajajain käsiin, keräjöimään kenties kuinka likaisia asioita ...
ei, tuhannesti ei, hän oli nainut Helenan, mutta ei hänen
sukulaisiansa.

Kun Helena ajatteli toisin ja kiivaasti vaati lähtemään avuksi Darja
Mihailovnalle, päätti Horn puhua suunsa puhtaaksi ja ilmoittaa
Helenalle, millainen hänen kotinsa oli. Olihan hän sen kuitenkin joskus
saava tietää, ja nyt ehkä oli paras aika. Sen tähden hän ensin selitti,
kuinka hänen oli mahdoton hoitaa mitään asioita, pataljoonankaan
asioita, yhdessä Martinovin kanssa, kuinka Martinov, jos Horn palaisi
jälleen palvelukseen, epäilemättä hakisi toisen paikan itselleen,
kuinka Martinov oli käyttänyt tietoaan Nikolai Konstantinovitshin
elämästä ja raha-asioista sellaisella tavalla, jota ei hänen
rakkautensa Helenaan, ei lemmenkateus, ei mikään voinut puolustaa...
Edelleen puhui hän niin peittelevällä tavalla kuin mahdollista Helenan
isän entisestä elämästä.

Helena kuunteli yhä enemmän hämmästyen ja kummastuen. Hänestä tuntui,
kuin olisi äkisti sytytetty kynttilä pimeässä huoneessa, jossa on kauan
liikuttu haparoiden. Nyt hän yht'äkkiä ymmärsi Darja Mihailovnan
kyyneleet ja levottomuuden, vanhan Marfan aiheettoman kirouksen,
palvelijain himmeät viittailut tulevaan tutkintoon ja kostoon. Nyt hän
ymmärsi, minkä tähden oli niin usein äkisti vaiettu, kuin tuli puhe
hänen isästänsä. Nyt muisti hän, kuinka oli kauan sitte ollut puhetta
jostakin ulkomaalaisesta ruhtinattaresta, joka oli tuottanut
onnettomuutta hänen kotiinsa. -- Nyt oli hänen edessään kirkkaana tuo
tähänastinen pimeys, tuo selviämätön arvoitus, joka oli niin usein
kiihottanut hänen uteliaisuuttansa; nyt ymmärsi hän kaikki. Ah,
syvimmät kärsimykset tulvivat meidän päällemme samasta lähteestä, joka
voisi täyttää meitä suurimmalla ilolla, ja niitä haavoja, jotka
rakastava käsi tekee, kirvelee pahimmin. Ja kuin Helena nyt kuuli
Erikin suusta nämä sanat, valtasi hänet sellainen suru, että se näytti
toivottomuudelta. Hänestä tuntui, kuin mustat laineet olisivat
syöksyneet yhteen hänen päällänsä ja hän hitaasti vaipuisi syvyyteen,
lakkaamatta yhä alas päin. Alussa hän ei edes löytänyt kyyneliäkään
surunsa lievitykseksi.

Koputettiin taas ovea. Horn oli kahden vaiheella. Hän ei ollut luullut
Helenan noin kovin hämmästyvän noista asioista, ja tuo koputus nyt...

-- Kuka siellä? kysyi hän kiivaasti.

Larsson se taaskin oli, ja hän ilmoitti vanhalla vapaaherralla olevan
hyvin tärkeätä puhuttavaa överstin kanssa.

-- Vai niin, olkaa hyvä ja sanokaa, että minä tulen heti.

-- Mutta rauhoituhan toki, Helena, sanoi hän levottomasti, tietämättä,
mitä tehdä, mennäkö alas vaiko jäädä hänen luoksensa,

-- Erik, sanoi hän lempeästi, mene alas isäsi luo, minun olisi tarpeen
olla yksin ajatuksineni... Mutta Erik, lisäsi hän kiivaasti, sinä et
puhu tästä kellekään, kaikkein vähimmin sisarellesi, kuuletko, hänelle
ei missään tapauksessa.

-- Sisarelleni! Niin, ell'ei hän jo tiedä kaikkea. Helena hypähti ylös
kiivastuen: kuka, kuka sen olisi hänelle sanonut?

-- Ehkä Martinov.

-- Voi kataluutta, voi kataluutta! Mikä häpeä, mikä kurjuus! Ja hän
purskahti itkuun.

Tästä hetkestä alkoi Helenakin tuntea vastenmielisyyttä kälyä kohtaan,
oikeata naisellista vastenmielisyyttä, jota ei mikään maailmassa, ei
mitkään järjelliset perusteet, ei edes omavoittokaan saattanut kukistaa
eikä haihduttaa, jollainen sokea, kenties mistä sisällisistä
vaikuttimista johtuva vastenmielisyys on niin monen naisen
omituisuutena. -- Helenan suuttumus laimensi hänen surunsa.

-- Mene, sanoi hän, mene vanhuksen luo. Minä mietin, mitä nyt on
tehtävä.

Erik tullessaan alas isänsä luo näki hänen iloisesti kävelevän edes
takaisin suuressa huoneessa.

-- No, poikaseni, sanoi hän hymyillen, minä olen tehnyt kuin muinainen
vierasvarainen ruhtinas. Minä en ole kysynyt vaeltajalta, mistä hän
tulee, mihin on menossa ja kauanko aikoo viipyä. Mutta nyt olet
kävellyt lemmen puistikossa kaksi viikkoa ja kauemminkin. Saanko nyt
kysyä, kuinka olet asetellut asiasi? Palaatko takaisin Moskovaan?

Erik katsoi paljon tarkoittavasti isäänsä, vastasi sitte jyrkän ei;
toisin sanoen: hänen tavallinen päättämättömyytensä sai hänet
koettamaan, eikö tuon jyrkän eiton takaa ehkä löytyisi jotakin
mahdollista keinoa, jonka avulla asia vielä voisi tulla keskustelun
alaiseksi uudelleen.

-- Hyvä. No niin, minä pidän kiinni sanastasi, ja isä otti pöydältä
äsken tulleen Helsingfors Dagbladin numeron. -- Kuulehan tämä uutinen:
Kuvernööri J. A. Gripenstedt, joka nyt on kaksitoista vuotta ollut
maaherran istuimella -- läänissä, kuuluu Hänen Keis. Majesteetiltaan
anoneen sairauden tähden eroa virastaan ja täyttä eläkettä niistä 36
vuodesta, jotka hän on ollut valtion palveluksessa. Gripenstedt on sinä
aikana, jonka hän on ollut kuvernöörinä mainitussa läänissä, osannut
hankkia itselleen kaikilta tahoilta hyvän maineen, eikä hänen
seuraajansa, tulkoonpa siksi kuka hyvänsä, ole helppo täyttää tämän
kansaa rakastavan ja oikeudentuntoisen miehen paikkaa. -- No, mitäs
arvelet siitä uutisesta?

-- Kyllä ymmärrän sinut, rakas isä, vastasi Erik vakavasti. Mutta...
Nyt hänen vanha päättäväisyyden puutteensa valtasi hänet.

-- No mitä? kysyi isä.

Vastuunalaisuuden pelko tuossa tärkeässä virassa ja synnynnäinen
vaatimattomuus nostivat punan Erikin kasvoille. -- Ei, isä, minä en
voi.

-- Kuule nyt, Erik, minä se olen pyytänyt Gripenstedtiä anomaan eroa ja
minä se olen kiinnittänyt asianomaisten huomiota sinuun. Voithan siis
arvata, mihin pulaan joutuisin, jos sinä nyt et huolisi siitä virasta.

-- Mutta ajattelehan, isä ... olenko minä kykenevä siihen? Mitä minä
tiedän kuvernöörin velvollisuuksista, mitä läänin tarpeista?

-- Erik! Kun minä olen ehdottanut sinut, niin pitäisi sinun tietää,
että minä olen täysin vakuutettu, että aina hyvällä tahdolla voit
hoitaa sen paikan. Ja tottahan sinulta ei tahtoa puutu.

Erik punnitsi asiaa hyvän aikaa itsekseen, käveli edes takaisin
huoneessa ja sytytti papyrossin. Viimein kääntyi hän vanhuksen puoleen,
joka oli koko ajan katsellut häntä, ja sanoi:

-- Jos minulla olisi mitään toivoa siitä paikasta, niin tiedät kyllä,
että minun vakaa aikomukseni on astua vanhan Gripenstedtin jälkiä.
Mutta tuo kaikkihan on vain unelmia -- ja...

Vanhus iloitsi voimastansa ja kyvystänsä, iloitsi siitä tällä kertaa
enemmän kuin koskaan ennen elämässään, sillä nythän olikin kysymys
hänen pojastaan. Tuohon voiman kiihotukseen liittyi vielä jotakin, jota
saatettaisiin katsoa vanhuuden heikkoudeksi: häntä hyvin miellytti myös
voimansa näyttäminen. Voida, vaikka jo kauan sitte palveluksesta
luopuneena, vieläkin lausua tärkeissä maan asioissa, ylennyksissä,
sanansa maan vähien aatelissukujen hyväksi ja toimia siinä
itsenäisesti, osata silloin tällöin ohjata jonkun yleisen asian kulkua,
se oli vanhukselle oikeaa juhlailoa. Ja nyt, nyt kuin hänen oma
poikansa oli kysymyksessä, nyt oli tuo vaikuttaminen aivan välttämätön
ja se oli -- ihana voittoriemu.

-- No no, ei pelkkiä unelmia. Pane kokoon paraadipukusi, matkusta
Helsinkiin ensi viikolla ja käy tervehtimässä senaatin jäseniä,
matkusta sitte alas Liettuaan, käy kenraalikuvernöörin luona -- noin
vain ohi mennen -- matkalla Berliiniin tai mihin hyvänsä. Ota mukaasi
kreivi Stülpersin kirje -- Skobelevista ja likeisestä tuttavuudestasi
hänen kanssansa et tarvitse puhua, se olisi haitaksi, mikäli juuri
äsken olen saanut tietää. Ja minä olisin arvostellut asioita perin
huonosti, jos en voisi taata hyvää päätöstä.

-- Isä! ja Erik Horn katsoi ihmettelyn ja kiitollisuuden silmäyksellä
vanhukseen, tämä kaikki on sinun työtäsi, arvaan minä. Kiitos, isä, ja
anna anteeksi kaikki se kylmyys, jota olen muinoin osoittanut sinulle.
Jospa tietäisit, kuinka sydämmestäni kiitollinen minä olen! Jospa
tietäisit, minkä äärettömän suuren palveluksen ja avun teet minulle
juuri nyt tällä hetkellä!

-- Ettäkö sitä en tietäisi! Kyllä minä sen tiedän, poikaseni. Sinä
haluat päästä pois täältä. Elää täällä Helenasi kanssa ilman mitään
työtä, ilman vähääkään tointa, se ei käy päinsä. No, maltahan. Kuin
Haapakosken vanha vapaaherra menee isäinsä luo, silloin tulee sinun
aikasi. Hoitele nyt siihen asti leiviskääsi kuin oikea suomalainen
aatelismies.

Vanhus löi poikaansa olkapäille ja katsoi häntä syvälle silmiin. --
Rakas Erik, sinä olet kaikissa tapauksissa hyvin äitisi näköinen.

Lämmin ja hyvä, luottavainen suhde vallitsi tästä lähtein isän ja pojan
välillä. Ja vanhuksesta tuntui, kuin olisi raskas taakka, joka oli
painanut häntä vuosikausia, nyt kerrassaan poistunut.

Ihmissydän on kummallinen kappale. Nyt, kuin taakka poistui, kuin hän
tunsi helpotuksen, sanoi hän itsekseen: minun kasvatustapani oli
sittekin oikea. Tämän minä kerron veli Maunu Jaakolle. Pojat ovat kuin
siemenet: vasta silloin, kuin itsenäinen voima on saavutettu, murtuu
kasvua pidättävä kuori itsestään.

       *       *       *       *       *

Helena istui huoneessaan, ajatukset pauhuisina. Tuossa häpeällisten
uutisten tulvassa, jotka hän oli äkisti, aivan arvaamatta saanut
kuulla, oli hänen kuten pimeällä myrskyisellä merellä purjehtijan perin
vaikea osata laskea oikeaan. Mitä oli hänen nyt tehtävä, mikä oli
oikein, mitä kohti piti hänen suunnita matkansa. Korkealla kuohuvat
hyökyaallot, valkeana kiehuu meri, pimeä on yö -- hän on aivan
neuvoton. Vihdoin pilkuttaa valo, kirkas loiste, siitä leviää koko
joukko valosäteitä, jotka tosin ensin monta kertaa hukkuvat yön
pimeyteen, kunnes valo voittaa yön ja levittää kirkkaat, vakavat
säteensä hänelle; nyt tietää hän, kuinka hänen tulee ohjata venoansa.
Kaikki nuo rumat, häpeälliset asiat, kaikki nuo onnettomuudet on hän,
Erik, tiennyt ja edeltä arvannut, ja kuitenkaan hän ei ole peljännyt
häviötä eikä häpeää. Hän on urhollisempana kuin muinaisajan ritarit
taistelemalla tunkeutunut hänen luoksensa ja pelastanut hänet tuosta
siveydellisestä ja taloudellisesta vararikosta, joka uhkasi häntä.
Kuinka voitollisen voimakas onkaan hänen rakkautensa ollut! Nyt tietää
hän, minkä pohjalle hänen tulee rakentaa, mihin hän voi luottaa. Minne
Erik menee, sinne menee hänkin; missä Erik tahtoo olla, siellä tahtoo
myös hän olla. Hänen sydämmensä sulaa kuin vaha, se on valmis tulvimaan
ylitse hellyydestä ja rakkaudesta. Hänen sielunsa on liikutettu ja
hehkuva, ja juuri silloin tulee Erik sisään, silmät loistavina ilosta.

-- Minä jään Suomeen, minä en koskaan enää lähde maastani, sanoi hän
melkein läähättäen, niin liikutettu hän oli.

-- Ja minä, minä seuraan sinua ainiaan, sanoi hän, laski kätensä
hänelle kaulaan ja katsoi häneen hymyilevästi, hellästi ja pehmoisesti.

Suru, suuttumus, viha, kaikki ovat saaneet keinot millä ilmaista
itsensä, ilo yksin syntyi sanatonna kiihkojen sisaruspiirissä. Se ei
voi tuoda ilmi tunteitansa, se voi ainoastaan olla vaiti ja hymyillä,
milloin sen tunteet kuohuvat ylitse. Mutta milloin se äänettömänä kuin
pyhyys säteilevin silmin katselee sinua, puhuu se kuitenkin paremmin
kuin koko tuo muu sisarusjoukko.




XI.


Neljän kuukauden kuluttua tapahtui Erikin nimitys kuvernööriksi monen
virkaheiton kenraalin, valtioneuvoksen ja virastonpäällikön
kummastukseksi ja harmiksi. Tästä nimityksestä tuli kuuluisa asia,
siihen tarttuivat sanomalehdet, puhuttiin vakavasti ja ankarasti
suosituksista ja sen järjestelmän huolettavista seurauksista
yhteiskunnalle. Harvoin on kuvernööri tullut hallituskaupunkiinsa
vilpittömämmästi iloiten ja enemmän itseltänsä vaatien yhteiseksi
hyväksi kuin Erik Horn. Hän oli iloinen, sillä tämä isän toimi vapautti
hänet kerrassaan kaikista noista keräjöimisistä, häväistyksistä ja
ikävyyksistä, joita hänen appensa olosuhteet olisivat tuottaneet, jos
hänen olisi täytynyt matkustaa Moskovaan. Syvimmällä sydämmessään tunsi
hän, että vieläkin vaikeampi asia kuin keräjöimiset olisi hänellä ollut
edessä tuolla Moskovassa, joka asia oli häntä usein vaivannut.
Siellähän hän olisi nähnyt koko tuon joukon pataljoonansa upseereja,
jotka kaikki olivat notkistaneet polviansa Helenan edessä,
puhumattakaan Martinovista. Milloin vain ajatus johtui kaikkiin noihin
kiihkeihin ihailijoihin, jotka olivat puhuneet kenties mitä kaikkea
Helenasta, niin se jo työnsi hänelle veriaallon ylös päähän.

Mutta nyt -- hänen ei tarvinnut enää koskaan nähdä nuoren Petrovin
rakastuneita silmiä, ei koskaan pikku Novosiltzovia eikä tuota muuta
ihailijajoukkoa.

Vaikka Erik olikin hyvin iloinen, niin yhtä iloinen oli myöskin Helena.
Vapaus, vapaus, riemuitsi hän, kuin viimein istui vaunuissa Erikin
sivulla ja hevoset ripeää juoksua veivät häntä pois Haapakoskelta ja
hermoja ärsyttävästä kosken kohinasta. Viimeinkin oli hän saava oman
kodin, aivan oman kodin, jossa sai itse asetella kaikki niin, kuin
tahtoi, ilman tuota kälyä, joka katseli alas häneen monivuotisen
kokemuksensa ja eittämättömän tarpeellisuutensa korkeudesta.

Pieni kuvernöörin asuinkaupunki oli monen peninkulman päässä
rautatieltä. Se oli matalikkorantaisen järven rannalla ja jaettu
kortteleihin ja tontteihin niin säännöllisesti kuin shakkilauta.
Onnettomuudeksi oli se suunnittu liian suureksi. Sen torit ja kadut
olivat aivan suhteettomat asukaslukuun ja pieniin, yksinkertaisiin
puukartanoihin verraten, jotka suurten, hoitamattomien koivu-,
haapa- ja pihlajapuistojen välillä seisoivat pitkän matkan päässä
toisistaan. Talojen välillä oli lauta-aidat, pitkät, yhtäläiset ja
yksitoikkoiset, ja ne ne juuri oikeastaan antoivat kaduille niiden
oikean luonteen, nuorasuoran yksitoikkoisuuden.

Yli kaikkein näiden lauta-aitojen ja puukartanoiden kohosi kuvernöörin
asunto, sekin ympäristöönsä verraten suhteettoman suuri kartano,
rakennettu raskaasen, viralliseen malliin. Sen palkongilta sopi
katsella pohjoiseen päin kattojen, savupiippujen ja puutarhain
päällitse honkametsään, joka sillä puolen ahdisti kaupunkia tummalla
honkakehyksellä. Etelään päin sitä vastoin oli näköala järven ja sen
saarien päällitse jonkin verran vapaa. Kaupunki muuten oli oikea
virkamieskaupunki, ilman varoja ja liikettä. Siinä ei ollut mitään
tehdasteollisuutta, ei mitään kauttakulkua muihin kaupunkeihin, ei
mitään muuta kauppaa kuin päivän tarpeiden rihkamoitsemista; eikä edes
mitään rikasta tai kukoistavaa maalaisväestöäkään lähiseuduilla,

Ensi ajat oli Helena ahkerassa kotinsa järjestämispuuhassa. Joka viikko
tuli huonekalukuormia Pietarista. Samoin oli tullut myöskin hänen
entinen, rakas Erard-flyygelinsä ja hänen äitinsä kuva. Hänen suurin
ilonsa oli järjestellä kaikkia näitä eri esineitä taiteellisesti ja
käytöllisesti. Siihen työhönsä oli hän niin kiintynyt, että hän aluksi
ei ollenkaan huomannut, kuinka aika kului. Sillä ennen, kuin hän siitä
selvisi, oli syksy jo aikaa sitte mennyt. Jo oli tullut talvi ja
satanut lunta. Taivas makasi kuin litteänä, raskaana kantena maan
päällä. Elämä näytti aivan jähmettyneen kuoliaaksi tässä pikku
kaupungissa. Autioilla, pitkän pitkillä kaduilla, jotka päättyivät
järven jäälle tai honkametsään, näkyi ainoastaan silloin tällöin
joitakuita rohkeita kävelijöitä; kaikki muut olivat virkamiehiä, jotka
menivät virastoihin niin täsmälleen, että sopi asettaa kellonsa sen
mukaan, koululapsia, jotka menivät tunneillensa, tahi palvelijoita,
joita oli lähetetty jollekin asialle. Sillä välin saattoi kulua lähes
koko tunti niin, ett'ei ketään näkynyt tuolla leveällä kadulla eikä
autiolla kentällä kuvernöörin asunnon edustalla.

Helena seisoessaan välistä salin suuren ikkunan edessä, katsellen
lumisen tyhjän torin, lumivallien taakse puoleksi peittyneiden talojen,
lumisten kattojen ylitse tuonne tummaan honkametsään, ei voinut olla
muistelematta synnyinkaupunkiansa Moskovaa. Ja kuin se ajatus johtui
hänelle mieleen, täytyi hänen niellä jotakin, joka tuntui tukeuttavan
kurkkua, ja kiivaasti mennä soittelemaan tai katselemaan ruotsalaista
kielioppia ja lukukirjaa, jotka oli saanut apeltansa. Sillä tavoin
koetti hän unhottaa kuvaa, jonka mielikuvitus maalaeli hänen eteensä,
unhottaa ajatuksiansa ja muistojansa. Mutta kuin läksy oli luettu, kuin
koti oli järjestetty yhä uudelleen jo kymmeneenkin kertaan, kuin
talvihämärä harmaankalpeine valoineen, joka teki yksin salin
purpurasilkkiset huonekalutkin sairaan näköisiksi, alkoi laskeutua
hänen päällensä, silloin nuo ajatukset ja unelmat vastustamattomasti
nousivat jälleen esiin kuin muinaisuuden haamut. Jos hän silloin meni
piaanon luo, niin herätti soitto ainoastaan surumielisiä ajatuksia
hänen mielessään. Sellaisina hetkinä pelkäsi hän piaanoansakin eikä
koskenut siihen moneen päivään. Silloin tuntui elämä hänestä aivan
sopusointuisesti kaupungin luonteen kanssa väsyttävältä, nuorasuoralta,
yksitoikkoiselta, ja hän vaipui pitkiksi hetkiksi jonkinlaisen
joutilaan suruisuuden valtaan.

Alussa oh hän turvautunut lukemiseen, s.o. romaaneihin. Maupassant,
Daudet ja Zola olivat aina hänen pöydällään. Mutta huvitukset eivät voi
antaa elämän iloa, ne ovat ainoastaan sen vajavaa korvausta,
jonkinlainen koetus peitellä sisällistä tyhjyyttä ja ilottomuutta. Ja
nuo mainitut kolme suurta kirjailijaa eivät totta puhuaksemme ole
kirjoittaneet teoksiansa huviksi. Tyytymättömyys ja nurkumielisyys ovat
itsessään tarttuvaista laatua, ja siitä se juuri johtuu, että koko
perheet, jopa koko aikakaudetkin kärsivät elämänilon puutetta. Kuinka
paljon neroa, tietoja, kaunopuheisuutta ja taiteellista aistia ovatkaan
juuri Zola, Maupassant ja Daudet käyttäneet, todistaakseen nykyajan
ihmiselle, että me elämme kaikista mahdollisista maailmoista juuri
kaikkein pahimmassa. Helenan saattaminen toivottomien ja nurkumielesten
joukkoon ei tosiaan ollut mikään vaikea tehtävä. Velvollisuus, joka
voisi olla kuin rakastava äiti, muuttuu surumielisille ankaraksi
valtiaaksi, kärsimys ei heistä ole koetus, vaan raskas ja sortava
pimeys, huolet ovat pyöveleitä, jotka kiduttavat heitä kuoliaaksi. Ja
kuin kerran ollaan tyytymättömyyden viettävällä rinteellä, silloin
tarvitaan tavatonta sielun voimaa tai kovaa sysäystä ulkoa päin,
herätäkseen alakuloisuuden syvästä unesta. Ollen ikävässään itsekäs
teki Helena itsensä onnettomaksi ja olipa jo hyvällä alulla tekemään
onnettomaksi myöskin miehensä. Ja jospa Helena, mitä hänen mieheensä
tulee, ei ollut vielä ehtinyt niin pitkälle, niin se oli Erikin eikä
suinkaan Helenan ansio.

Erik Horn oli suurimmalla innolla tarttunut maaherran
velvollisuuksiinsa. Vaihtelevat toimet, pitkät matkat maalla,
keskustelut kaikensäätyisten ihmisten kanssa olivat herättäneet hänessä
vilkasta harrastusta. Ollen nuori, toimelias ja mielellään työtä tekevä
saavutti hän kaikkein myötätuntoisuuden, joita hänen lähellään oli. Hän
oli kauan elänyt poissa isänmaastansa; mitä hänen maanmiestensä
mielessä syvimmällä liikkui, hän ei tiennyt. Henkilöitä hän tunsi perin
vähän. Hänen arvostelukykynsä ei ollut läheskään yhtä terävä kuin hänen
isänsä. Lyhyesti sanoen: hän ei ollut mikään johtava henki; virtauksia,
joita liikkui hänen kansassaan, hän ei voinut auttaa eikä myöskään
vastustaa. Tapausten juoksu häntä itseään kuljetteli. Mutta paikallaan
oli hän aina rehellinen, ihmisystävällinen, rakastettava ja kerrassaan
hyvä mies. Kuin Erik ensin tuli vaikutuspaikkaansa, sanottiin hänestä:
hän ei ole itsenäinen mies, vaan on aina ollut toisten käskettävänä,
hän joutuu omain virkamiestensä käsiin ja valtaan. Hänessä ei ole
päättäväisyyttä liiallisen tunteellisuuden ja liiallisen itsearvostelun
tähden. Se kaikki oli ollut ja oli osaksi vieläkin totta, mutta hänellä
ei ollutkaan tähän asti ollut yhtään asiaa käsiteltävänä omalla
vastuulla, hän oli vain totellut ja tehnyt valmista käskettyä. Nyt sitä
vastoin, kuin hänen tunteittensa, ajatustensa ja lausuntojensa täytyi
muodostua päätöksiksi, nyt hänen ensinnä tuli kukistaa tuo
päättäväisyyden puutteensa ja hankkia itselleen oma, voimakas tahto.
Sen tähden hän otti vaarin jokaisesta tilaisuudesta, millä voi näyttää,
että tuo yleinen mielipide ei pitänyt paikkaansa, ei ollut tosi.
Joka kerran, kuin hän tunsi epäröimistä, nousi samalla myöskin
mieleen sairaalloinen levottomuus, jopa oikea pelkokin tuota omaa
päättämättömyyttä kohtaan. Samalla, kuin hän täten kasvatti itseään,
tuli tuo hänen vanha ominaisuutensa hänelle tavallaan hyödyksikin. Hän
ei iskenyt kiveen, ei rajusti syöksynyt suin päin päätöksineen esiin,
hän tuli varovaksi. Jos oli jokin arkaluontoinen, hyvin tärkeä asia,
otti hän asiakirjat kotiinsa, tutki niitä tarkkaan, kirjoitti isälleen,
pyytäen hänen lausuntoansa, ja kuin hän sitte neuvottelussa ryhtyi
selittelemään sitä, joutuivat hänen alemmat virkamiehensä aivan
kummastuksiinsa hänen tiedoistansa ja kokemuksestansa.

Suurimman voittonsa saavutti hän virastossa, oltuaan noin puoli vuotta
toimessa. Hänen lähin miehensä, lääninkamreeri Blomster, oli vanha,
kuuro, äkäinen vanhapoika, niin perehtynyt asioihin, että hän itse ja
muutkin katsoivat häntä erehtymättömäksi. Vaikeimmissa tapauksissa
kysyivät yksin pääkaupunginkin kameralistit häneltä neuvoa. Hän vihasi
vanhan, kuivuneen paperisielunsa koko voimalla lääninsihteeriä, herra
von Fischerströmiä, joka puolestaan palkitsi häntä samoilla tunteilla.
Viisi kuvernööriä oli jo koettanut sovittaa näitä vihamiehiä keskenään
päivällisillä, maljapuheilla, arvonimillä, suosion osoituksilla,
hyvillä ja pahoilla sanoilla, mutta kaikki oli aivan kuin kivistöön
kylvetty. Jos herra von Fischerström tahtoi saada jotain tietoa herra
Blomsterin osastosta, niin täytyi, vaikka ainoastaan ohut väliseinä
heitä erotti, tiedustelun tapahtua virallisessa kirjeessä, ja päin
vastoin.

Kuitenkin oli tämä uusi kuvernööri maltillisuudella, arvokkaisuudella
ja todellisella ystävyydellä saanut puolessa vuodessa aikaan sen
verran, että herrat Blomster ja von Fischerström antoivat tarvittavia
tietoja toisilleen suullisesti. He kyllä vieläkin katsoivat toisiinsa
kuin äkäiset verikoirat, mutta se uskomaton käänne oli kuitenkin
tapahtunut, että heidät saatiin taivutetuksi puhuttelemaan toisiansa.
Tämän rauhanteon maine levisi leimauksen nopeudella yli koko läänin,
sitä keskusteltiin kaikissa nimismiespiireissä, kaikkein kruununvoutien
luona ja kaikissa kunnankokouksissa. Se himmensi kokonaan Bismarckin
ansiot Berliinin kongressin suhteen ja monta muuta merkillistä
rauhanpäätöstä, mitä oli tehty Europassa kymmenenä viime vuotena. Erik
Horn oli, toisin sanoen, osoittanut olevansa oiva kyky paikallaan. Hän
tunsi, että oli onnistunut ja oli itse onnellinen siitä.

Niinpä hän, ollen tyytyväinen asemaansa ja itseensä, palatessaan
kotiinsa kansliasta ei katsonut Helenan surumielisyyttä niin raskaaksi,
laski leikkiä hänen kanssansa, luki hänen kanssaan ruotsalaisia sanoja
ja tavallisesti sai hänet joiksikuiksi tunneiksi jälleen sulamaan.
Mutta yhteen hän ei häntä saanut taivutetuksi: tuntemaan kaupunkia ja
maata kodiksensa. Erikin suureksi suruksi näytti Helena katsovan
nykyistä olopaikkaa ainoastaan väliaikaiseksi, ikään kuin levähdys- tai
leiripaikaksi matkalla jonkin suuren pyrinnön perille. Mikä se
kaivattu paikka oli, Pietariko vai Moskova, sitä hän ei tiennyt
itsekään; vaan että hän täällä kuvernöörin kaupungissa oli ainoastaan
"matkustavainen", se hänellä oli aivan selvillä. Ja Erik, josta tämä
työ ja sen tuottama hyöty oli pyrintö, paljon arvokkaampi kuin
turkmeenien tappaminen, oli hyvin pahoillaan tästä hänen
ikävöimisestään johonkin uuteen, johonkin toiseen. Jopa hän kerran
aivan suuttuikin, jota hänelle ei ollut koskaan ennen tapahtunut
Helenaa kohtaan. Helenan täytyi kauan karttaa tätä vastenmielistä
asiaa.

Erik Hornilla oli vielä toinenkin suru. Hän piankin huomasi, että hänen
Helenansa ei ollut vähääkään suosittu kaupungissa. Se tuntui hänestä
pahalta, mutta hän ei voinut sille mitään. Ainoana lohdutuksena oli
toivo, että, kuin tuli se onnellinen aika, jolloin Helena oli tuleva
äidiksi, hän silloin sai jotakin aikansa kuluksi, jotakin, jonka kanssa
puuhaella, jota rakastaa ja jumaloida. Silloin oli tuo helposti
selitettävä alakuloisuus haihtuva ja sen jälkeen toivoi Erik hänen
kyllä sulavan yhteiskuntaan ja saavuttavan sen suosion. Paremmin kuin
pitkistä kuvailuista näkyvät Helenan tunteet ja elämä seuraavista
kirjeistä, jotka hän eri aikoma kirjoitti Darja Mihailovnalle:

  "Rakas, armas täti! Sinä pyydät minua kertomaan kaupungista ja
  elämäni kulusta täällä. Se kuvaus ei tule pitkäksi. Kaupunki ei
  ole mikään kaupunki ollenkaan, ja minun elämäni kuluu kuin myyrän,
  hitaasti, pimeästi, yksitoikkoisesti. Silloin tällöin pistäydyn
  kuin myyrä ylös pimeistä käytävistä, näen auringon paisteen ja
  taivaan sinen. Se tapahtuu silloin, kuin Erik istuu minun luonani
  ja kuin sinun kirjeesi saapuvat: Erik on minun aurinkoni, sinun
  kirjeesi minun sinitaivaani. Millainen muuten on elämä, selviää
  paraiten, kuin sanon, mitä täältä puuttuu. Meillä, ei ole
  mitään teaatteria, ei mitään konsertteja, ei sirkusta, ei edes
  metsästysretkiäkään, vaikka kaupunki on keskellä erämaata. Ei
  mitään seuraa, ei ylimystöä, ei sotilaita, ei ketään, joka osaisi
  meidän kieltämme esteettömästi kuin äidinkieltänsä. Ei kerrassaan
  mitään. Arvostele itse. Alamme arvohenkilöistä. Pormestari,
  minun mieheni ainainen vastapelaaja vistipöydässä, ei ole vielä
  minun kuulteni koskaan puhunut sanaakaan. Sitte on täällä eräs
  kauppaneuvos Veikkolin. Hän on alkanut uransa metsänhakkaajana
  Amerikassa, on nyt viinanpolttaja, rikas ja puhuu ainoastaan
  suomea. Erikin viraston päälliköt vihaavat toisiaan, joten heitä
  ei voi kutsua yht'aikaa, toinen vanha poika, toinen nainut ja
  seitsemän lapsen isä. Vaimo puhuu ainoastaan ruotsia, on hurskas
  ja 'pysyy poissa maailmasta'. Lyseon rehtori on juoppo, sanotaan;
  vaimo mahdoton. Arkkitehti on oleskellut kaksi vuotta Espanjassa
  ja sanotaan hänen puhuvan sen maan kieltä; mutta varmasti tiedetään
  ainoastaan, että hän rakastaa Xeres-, Madeira- ja Oporto-viinejä.
  Lääkärejä meillä on kaksi, paljon matkustelleet ja paljon lukeneet
  miehet, toinen kihloissa, toinen juuri tullut isäksi. Se nainut,
  mieheni yliopistokumppani, on meidän lähimpänä seuranamme -- saa
  nähdä, millainen on vaimo. Hän kuuluu olevan kasvatettu Genevessä.
  Provasti ja hänen vaimonsa puhuvat ainoastaan ruotsia, lapset ovat
  Helsingissä kouluissa, koko talo autio ja hiljainen. Kaupungin
  ainoan (suomalaisen) sanomalehden toimittaja on kansakoulun
  opettaja, joka katselee maailmaa kansakoulun opettajain kaikkein
  ahtaimmalta kannalta, sanoo Erik, paitsi itseään, jota katselee
  suurennuspeilistä. Hän jo pitkän matkan päähän haisee jankutukselta
  ja kuihtuu vähäarvoisuudestaan, jota katsoo sallimuksen vääryydeksi.
  Kas siinä näytelehti.

  Mainitsen vielä jotain lisäksi. Kello kolme tai neljä pimenee. Kello
  yhdeksän sammutetaan kaupungin muutamat lyhdit. Kello kymmenen,
  viimeistään yksitoista nukkuu jok'ainoa sielu paitsi paikkakunnan
  vakinaiset juomarit, jotka kaupungin ravintolassa vielä pari
  tuntia jatkavat juominkejansa.

  Minä valitin kelpo tohtorillemme, että minulla on ikävä eikä
  mitään tekemistä. Hän sen tähden laittoi niin, että minä tulin
  eläinsuojelusyhdistyksen puheenjohtajaksi. Kauan minä vastustelin,
  mutta kun hän lupasi kertoa kaikki asiat minulle ranskaksi,
  suostuin viimein. Saa nähdä, voinko siellä mitään hyödyttää.
  Pelkään tulevani olemaan mykkänä kuin suojeltavani eläimet. Provasti
  tahtoi minua orpolasten huoneen yhdistyksen puheenjohtajaksi. Mutta
  kun en voinut tehdä ajatuksiani ymmärrettäväksi heille kellekään,
  en edes lapsillekaan, en voinut ottaa vastaan tarjousta.

  Rakas täti! Nyt pitäisi kai minun myötäjäisteni olla jo kunnossa;
  lähetä kaikin mokomin, mitä on tehtynä, päärmettynä ja merkittynä.
  Minä olen aivan varma, että kolmas osa siitä, mitä olet minulle
  varustanut, riittää yllin kyllin. Minä tahtoisin hyvin mielelläni
  ennen joulua toimittaa kälylleni takaisin, mitä olen lainannut
  häneltä. Palvelusväestä on minulla suuri vastus. Minun on täytynyt
  taas vaihtaa melkein koko joukko, lähettää pois entiset ja toimittaa
  uusia Pietarista. Suuren, suuren uutisen luulen kohta voivani kertoa
  sinulle. En vielä sano, mikä se on, ehkä kuitenkin jo ensi kirjeessä.
  Kerro terveisiä pikku Petroville ja vanhalle Marfalle. Sinun oma
  pikku

         _Lenotshkasi_."


  "Rakas Darja Mihailovna! Että nyt näin pian taas kirjoitan sinulle,
  on kyllä oikeastaan ylimääräistä työtä -- minun ei pitäisi totuttaa
  sinua heti alussa pahoille tavoille -- mutta se seikka, että minun
  nyt täytyy vähäisen niukahduksen tähden pysyä sisällä ja että Erik
  on matkoilla, on tämän kirjerunsauden pääsyynä. -- Sinä kysyt,
  millainen on Suomi. Siihen ei ole niin helppo vastata. Siinä
  maantieteessä, jota luimme opistossa, mainittiin kyllä pari sanaa
  Suomestakin, samoin kuin Liettuasta ja Vähävenäjästä. Se on väärin,
  sillä siten saadaan se käsitys, että 'kaikki on yhtä maata'. Jos
  matkustat johonkin maahan, jossa ei kukaan osaa sinun kieltäsi,
  jossa, jos tahdot maksaa ruplilla, saat vastaukseksi: me laskemme
  markoissa ja penneissä, jossa sinun täytyy rajalla kärsiä
  tullitarkastusta, jossa lait ovat aivan toisenlaiset kuin meidän,
  jossa kirkot ovat kiinni koko viikon paitsi sunnuntaina, jossa,
  jos sanot kellon olevan yksi, saat vastaukseksi: mahdotonta, rouva,
  te erehdytte, sillä kello on heillä silloin vasta puoliyksi -- niin
  täytyneepä sinun myöntää, että olet ulkomailla. Sellainen on Suomi.
  Sinä olet täällä ulkomailla. Sen kyllä huomaa tuhansistakin asioista,
  jostakin ulkonaisesta järjestyksestä, tavattomasta puhtaudesta, joka
  ei juuri ole meidän rakkaan Moskovamme tuntomerkkinä. Tuhansista
  pikku asioista, jotka eivät kaikki ole minulle mieluiset, sillä minä
  olen oikea venakko; suomalainen naamus ei sovellu minulle.

  Enimmin on minua kiusannut omituinen, kömpelömäinen suoruus, kun
  lausutaan kiertelemättä ja koristelematta asioita, joita ei ole
  mieluinen kuulla.

  Niitä, joilla tuo kyky on, on erittäin kälyni; hän ei aristele
  mitään. Hän näkyy päättäneen tehdä minusta oikeauskoisen suomalaisen,
  eikä minulla olekaan mitään itse asiaa vastaan, mutta keino on
  huonosti valittu. Minä olen kyllästynyt tuohon Kustaa III:teen,
  Ruotsin kuninkaasen, hän minua jo vallan kammottaa. Hänen
  muistelmiansa ja syväoppisia, ranskalaisia, historiallisia
  teoksiaan on kohta koko pöytäni täynnä. Hän se on tämän suvun
  mallikuva. -- -- --

  Minun appeni, jalo vanhus, ylpeä ja hyvä, ikään kuin leikattu
  Schardinin oivallisesta romaanista, saman vertainen mies kuin ne
  ylevät naiset, joita Turgenjev on kuvannut.

  Hän on ottanut minut oppilaaksensa Ruotsin kielessä. Hirveän ankara
  opettaja, sen saat uskoa.

  Ja sitte olemme lukeneet hiukan sitä kuuluisaa Runebergiä. Appeni
  antoi minulle sen kirjan jonkinmoisella hartaudella. Pyhäin
  nimessä älä koskaan päästä muiden tietoon, mitä minä olen sinulle
  kirjoitellut.

  Minä huomaan jotakin yhtäläisyyttä Wagnerin, säveltäjän, josta
  minä en pidä, ja tämän Runebergin välillä, joka siitä vähästä
  päättäen, minkä minä ymmärrän, on suurenmoinen runoilija. Kumpikin
  käyttää taidettaan johonkin määrättyyn tarkoitukseen. Ensimainittu
  alentaa taiteensa, musiikkinsa, selittämään kenties mitä kaikkia
  tavallisia lauseita ikäviksi saduiksi. Eikä Runebergkään minusta
  näytä olevan vapaa siitä virheestä. Hän riippuu kiinni isänmaassa
  ja teroittaa joka säkeistössä velvollisuuksia tätä maata kohtaan.

  Hänestä tulee kansanrunoilija, sellainen kuin Frug on eräälle
  osalle meidän kansastamme, juutalaiselle, vaikka verrattoman paljon
  suurempi. Taiteilijaksi katsottuna on hän tyyni ja ylevä. Toiselta
  puolen en ole koskaan edes hänen kauneimmissakaan säkeissään
  tavannut mitään sellaista vapaasti kuohuvaa runollisuutta kuin
  näissä Nadsonin sanoissa:

      Sanat lentävät nuo,
      Sulavat säkehet
      Niillä leiki mä en.
      -- -- -- -- --
      Joka myrskynä käy
      Läpi syömmeni, sen
      Minä vain säkehin
      Koen lämpöisin,
      Vaikka köyhinkin,
      Selittää surussain.

  Se on runoa runon tähden, ei mitään tarkoitusta varten. En tiedä,
  olenko saanut lausutuksi ajatukseni kyllin selvästi. Sinun
  mielestäsi minä kai kirjoitan kuin oppinut, mutta näetkös, tästä
  me väittelemme joka päivä Erikin kanssa, sen tähden se on minulle
  niin tavallista. Tietystihän Erik on aivan toista mieltä.

  Tosiaan on hirvittävän vähä asioita, joista olemme yksimieliset.
  Kuinkahan tämä on kehittyväkään ajan pitkään? Kyllä kuitenkin
  kaikki käy hyvin, jos vain Erik on luonani. Nyt täytyy minun
  lopettaa. Hanna tulee. Kirjoita pian pikku

                                              _Lenotshkallesi_."


  "Rakas, armahin Darja! -- -- -- Erik vuokrasi tässä äskettäin pikku
  höyrylaivan. Hän tahtoi näyttää minulle, minkä näköinen Suomi on.
  Me laskettelimme ulos kaupungista pitkin avaroita, välkkyviä järviä,
  joita ainiaan äänettömät, tummat metsät ympäröivät. Erik oli
  ihastunut, aivan hurmautunut. Kaikki hänen lapsuutensa havainnot,
  hänen nuoruutensa muistot kalastus- ja metsästysretkistä, joita hän
  lakkaamatta ja aina yhtä suurella ilolla kertoeli, kaikki ne
  liittyivät näihin maisemiin, äänettömiin metsiin ja penikulmain
  laajuisiin järviin. Minä olin sydämmestäni pahoillani, ett'en
  voinut ottaa osaa hänen iloonsa. Mutta minussa nuo autiot
  maisemataulut vaikuttivat alakuloisuutta, oikein ahdistavaa
  suruisuutta. Ajattelehan, että läänin pääkaupungin ulkopuolella,
  niin pitkältä, kuin silmä kantaa, ei näy ainoatakaan vainiota,
  ei kattoa, ei niitty tilkkua niin suurta kuin meidän puutarhamme
  Moskovassa, ei edes suitsevaa savupiippuakaan. Tummia, jyrkkiä
  kukkuloita, kuusien peittämiä, tahi tasaisia, sammalpeittoisia
  kallioita, joita järvien laineet huuhtelevat, siinä kaikki, yhtä
  ja samaa ainiaan, lakkaamattomassa jonossa. Ei ainoatakaan ihmistä,
  ei yhtään venettä, ei muuta elämää kuin joitakuita valittavia
  kalalokkeja ja muutamia sorsia, jotka kaulat sojossa meluisesti
  lentävät pakoon laivan potkurin pärskettä, joka rikkoo joka
  pyörähdyksellään järven peilikirkasta pintaa. Kääntyen katsomaan
  sille taholle, josta olimme tulleet, näimme koivujen latvain
  päällitse pienen kaupungin yksitoikkoisen mustat katot.

  Erik sanoo suuren saksalaisen filosoofin Jean Paulin sanoneen,
  että luonto on ilman väreitä ja että ne tulevat itsestään
  ihmisestä. Ne ovat kammarimietelmiä. Jos se saksalainen professori
  tulisi tänne, niin häneen kuten minuunkin tämä luonto vaikuttaisi
  mahtavasti, ja hän -- itkisi. En koskaan ole niin elävästi kuin
  täällä tänä kauniina kesäpäivänä tuntenut, että me elämme erämaahan
  haudattuina. Se tunne on minua syvästi surettanut, sillä minä
  tiedän, kuinka varmaan Erik on luottanut siihen, että hänen maansa
  kauneus on oikein lumoava minut, sitova minut, tekevä minut
  suomalaiseksi. Rakas Erik, minä en tarvitse mitään, en mitään.
  Hänen kanssansa minä eläisin onnellisena vaikka Siperiassa,
  Kamtshatkassa. Hän on ylevyys, hyvyys kerrassaan.

  Mutta tullakseni suomalaiseksi olen minä liian paljon elänyt
  Venäjän sydämmessä, kuunnellut avarain tasankojen vapaita tuulia,
  arojen runoutta, elänyt kaupungissa, jonka muistot ovat yhtä
  ylevät ja suuret kuin muinaisen Rooman. Älä millään ehdolla,
  rakas täti, anna Erikin saada tietoa tämän kirjeen sisällyksestä,
  ja unhota, että sen on kirjoittanut sinun oma pikku

                                                     _Lenotshkasi_."


Kaupungissa oli hyvin laaja telefooniverkko. Keskusasemaa hoiti kaksi
telefoonineitoa, aatelinen ja aateliton, ensimainittu kaukaista sukua
kuvernöörin perheelle. Nämä telefoonineitoset suututtivat kovin
kaupunkilaisia vuodet päästänsä siten, että olivat toimessaan
huonokuuloiset ja välinpitämättömät. Mutta kun he toiselta puolen
runsaasti toimittivat kaupungille sen koko vuositarpeen juoruja,
jätettiin enimmäkseen heidän vikansa muistamatta. Molemmat
telefoonineidet istuivat ylhäällä komerossaan kuin hämähäkkipari ja
virittivät lankojansa yli koko kaupungin. Jos sattui tulemaan oikein
maukas häväistysjuttu, joka loistavan ja lihavan lihakärpäsen lailla
lentää suristeli ilmassa, tahi huhu, myrkyllinen kuin keskeä kuristettu
ampiainen, tahi paremman puutteessa ajattelematon sana, sisällyksetön
kuin kidutettu, laiha lukki, tahi kihlaus, väririkas ja onnellinen kuin
aron perho, jos jotain sellaista tuli ja sattui telefoonineitosten
viritettyihin lankoihin, heti nuo hämähäkit sieppasivat sen saalikseen.
He sitoivat sen, kietoivat verkkoonsa, imivät sen tyhjäksi; se oli
heidän omaisuuttansa. Minuutin kuluttua kilisivät kellot talossa
toisensa perästä siinä pikku yhteiskunnassa ja langat kantoivat ulos
maailmaan sähköpuheen siivillä sen uudestaan korjaellun historian.
Kiitokseksi siitä makupalasta unhottivat kaupunkilaiset pitkiksi
ajoiksi kaikki suuttumukset lankojen erottamisen unhotuksesta, huutojen
kuulemattomuudesta, numeroiden kääntämisestä väärään järjestykseen ja
kaikesta muusta sellaisesta selkkauksesta.

Uuden kuvernöörin paikkakunnalla olon alussa olivat paikkakunnan
telefoonikellot tuon tuostakin kilisseet ja langat kantaneet ulos minkä
mitäkin historioita äsken tulleista. Ensin kertoi aatelinen
telefoonineiti, että vapaaherratar Hornilla ei ollut omia lakanoita,
tyynynpäällisiä ja pöytäliinoja. Kaikki oli tullut Haapakoskelta ja
kaikissa oli Hornin vaakuna; hän itse oli nähnyt sen. Aateliton
puolestaan tiesi kertoa, että vapaaherratar piti raakasilkkisiä,
oikeilla pitseillä koristettuja paitoja, sen hän oli kuullut
pesijältänsä, joka myöskin käy kuvernöörillä pesemässä; sitä paitsi oli
hän sen myös itse nähnyt. Raakasilkkiä ja oikeita Brysselin pitsejä!
Siinähän oikein sopiva juttu. Silkkiset paidat vapaaherratar Hornilla
oli, mutta ei omia lakanoita. Sitä päiviteltiin kaupungissa -- niin, se
oli vasta epäjärjestystä! Kyllähän tiedetään, mistä se tulee, kyllä se
on ruhtinatar sekin!

Eräänä päivänä soivat kellot taas. Hän on lääkärin pyynnöstä luvannut
ruveta eläinsuojelusyhdistyksen puheenjohtajaksi. No, se nyt oli oikein
laiha-lukki uutinen. -- Mutta viikon kuluttua soitettiin taas kiivaasti
kaikissa taloissa. Hän on hyljännyt provastin pyynnön, että rupeisi
orpolasten huoneen yhdistyksen puheenjohtajaksi. Nyt oli puheen
aihetta. Eläimiä hän kyllä tahtoo suojella ja puolustaa, mutta
ihmislapsista hän ei pidä vähintäkään lukua. Onpa se sydämmetön
ihminen! On se ruhtinatar sekin!

Pahinta suuttumusta, aina syvimpiin kerroksiin asti, herätti kuitenkin
se, että hän erotti palvelijat, joista moni oli palvellut entiselläkin
kuvernöörillä, ja hankki uutta väkeä Pietarista. Nyt meikäläiset eivät
enää kelpaa edes passaamaankaan sitä ylpeätä ihmistä! Ja suuttumus oli
aivan yleinen.

Helenalle kävi, kuten tavallisesti käy. Sitä, josta itse ajatellaan
pahaa, ollaan taipuvainen katsomaan viholliseksi. Jos se henkilö
tarjoaa meille ruusua, niin luulemme, että hän ei sitä tarjoa kukan
eikä tuoksun vuoksi, vaan piikkien tähden.

Helenalla ei ollut aavistustakaan, kuinka suuresti tämä pikku
yhteiskunta rakasti maatansa ja kansaansa, kuinka paljon sen asujamet
vähäisistä varoistaan uhrasivat yhteiseksi hyväksi, kuinka he
lemmenkateesta rakkaudesta tätä köyhää maata kohtaan käsittivät
jokaisen tylyn sanan, jokaisen ylpeän arvostelun loukkaukseksi tätä
yhtä kohtaan, joka oli rakas heille, joka teki elämän heille
siedettäväksi, jonka edestä kannatti elää ja kuolla. Jos hän olisi
ottanut käteensä minkä koulukartan hyvänsä ja tarkastellut 60:nen
leveysasteen kohdalla olevia maita, niin hän ei olisi mistään löytänyt
sen arvoista sivistystä kuin skandinaavialainen ja suomalainen täällä
ylhäällä tässä pienessä maassa. Se oli itänyt täällä hitaasti, kuten
kaikkikin kehitys täällä tapahtui meidän pohjolassamme, se oli maksanut
miljoonain ihmisten hengen ja vuosisatain työn. Oliko sitte ihme, että
sen sivistyksen edustajilla, jotka katselivat tehtyä raskasta
päivätyötä ja nyt alkavaa hämärän aikaa, ei ollut sellaista kevyttä
elämän rohkeutta, joka heti ensi silmäyksellä vetäisi puoleensa.

Pikku porvarit eivät voineet käsittää sitä, että kuvernöörin rouva,
joka eli komeudessa ja ylellisyydessä, oli nuori, kaunis ja äsken
naimisiin joutunut ja jolla oli kaikkea, mitä suinkin saattoi toivoa,
ikävöi kotimaahansa, tunsi olevansa yksin, oli surumielinen ja katsoi
liian ahtaaksi tätä yhteiskuntaa, jossa ei kukaan ymmärtänyt häntä,
jossa uskonto, lait ja kieli olivat hänelle aivan uutta, osaksi
vastenmielistäkin.

He eivät käsittäneet tai eivät tahtoneet käsittää, että hän oli nuori,
vaan ilman suuria henkisiä varoja, että hän kuten kaikki kokemattomat
nuoret tarvitsi jotakin, joka antoi hänelle havaintoja, herätti hänessä
ajatuksia, saattoi hänet tuntemaan, että hän ei nukkunut pois elämästä,
vaan päin vastoin eli täydellistä ja rikasvaihteista elämää.

       *       *       *       *       *

Uuden vuoden alussa sai Erik isältään näin kuuluvan kirjeen:

  "Rakas poikani Erik! Kun nyt lähestyy aika, jolloin sinun
  rakkaalle vaimollesi on syntyvä nimemme perillinen, joka kuten
  toivon, on suvun päämiehenä ryhtyvä vuorostaan työhön silloin,
  kuin minä ja sinä kerran lähdemme pois, niin tahdon minä
  elämässä saavuttamieni kokemusten nojalla pyytää sinua ryhtymään
  tarpeellisiin toimiin, että tämä meidän jälkeläisemme tulee
  kastetuksi puhtaasen luterilaiseen oppiin eikä äitinsä uskoon.
  Kenties ajattelet minun olevan liiallisen varovainen, mutta niin
  tärkeässä asiassa kuin se, josta nyt on puhe, ei ole mitään
  oikeutta menetellä ilman perinpohjaista punnitsemista. Kenties
  ajattelet myöskin, että äiti on lastaan niin paljon likempänä,
  kärsii, tuntee huolia ja on puuhassa sen tähden niin paljon
  enemmän, että ei ollenkaan olisi luonnotonta, että hän saisi
  kasvattaa sen siihen uskontoon, jota hän itse tunnustaa. Mutta
  minun käsitykseni mukaan ei asia ole niin käsitettävä.

  Sinä samoin kuin maailmakin saattanet syyttää minua jostakin
  kovuudesta tai mielen kylmyydestä, kun minä en tässä kuten niin
  usein ennen tunnusta yksilön, yksinäisen henkilön vapaata
  oikeutta, tahi tässä en tunnusta äidille oikeutta pitää huolta
  poikansa uskonnollisesta kasvatuksesta. Mutta niin on, että
  minä en voi katsella tätä asiaa niin -- olkoon lupa sanoa --
  alhaiselta kannalta kuin yksilön itsemääräämisoikeuden. Minä
  katson sitä korkeammalta, joltakin kansalliselta kannalta.
  Mitä kokonaisempi ja läpeensä yhtäläisempi jokin pieni ja
  ahdistettu kansakunta on, sitä varmemmin sen elinvoima pysyy,
  sitä vähemmin voivat ulkonaiset myrskyt ja järkytykset repiä
  rakoja sen muhkeaan rakennukseen. Tästä syystä katson minä
  välttämättömäksi, että johtavat ja hallitsevat henkilöt -- ja
  minä toivon, että minun rakas poikani poika on tulevaisuudessa,
  jota minun silmäni eivät enää näe, tuleva johtavain miesten
  joukkoon tässä yhteiskunnassa, kuten hänen esi-isänsäkin ovat
  olleet -- omistavat sen uskonnon, ne aatteet ja ajatukset, jotka
  ovat laveimmalle levinneet heidän maassansa, aina kansan
  syvimpiin riveihin asti, ja ne ajatukset ja aatteet ovat eittämättä
  ne luterilaiset, jotka meillä tunnustetaan, Sinun tulee näet
  muistaa, että sinun poikasi ei ole tavallinen herra "von",
  jollaisia on Itämeren maakunnissa, Ruotsissa, Tanskassa ja muualla
  kuinka monta hyvänsä, vaan hän on suomalainen vapaaherra, jonka on
  oikeus ja velvollisuus edustaa maatansa. Hänessä on jotakin siitä,
  mitä englantilainen lordi pitää paraimpana ja kalleimpana
  omaisuutenaan, ja se on oikeus istua Englannin ylihuoneessa.

  Sen tähden tulee hänelle tulevaisuudessa hyvin tärkeäksi asiaksi,
  mitä uskontoa hän julkisesti tunnustaa.

  Päinvastaisessa tapauksessa hän sukunsa edustajana joutuu
  vaikeihin velvollisuuksien ristiriitoihin, ehkä herättää
  epäilystä säätyveljissään, tulee useammassakin kuin yhdessä
  suhteessa olemaan vieraana maallensa ja suvullensa ja kaikissa
  tapauksissa joutuu täydelliseen ristiriitaan sukumme
  muinaismuistojen ja entisyyden kanssa.

  Huomaat ehkä ja ihmettelet, että minä tässä kirjeessäni jätän
  aivan syrjään asian siveysopillisen puolen eli tämän uskonnollisen
  asian uskonnollisen osan. Sen olen tehnyt tahallani. Sillä vaikka
  minä, kuten tästä kirjeestäni selviää, tahtoisin samoin kuin kuka
  hyvänsä sivistynyt vanhollinen henkeen ja vereen asti puolustaa
  luterilaista oppia ja niitä muotoja, joihin se on pukeutunut
  meidän maassamme, niin en minä suinkaan ole jyrkkä- eli
  oikeauskoinen, tuskinpa kirkollisessa mielessä edes kelvollinenkaan
  sen kirkon jäseneksi, jota kunnioitan. Mutta tästä juuri johdun
  yksilöllisyyteen, persoonallisuuteen, jonka minun mielestäni pitää
  yleisen edun tähden olla toisessa sijassa. Uskonto on, jos
  syvimmälle katsotaan, tunnustukseton, sillä joka henkilö käsittää
  sen omalla tavallaan; kaikille yhteistä on ainoastaan siveysoppi
  ja muutamat uskonoppimme alkeet, kaikki muu sitä vastoin on
  omantunnon asioita minun ja luojani välillä. Totuutta eivät sido
  mitkään tunnustukset eikä sovintokirjat, se on paljon korkeammalla
  niitä ihmismietelmiä. Mutta jos nämä ihmismietelmät eivät rasita
  minun omaatuntoani, eivät estä minua toimimasta rehellisesti ja
  oikein, on paras minun asettua yleisen järjestyksen alaiseksi
  maani ja koko yhteiskunnan pystyssä pysymisen tähden.

  Minun on katseltava asiaa yleiseltä, ehkäpä jonkin verran oloihin
  sovitellulta kannalta ja jättää pikku eroavaisuudet ja uskon
  puolustukset omaan arvoonsa. Pääasia on, että tässä asiassa ei
  mitään erimielisyyttä eikä mitään epäilystä ole ylhäisimmän ja
  alhaisimman välillä, sillä kieli ja uskonto ovat kuitenkin ainoat
  pysyväiset puolustuslaitokset maallemme, kuin kerran muut
  ulkovarustukset raukeavat.

  Minä olen ehkä liiaksikin esittänyt valtio-uskonnon hyötyä, vaan
  muut ovat sitä minun mielestäni esittäneet liian vähän. Huomaan
  -- olkoon vähä sijaa mietelmille asian ohella -- uudesta,
  sosialismia koskettelevasta Laveleyen teoksesta, että myös nämä
  onnelan haaveksijatkin uneksitussa tulevaisuusvaltiossansa
  tietämättään asettavat välttämättömäksi pääehdoksi juuri sen
  hyveen, joka on uskonopissa esitetty kristinopin ytimeksi, n.s.
  altruismin; siihen hekin luottavat ja sen turviin unelmansa
  rakentavat.

  Minä sanon heitä haaveksijoiksi, sillä tämä pääkohta, tämä hyve
  on niin korkea, että sitä ei ihmiselämässä saavuteta minkään
  valtiomuodon vallitessa. Ja se juuri on uskonnon vahvuus, että
  sen pyrintöperät ovat niin korkealla. Me emme koskaan voi päästä
  sen vaatimusten tasalle, vielä vähemmin niistä ohitse. Ne ovat
  aina korkeammalla meitä.

  Palaan nyt jälleen siihen, josta äsken puhuin. Minä tahdoin sanoa,
  että uskonto ja kieli painavat leimansa maan tapoihin ja ne
  puolestaan lakeihin, sillä tapa on vahvempi kuin laki, on sen äiti,
  on kaikkein meidän lakikirjaimme ja asetustemme perustus. Sen
  tähden tulee meidän katsoa, että maan ensimmäiset suvut pitävät
  sen uskontoa arvossa ja kunniassa.

  Toivoen sinun kyllin käsittävän minun levottomuuteni Haapakosken
  tulevan sukuperintöläisen tähden -- varsinkin, kun se uskonto,
  josta nyt voisi olla puhe, vast'edes ei jätä mitään tunnustuksen
  valinnan vapautta -- pyydän sinua tarkoin punnitsemaan asiaa.
  Nuorempana ollessani olisin minä -- pelkään -- jyrkästi määrännyt
  tässä asiassa: mutta siten olisin tehnyt väärin. Sen tähden pyydän
  sinua selittämään kirjeeni sisällyksen vaimollesi ja olen varma,
  että hän huomattuaan asian tärkeyden, kylläkin käsittää sinun
  vanhan isäsi levottomuuden tämän asian tähden.

                                               Isäsi _Aleksander_."


Tämä kirje antoi Erikille paljon ajattelemista. Hän meni sen kanssa
vaimonsa luo, tulkitsi sen hänelle ja tunsi perin kummastuvansa, että
Helena tässä hänen mielestään niin yksinkertaisessa asiassa teki
monenmoisia vaikeuksia. Tuli ilmi, että hän, vaikka hän todella ei
tiennyt juuri mitään koko luterilaisesta uskonnosta, katsoi sitä --
lievimmin sanoen -- perin yksinkertaiseksi uskonnon totuuksien
käsitykseksi. Oli ainoastaan yksi syy, joka sai hänet taipumaan Erikin
pyyntöön, se, että ne, jotka omistavat protestanttisen uskon, saavat
vast'edes kääntyä mihin uskoon hyvänsä.




XII.


Kevät oli tulossa. Päivät olivat pitenneet, ihanat auringonlaskut
punahehkuvain pilvien taa ynnä kultaiset liekehtimiset ylös aina
keskitaivaalle saakka ennustivat kevättä. Porvareissa siinä pikku
kaupungissa, jossa Horn hallitsi, heräsi huomattava levottomuus. He
olivat porvareja ensimmäisessä tai toisessa polvessa eivätkä olleet
koskaan oppineet elämään kaupungissa. Sydämmessään kadehtivat he
maalaista, joka vapaasti liikkui tiluksillansa, ja jokaisella heistä,
kelle vain soveltui, oli pieni maatilkkunsa tuolla kaupungin rajan
äärillä, ja siellä hekin kylvivät ja niittivät. Pakko, asianhaarat
olivat kuljettaneet nämä ihmiset säätyyn, joka oli heille vieras.
Porvari-sana, käytettynä näistä pikkukaupunkilaisista, ei millään
tavoin vastannut, mitä sillä ylpeällä nimellä vanhoissa
kauppakaupungeissa tarkoitetaan. Kevätilma teki kaupungin vielä
tyhjemmäksi ja autiommaksi, sillä nythän piti jokaisen rientää
varustamaan asuinpaikkaansa kesäksi ja vapautua kaupunkielämän
hälinästä, kuten aivan mahtavasti sanottiin.

Erik Horn oli lähtenyt pahimman kelirikon aikana tärkeälle
virkamatkalle läänissään, ja oli matkan laskettu kestävän neljätoista
päivää. Kauan oli hän miettinyt, lähtisikö sille matkalle vai eikö,
sillä hänen vaimonsa vointi huoletti häntä. Helena oli erittäin
kiihtynyt ja levoton, milloin taipuva syvimpään surumielisyyteen,
milloin taas liiallisen iloinen. Erikin ystävä, tohtori Alm, oli
kuitenkin rauhoittanut häntä ja luvannut pitää huolta nuoresta
rouvasta. Niinpä Horn, kun hänen virkamatkansa tärkeyttä ei voitu tehdä
tyhjäksi, viimein läksi. Hänen lähtönsä jälkeisenä päivänä Helena sai
Darja Mihailovnalta kirjeen, jossa hän ilmoitti, että asiat olivat sen
verran selvinneet, että niin irtaimen kuin kiinteänkin myöminen
huutokaupalla voitiin toimittaa viikon kuluttua. Omat varansa oli hän
suurimmaksi osaksi saanut pelastetuksi tuosta yleisestä häviöstä,
mutta kaikki muu oli välttämättä menevä vasarakaupalla. Nikolai
Konstantinovitshista kirjoitti hän, että vanhus oli yhtä taipumaton
kuin ennenkin. Hän asui vanhassa siipirakennuksessaan, mutta häntä
hoitamassa ei enää ollut se katala puolalainen hovimestari, vaan
sairaanhoitaja.

Itselleen oli Darja sisustanut asunnon toiseen siipirakennukseen,
entiselle palvelijain puolelle, jossa hän toistaiseksi asui kahdessa
pienessä huoneessa vanhan Marfan ja metsästäjä Ivanin kanssa. Kuin
linna tuli myödyksi, aikoi hän tulla pikimmältään käymään Suomessa ja
sitte ainiaaksi muuttaa muutamien sukulaisten luo Pietariin. Muuten,
lopetti hän kirjeensä, olen minä kauan ollut kivulloinen; nämä
ikävyydet kaikki ovat vaikuttaneet minuun enkä minä luule elinaikaani
enää pitkäksi.

Nuo loppusanat tekivät Helenan hyvin levottomaksi. Mielellään olisi
hän heti matkustanut Moskovaan; mutta sitä vastusti tohtori Alm
jyrkimmästi. Helena taipui, mutta tuskin ehti hän vähän rauhoittua,
kuin yht'äkkiä saapui näin kuuluva sähkösanoma: Dorothea Mihailovna
Koshelsky on pahasti sairastunut, lääkäri ei anna mitään toivoa.

Helena lähetti heti noutamaan Almia ja selitti hänelle vakaan
päätöksensä lähteä jo samana päivänä Moskovaan. Lääkäri huomasi hänen
aikomuksensa peruuttamattomaksi, autteli häntä kyydin, ajoneuvojen ja
peitteiden hankinnassa ja pyysi häntä varomaan kovia mielenliikutuksia
sekä vilustumista. Erik Hornille lähetti hän kiireimmiten sanan ja
muuten teki Helenan avuksi, mitä voi. Kahden tunnin kuluttua oli Helena
jo matkalla ja seuraavana päivänä läksi Pietarista pikajunalla
Moskovaan. Vaikka hän olikin hyvin levoton tuon sähkösanoman johdosta
ja levottomuudessaan pelkäsi tulevansa liian myöhään tuonne vanhaan
kotiin ja vaikka hän muistaessaan Darja Mihailovnan yli-kuohuvaa
hyvyyttä tunsi tunnossaan katkeria nuhteita, että hän ja Erik olivat
niin kauan antaneet hänen yksin kestää kaikkia vaikeuksia ja vastuksia,
niin hän ei kuitenkaan voinut vastustaa ilon ja vapauden tunnetta,
joka sisällisen voiman tavoin nousi ja paisui hänen mielessään, kuin
hän nyt oli tulossa isän kotiin. Tuolla Suomessa, arveli hän, ei
huolenpito talosta ja taloudesta sekä siitä pienestä, jota odotettiin,
antaneet hänelle mitään oikeata rauhaa. Ja sitä paitsi hän oli kuin
pakkopaidassa. Hänhän tuskin voi sanoa yksinkertaisintakaan asiaa ilman
apua. Ja kaikki ihmiset tuolla ylhäällä koko ajatussuuntineen ja
käsitystapoineen, olihan se kaikki hänelle vierasta. He puhuivat
sellaisista asioista ja henkilöistä, jotka hänelle olivat tuntemattomat
ja vähäarvoiset. Hänen täytyi pitää ajatuksiansa kaksinkertaisessa
työssä ja kaksinkertaisessa jännityksessä, voidakseen ollenkaan
käsittää, mistä oli puhe, kuulla se ruotsiksi, kääntää itselleen
venäjäksi ja sitä paitsi koettaa saada selville, millä tavoin toinen
käsitti asian, sitte vasta oikein ymmärtääkseen sanojen sisällys,
nähdäkseen niin sanoaksemme asia uudelta kannalta.

Täällä sitä vastoin! Joka ihminen ymmärsi häntä ja hän ymmärsi
jokaista. Hän tunsi itsensä vapaaksi ja vapautetuksi. Nyt tulvivat
pitkällä, yksitoikkoisella matkalla ajatukset hänen mieleensä, ja hänen
aivonsa työskentelivät ilman mitään ponnistusta. Hän ei tiennyt
itsekään, mistä se aatteiden rikkaus nyt tuli hänelle. Hän näki koko
elämänsä ja asemansa kirkkaammin ja selvemmin kuin koskaan ennen tai
myöhemminkään -- ja hän peljästyi. Nyt vasta tajusi Helena, että
hänellä, jos tahtoi elää tuolla kaukana poissa, ei ollut mitään, ei
kerrassaan mitään muuta valinnan varaa kuin joko muuttua yhdeksi
heistä, heidän kaltaiseksensa, tahi tulla todella onnettomaksi. Riisua
persoonallisuutensa, kielensä, elämän käsityksensä, jättää lapsensa
kokonaan ja täydellisesti tuon uuden maan valtaan kielen, uskonnon,
opin puolesta. Ja jos hän sen teki, niin lapset, kuin he kerran ehtivät
kasvaa isoiksi, olivat tulevat vieraiksi hänelle, tulevat samoin kuin
nuo sitkeät, jäntevät ihmiset äänettömiksi, umpimielisiksi,
miellyttämättömiksi, viehättämättömiksi, kansanvaltaisiksi siihen
määrään, että... Ja jos hän sitä ei tahtonut, jos hän ei tahtonut
uhrata persoonallisuuttansa eikä taipua muuttumaan heidän
kaltaiseksensa, niin häntä koko elämänsä ajan ei kukaan ymmärtäisi, hän
jäisi yksikseen, voi, niin yksikseen, kuin hän jo monesti nytkin oli
ollut. Ei edes Erikkikään tiennyt, kuinka äärettömän yksikseen hän
välistä oli tuntenut olevansa.

Ja kuin Darja Mihailovna kerran on poissa... Nyt kääntyivät hänen
ajatuksensa toiselle taholle: vieläköhän hän oli tapaava hänet elossa?
Tämä ajatus saattoi Helenan heltymään levottomuuden kyyneliin,
kaipauksen ja epätietoisuuden kyyneliin. Mitä oli hänen tehtävä?
Kumpiko arpa hänen oli valittava niistä kahdesta, joita kohtalo hänelle
tarjosi maljassaan: muuttuako suomalaiseksi vai pysyäkö venäläisenä?
Hän tiesi, että hänen nyt oli tehtävä päätöksensä. Ja kauheinta oli se,
että mitä jalompi, parempi ja sielultaan rikkaampi hänen Erikkinsä oli
eli toisin sanoen: mitä lämpöisemmin hän rakasti maatansa ja mitä
uutterammin hän sen eteen työskenteli, sekä toiselta puolen mitä
paremmin oman maansa arvoinen tytär hän oli, sitä suurempi oli
epäsointu heidän välillänsä, sitä vaikeampi oli heitä yhdistää, sitä
suurempi uhri, joka toisen heistä täytyi tehdä toisen hyväksi. Tässä ei
voinut olla puhettakaan siitä, että mentäisiin toisilleen puolitiehen
vastaan, sillä yhtymäpaikkana oli ainoastaan toisen tai toisen
uhraaminen koko persoonallisuutensa. Mitä syvemmin hän ajatteli tätä
asiaa, sitä syvemmäksi, näki hän, kasvoi juopa, joka erotti heitä. He
kaksi, hän ja Erik, edustivat kahta erilaista maailmankäsitystä, jotka
aikain alusta olivat kasvaneet erillään toisistansa ja joita ei mikään,
ei edes aviopuolisoiden keskinäinen rakkauskaan, vaikka se olisi
kaikkein hellinkin, voinut yhdistää. Niin kuin asiat nyt olivat, täytyi
toisen tai toisen mennä kokonaan toiselle puolelle; jos se ei voinut
tapahtua, oli kerran kaikki hajoava, kukistuva kokoon.

Koko yön oli hän käännellyt ja väännellyt näitä ajatuksia, pääsemättä
mihinkään vakavaan päätökseen. Nyt nousi aurinko, koko itäinen puoli
taivasta loisti kullankeltaiselta. Kevyet, sini- ja maitovalkoiset
pilvet ylhäällä keskitaivaalla muodostivat emaljikuvioita
kultapohjalle. Helena katsoi ulos ja näki rientävänsä höyryn
huimaavalla vauhdilla pois aamun kultaista valoa kohti. Ja keskellä
tuota valoa seisoi siellä taivaan rannassa sadottain kirkontorneja ja
hammastettuja muureja komeina, tummansinisinä. Hän katsahti taaksensa.
Siellä vitkasteli vielä pakeneva pimeys raskaine lyijynkarvaisine
sumuineen. Ja tuolla ulkona lenteli äänettömän tasangon päällitse
joukottain kottaraisia, ja nuori ruoho yleni keväisen pirteänä, vaalean
vihreänä. Nyt Helena ensi kertaa koko vuoden aikaan sai äärettömällä
tasangolla katsella yli laajain alojen. Täällä hänen näköalaansa eivät
supistaneet tummat havumetsät, ei kallioiset vuoret eikä paljaat
kalliot. Hän veti syvään henkeä.

-- Ilmaa, ilmaa ja valoa, sanoi hän, ja vieno ilon punastus nousi hänen
kasvoillensa. Hänen silmänsä loistivat kevään nuoresta onnesta. Ah,
jospa Erik olisi täällä! Mitäpä oli apua hänen matkustamisestaan kohti
aamuruskon maata pois tuolta pakkasesta ja lumesta, kuin hän, paras
ihmisistä, se ainoa, jota hän oli rakastanut, joka oli ottanut hänet
myrskyn vauhdilla ja rakkauden koko hehkulla, ei ollut täällä. Mitä
tästä apua, sillä yksinhän hän kuitenkin oli. Ja hän purskahti taas
itkemään.

Vatikaanin museoissa on marmorinen korkokuva nuoren tytön haudasta.
Siinä on kuvattuna Eros polttamassa Psyke-perhosta, s.o. sielua,
alttarin liekeissä ja itkein katsomassa toisaanne, ollakseen näkemättä
tuskaa, jota hän tuottaa. Sellainen oli rakkaus uusplatonilaisten opin
mukaan. Tämä vertaus ei ole ajan pitkäänkään kadottanut mitään
katkerasta totuudestaan. Eivät ne siivet koskaan enää leviä lentoon,
jotka Eros on alttarin hehkussa polttanut poroksi.

       *       *       *       *       *

Vanhassa palatsissa, joka oli vuosisatoja ollut Chamitov ruhtinasten
omana, oli avattu puutarhaan vievä portti. Sitä tietä piti ostajain
tulla kuulutettuun huutokauppaan. Pihan puolella vallitsi syvä
hiljaisuus.

Darja Mihailovna makasi kuolemaisillaan entisessä palvelusväen
siipirakennuksessa. Ikkunain verhot olivat lasketut puolialhaalle,
pyhän kuvan edessä paloi lamppu, levittäen väsynyttä valoa huoneesen.
Sairas makasi hiljaa ja katsoi koko ajan tyynesti kelloon, joka oli
vastapäätä oven päällä. Hänen poskensa eivät tänään tarvinneet mitään
maalia, hänen katseensa ei mitään ympäröimistä mustalla ja keltaisella,
ollakseen loistava, sillä kuume oli antanut poskille väriä ja silmiin
loistetta. Marfa Ivanovna makasi vuoteen jalkopään puolessa. Hän oli
latonut esiin pyhiä esineitä, joita pyhäin kuvain kauppiaat olivat
tuoneet Solovetskistä, Valamosta ja Jerusalemista. Hän oli sytyttänyt
kynttilän ja levitellyt eteensä kaikki kuvat ja rukoili nyt milloin
mitäkin pyhää, että Jumala laupeudessaan antaisi Darja Mihailovnan elää
vielä yhden päivän, yhden ainoan päivän.

-- Marfa, jo nyt tulee loppu, sanoi sairas, ei ole enää vähääkään öljyä
lampussa, itse lamppukin on rikki, joka silmänräpäys uhkaa sydän
sammua. Rukoile laupiasta Jumalaa, että minä, kaikkein suurin
syntisistä, saisin vielä elää puoli tuntia. Kello on yksitoista, nyt on
Helena tullut, luuletko sinä hänen vielä ehtivän tänne?

-- Me vaellamme Jumalan käden turvissa, vastasi Marfa; älkää väsyttäkö
itseänne puhumisella, maatkaa hiljaa kuin lapsi, joka nukkuu.

Ja hän makasi hiljaa, aivan hiljaa, säästääkseen viimeisiä, tuikkivia
elinvoimia, ja katsoi, katsoi hievahtamatta kelloon.

-- Nyt hän tulee, sanoi kuolemaisillaan oleva sairas. Hänen
äärimmilleen jännittyneet hermonsa käsittivät jo pitkän matkan päästä
niiden vaunujen tutun jyrinän, jotka oli lähetetty noutamaan Helenaa.
Rautainen ristikkoportti rämisi ja kiireitä askelia kuului pihasta. Jo
kuului esihuoneesta kuumeentapaisia liikkeitä jonkun kiireesti
riisuessa päällysvaatteitansa.

Kuoleva sairas makasi hiljaa ja odotti. Kuume oli poistunut hänen
poskiltansa, hän oli kalpea ja kylmä. Ovi aukesi. Helena astui hiljaa
sisään.

-- Helena, sanoi Darja Mihailovna kirkkaalla ja selvällä äänellä,
Jumala olkoon ylistetty, minun silmäni ovat saaneet vielä kerran nähdä
sinut. Ja vähään aikaan kuului ainoastaan heidän hiljaista
nyyhkytystänsä, kuolemaisillaan olevan raskasta hengitystä ja kellon
tikutusta, joka mittasi ijankaikkisuutta sekunti sekunnilta.

-- Voitko, kuiskasi Helena, antaa meille anteeksi, että olemme
jättäneet sinut yksin selvittelemään kaikkia noita vastuksia? Me olemme
siinä tehneet pahoin.

Sairas nousi hitaasti vuoteessaan, katsoi Helenaan ja hymyili lempeää,
kaunista hymyä.

-- Älä puhu anteeksi annosta, kuiskasi hän hiljaa. Minä se pyydän
anteeksi. Koko elämäni -- niin, enemmänkin kuin sen olen minä antanut
sinulle, sillä sinä olet minun...

-- Darja Mihailovna, keskeytti Marfa uhkaavasti ja ankarasti
kajahtavalla äänellä.

Sairas vaipui alas. Hänen kurkkulihaksiensa hirvittävä pingoitus
paljasti laihan, kuivan kaulan. Hänen oli vaikea saada vedetyksi henkeä
vai lieneekö hän tahtonut kukistaa sitä sanaa, joka väkisin pyrki
tunkeutumaan hänen huuliensa takaa, tahtonut ottaa sen viimeisen sanan
kanssansa haudan kätköön. Ja hän voitti, hän oli vaiti. Isä Ossip,
pappi, tuli kiireesti ja antoi hänelle viimeisen voiteluksen. Milloin
elämä oikeastaan lakkasi, milloin kuolema tuli, sitä ei voinut kukaan
huomata.

Sehän olikin vain uuden elämän kynnys, niin kuin iltarusko ainoastaan
joksikin ajaksi peittyy yön pimeään, vaan kohta jälleen uudistuu
aamuruskona, uuden tulevan päivän alkuna.

       *       *       *       *       *

-- Marfa Ivanovna, mitä tahtoi se kuoleva sanoa? Mikä se sana oli,
jonka hän vei kanssansa hautaan? kysyi Helena. Mutta Marfa ei tiennyt
tai ei tahtonut vastata siihen kysymykseen. Se arvoitus kiusasi Helenaa
koko päivän, niin että surukin siitä heikkeni. Se vaivasi häntä, sillä
hän ei uskaltanut itse lisätä sitä sanaa, joka oli lähimmin siihen
sopiva. Se olisi hirmuista! Marfa aivan varmaan tietää jotakin, miksipä
hän muuten olisi keskeyttänyt kuolevan puheen. Ja hän tosiaan oli sen
keskeyttänyt. Ei, hänen täytyi saada tietää se, täytyi välttämättä.

Helena meni Marfan luo, mutta Marfa oli kuin muuttunut. Kyllä hän oli
yhtä rääsyinen, yhtä hyvä, yhtä huolimaton puvussaan ja yhtä
kampaamaton kuin ennenkin, jollaisena Helena häntä muisti enemmän kuin
kaksi kymmentä vuotta. Hän saattoi aivan kuin ennen oikealla
venäläisellä sukkeluudella lörpötellä kaikkein mitättömimmästä asiasta
tuntikausia ja yhä uudestaan palata samaan asiaan. Mutta kuin Helena
vain lausui tuon kysymyksensä, saivat hänen piirteensä oudon
ominaisuuden, jollaisina hän ei ollut koskaan nähnyt noita pehmeitä,
lihavia kasvoja: ne muuttuivat lujiksi, melkeinpä ankaroiksi. Yksin
paksut huuletkin muuttuivat vain hienoiksi viiruiksi, kuin olisi hän
puristanut suunsa kiinni, lujasti päättäen olla vaiti, niin vaiti kuin
kohtalon jumalatar.

Yht'äkkiä johtuu Helenalle keino mieleen. Marfa ei tahdo sitä sanoa
minulle; olikohan siinä jotakin salaisuutta vai oliko se ainoastaan
sellainen tapa puhua, lausua hellyyden sanoja, joita Darja
kuolemaisillaan, juuri kuolinhetkenä oli soperrellut? Olipa vielä yksi,
joka tiesi sen, joka voi sanoa sen, jos tahtoi. Se yksi oli hän tuolla
toisessa siipirakennuksessa, hänen isänsä. Viisi vuotta oli kulunut
siitä, kuin Helena hänet viimeksi näki. Ja se viimeinen kerta kuului
hänen elämänsä vähälukuisiin tuskallisiin muistoihin. No niin, Helena
päätti kuitenkin mennä hänen luoksensa, ja jos hän vielä osasi puhua ja
muistaa, niin täytyi hänen sanoa se hänelle, ilmaista hänelle tuo
salaisuus, joka vaivasi ja kiusasi häntä. Hän meni jälleen Darja
Mihailovnan luo, joka makasi niin hiljaa, kasvoilla se rauhan leima,
joka muutamien tuntien kuluttua kuolemantaistelun jälkeen tavallisesti
ilmestyy. Helena katseli häntä kauan ääneti. Nyt tuntui hänestä, että
hänen pitäisi ainiaaksi jättää tietämättömyyden peittoon kaikki, mitä
oli ollut, koko entisyys, jos siinä oli jotakin, jota tarvitsisi
salata. Hänen pitäisi varoa vainajan salaisuutta, tuota kiusaavaa
salaisuutta, jonka hän oli niin suurella vaivalla saanut viedyksi
kanssansa hautaan. Ja kuitenkin, pitihän hänen sentään saada tietää,
kuka se oli tuo Darja Mihailovna, joka oli rakastanut ja hoidellut
häntä koko hänen elämänsä ajan.

-- Ei, anna anteeksi, anna anteeksi, mutta sinun itsesi tähden... Hän
ei enää kauemmin voinut hillitä mieltänsä, hän ei voinut tehdä toisin.

Kuin kevättaivas illan tullen sytytti liekitsevät värinsä, meni hän
sykkivin sydämmin pihan poikki Nikolai Konstantinovitshin puolelle. Hän
oli jo ehtinyt rappusille, kenenkään näkemättä häntä, mutta kuin hän
juuri avasi ovea, mennäkseen sisään, näki hänet metsästäjä Ivan.
Silmänräpäyksen ajan oli Ivan kahden vaiheella, mitä tehdä, vaan sitte
juoksi hän Marfa Ivanovan luo. Marfa vallan kauhistui.

-- Se ukko säikyttää hänet kuoliaaksi. Tule, Ivan, tule heti!

Molemmat vanhat palvelijat riensivät sisään. He tuskin ehtivät
esihuoneesen, kuin kuulivat kauhistuksen huudahduksen ja sen jälkeen
Helenan tenhottomasti kaatuvan maahan.

Marfa ja Ivan juoksivat huoneesen. He näkivät halvatun Nikolai
Konstantinovitshin, silmät kauhusta seljällään, istuvan kumarassa
pyörätuolissaan ja ähkyen huutavan apua.

Marfa ja Ivan kantoivat pyörtyneen ulos ja edelleen pihan poikki Marfan
huoneesen. Lähetettiin heti noutamaan lääkäriä. Helena oli saanut
tietää, mitä tietää tahtoi. Ihmisen elämä on kuin syvä, peilikirkas
lammikko. Ei ole hyvä harata sitä liian syvältä; on asioita, joiden
jättäminen ainiaaksi veden kirkkaan pinnan peittoon on paras kaikille.

Kolmen päivän kuluttua syntyi Helenalle poika, liian aikaisin. Lääkäri
ja kätilö olivat yksimieliset tuomiossaan: lasta ei voitu pitää
hengissä. Ryhdyttiin kyllä kaikkiin mahdollisiin varokeinoihin,
käytettiin kaikkea, mitä lääketaito tällaisissa tapauksissa määrää. Ei
katsottu kuluja, ei säästetty vaivoja. Ja kuitenkin: hämärissä tuli
Marfa sairaan äidin luo.

-- Helena, sanoi hän -- Helena makasi hiljaa eikä vastannut mitään,
hänen kuumeesta kuumat kätensä liikkuivat levottomasti peitteellä. --
Helena, hyväntekijäni, pikku Lenotshka, kuuletko minua? kuiskasi Marfa
pehmeimmällä hunajaäänellään,

Helena katsoi häneen vakavasti. -- Pienokainen tekee lähtöä ja kuolee.
Isä Ossip on täällä pyhän kasteen toimittamista varten.

-- Ei, sanoi Helena kauhistuen. Minä lupasin hänen isällensä, että
lapsi kastetaan oman maansa uskoon. Hanki luterilainen pappi.

-- Mutta, hyvä Lenotshka, mistäpä meidän oikeauskoisessa
kaupungissamme, meidän pyhässä Moskovassamme löytyisi luterilainen
pappi? Sill'aikaa kuolee pienokainen, älä sulje häneltä paratiisin
iloa. Älä tuomitse häntä helvetin kauhuihin; anna kastaa hänet, että
hän ei pakanana valittaisi Jumalan ja pyhäin tykönä äitinsä julmuutta.

Mutta nyt oli Helena luja kuin kohtalon jumalatar.

-- Ei, minä en tahdo, en tahdo. Minä olen luvannut. Eikö sitte ole
ketään, joka voisi auttaa minua, joka voisi kastaa pienokaisen? Mene
Snamenskajalle pastori Raumbacherin luo ja pyydä häntä tulemaan heti.
Minä olen tehnyt valintani, minä menen syvyyden poikki hänen luoksensa,
Erikin luo, koko sydämmestäni ja sielustani ainiaaksi, minä matkustan
takaisin sumujen maahan, siellä on hyviä ja rehellisiä ihmisiä.

Marfa luuli hänen hourailevan ja juoksi heti kätilöä noutamaan.

Esihuoneessa seisoi isä Ossip, levottomasti odotellen Marfan
palaamista. Kaikki oli valmiina kastetoimitusta varten. Pappi katsoi
tarkkaavasti tuota pientä, tuikkivaa elämää. Ei mitään valitusta, ei
mitään muuta liikettä kuin hengitys, ainoastaan siitä näkyi, että
elämän haihtuva lahja ei ollut vielä liihoitellut jälleen pois niihin
salaperäisiin seutuihin, joista se oli tullutkin. Nyt palasi Marfa.

-- Hän hourailee, hän hourailee -- hän tahtoo tänne luterilaista
pappia, mutta puhuu samalla syvyydestä. Kastakaa toki lapsi, pyydän
minä kaikkein pyhäin ja enkelein nimessä, kastakaa ennen, kuin perkele
ottaa hänen kalliisti lunastetun sielunsa.

Pappi katsoi neuvottomasti.

-- Mikä on hänen isänsä nimi?

Marfa koetti muistutella, mutta ei muistanut.

-- Hänen nimensä on Kaarle kuten kaikkein saksalaisten, sanoi pappi
hiljaa, me kastamme hänet Kaarleksi.

-- Ei, malttakaahan, nyt minä muistan, Jegor hänen nimensä on ja tänään
on pyhän Jegorin päivä.

Niinpä Haapakosken tuleva sukuperintöläinen tuli kastetuksi
oikeauskoiseen oppiin, siihen uskoon, josta ei ole mitään palaamisen
mahdollisuutta, ja sai Jegor-nimen.

Kasteen peso tuli pienokaiselle uuden syntymisen pesoksi: ensi kerran
elämässään avasi se silmänsä, ensi kerran sykki hänessä elämä
nähtävästi. Niin, hän oikein vikisikin. Ja vaikka se vikinä oli kuin
pikku linnun piipitys, tulivat lapsen pienet, poimuiset kasvot aivan
sinisiksi ponnistuksesta.

Mutta tuolla sisällä makasi Helena täydessä kuumeessa. Hän haaveksi
syvyydestä, jonka yli hän tahtoi päästä, siellä sillä toisella puolen
seisoi Erik odotellen; mutta hänen äitinsä, Darja Mihailovna, ja
kastamaton pienokainen, jonka piti saada isänsä nimi, eivät päästäneet
häntä. Hän valitti ja heittelehti vuoteellaan, kunnes lääkäri tuli ja
yksi pistos Pravatzin ruiskulla antoi lepoa hänen kiusatulle sielulleen
ja vaivatulle ruumiilleen.

       *       *       *       *       *

Tuolla linnan isossa salissa jatkui koko tämän ajan huutokauppa hyvää
vauhtia. Nikolai Konstantinovitshin koottuja aarteita ei voitu kaikkia
julkisesti tarjota täällä, mutta ne menivät muuten kaupaksi hyvästä
hinnasta. Hillittömästi nauraa rähisten ja muuta iloa pitäen osa
hänen entisen rykmenttinsä upseereista kiisteli ja kilpaili noista
taide-esineistä, jotka olivat myrkyttäneet omistajansa koko elämän.
Vanhan haidamakin kuva joutui Pestin museoon, tuonne tekijänsä
synnyinkaupunkiin. Nuori Petrov seisoi siinä synkkänä ja koko hänen
lämmintä sydäntänsä inhotti nähdä näitä huoneita, näitä hänelle pyhiä
paikkoja häväistävän tällä tavoin. Hän meni ulos puutarhaan. Kevään
esikoinen, häikäisevän valkoinen lumikko, kohotti puhdasta kupuaan
märjästä, likaisesta maasta. Hän taittoi sen muistoksi nuoruutensa
rakkauden ja onnen unelmasta ja läksi raskain askelin ja murheisin
mielin pois viimeisen kerran tästä saastutetusta kodista.

       *       *       *       *       *

Samana päivänä iltasella saapui Erik Horn Moskovaan. Hän oli, saatuaan
Almin kirjeen, heti lähtenyt matkalle ja matkustanut yötä päivää ja
kuitenkin joutui perille liian myöhään.




XIII.


Viikkoja, jopa lähes kaksi kuukauttakin oli kulunut ennen, kuin Helena
ja äsken syntynyt sen verran tointuivat, että Erik voi ajatella
vaimonsa viemistä jälleen kotiin. Hän oli ollut hellä sairaanhoitaja.
Ensi aikoma hän ei poistunut sairaan luota yöllä eikä päivällä, sillä
hän oli huomannut, että Helenalla oli rauhaa ja lepoa ainoastaan
silloin, kuin hän oli huoneessa.

Nyt hän viimeinkin voi jo paremmin. Asianajaja Levysohnin avulla oli
kaikki saatu järjestetyksi. Darja Mihailovna oli, sovitettuaan
myrskyisen nuoruutensa siitä lähtein moitteettomalla elämällä,
kärsimyksillä ja puutteella, katumuksella ja rakkaudella, viimein
saanut leposijan suurten jalavain varjossa Moskovan hautausmaassa.
Nikolai Konstantinovitsh oli joutunut samaan tilaan kuin hänen kuuluisa
irstaisuuden opettajansa, markiisi de Sade. Niin kuin tämä
pahamaineinen kirjailija Napoleon I:sen käskystä suljettiin naisen
vaatteihin puettuna La Salpétrièreen, samoin Horn sijoitti tämän
melkein jo aivan tylsämielisen ruhtinaan hulluinhuoneesen. Ja sen
jälkeen hän oli valmis lähtemään kotimatkalle. Hän oli melkein
kuumeessa koti-ikävästä, ikävästä työhönsä ja vastuunalaiseen
virkaansa. Hän tahtoi päästä pois täältä tukeuttavasta kuumuudesta,
Moskovan pölystä, tuonne tuhatjärvisen maan vilpoisiin metsiin.

Vaivalloisesti ja lyhyissä päiväyksissä tehtiin matkaa pohjoista kohti.
Pietarissa kävivät he tervehtimässä muutamia Helenan serkkuja ja setiä
äidin puolelta, jotka olivat vakaantunutta väkeä, etevillä sijoilla
hovielämässä, ja jotka tuossa lakkaamattomassa juhlatanssissa
keskusvalon ympärillä eivät olleet kulkeneet ympyrässä, vaan yhä
ylenevässä kierrepiirissä, sillä joka vuosi, kuin kului, pääsivät he
yhä lähemmäksi alkulähdettä, voimaa ja kunniaa. Näiden sukulaisten
luona lepäsivät Erik ja Helena pari viikkoa, ja sitte viimein oli
eräänä kauniina kesäkuun iltana päästy matkan perille, kotiin.

Näytti siltä, että Suomen raikas, männyntuoksuinen ilma vaikutti kuin
elämän neste Helenaan ja pikku Erikkiin, kuten lasta kaikki nimittivät
paitsi Marfa Ivanovna. Nähdessään jälleen kauniin kotinsa, suuren,
muhkean salinsa, pienen, viehättävän erityishuoneensa kaikkine
monilukuisine pikku kapineineen ja koristuksineen näytti Helena ensin
erittäin tyytyväiseltä. Ensi viikon vahvistuivat äiti ja lapsi
melkoisesti, mutta siihen se voimistuminen sitte pysähtyi, mitä
Helenaan tuli; hän pysyi viikkokausia aivan ennellaan parantumatta,
jospa myös heikkonemattakin. Lääkäri määräeli kaikkea mahdollista, mitä
tiede sellaisissa tapauksissa neuvoi, mutta turhaan.

-- Sinun tulee olla kärsivällinen, sanoi tohtori Alm Erikille; sinun
vaimollasi on ollut vaarallinen käännekohta sekä henkisesti että
ruumiillisesti. Sellaisen lapsivuodekuumeen jälkeen kuin hänen ei
yleensä niinkään pian toinnuta. Sitä paitsi -- suoraan puhuen, ystäväin
kesken -- eikö siellä ole tapahtunut mitään erikoista, mitään
sellaista, joka on masentanut ja häirinnyt hänen mieltänsä?

Ei, Erik ei tiennyt mitään sellaista. Helena ei ollut tosiaankaan
kertonut sitä hänelle. Naisellisesta kainoudesta ja myös ylpeydestä ei
hän tahtonut miehelleen ilmaista sitä salaisuutta, jonka ainiaan
hellästi rakastava Darja Mihailovna oli tahtonut viedä kanssansa
hautaan.

Mutta se juuri vaivasi Helenaa aika-ajoin hyvinkin ankarasti, että hän
kätki salaisuutta mieheltänsä. Hän tunsi, että heidän välinsä ei ollut
enää sama kuin ennen, ei yhtä sydämmellisen avomielinen kuin ennen. Ja
taas hän alkoi sekä ruumiillisesta heikkoudesta että sisällisestä
levottomuudesta vaipua siihen surumielisyyteen, jonka Erik oli toivonut
haihtuvan hänen tultuaan äidiksi. Tuntikausia saattoi hän maata
sohvallaan mietiskellen niitä myrskyjä, jotka ennen muinoin olivat
riehuneet hänen kodissaan, ja kuinka he siellä kotona olivat kantaneet
kaikkia noita kohtalon heille valmistamia iskuja.

-- Voi Darja, Darja, miksi lausuit nuo sanat, jotka kiihdyttivät minun
uteliaisuuttani, miksi en saanut muistella sinua puhtaana ja hyvänä,
sellaisena, kuin sinua näin elämässä! Miksi heitit ulos tuon hirmuisen
salaisuutesi, joka nyt on raateleva minua ijäisesti! Ja hän purskahti
itkuun. Kuultuaan Erikin askeleet kuivasi hän kyyneleensä ja otti
käteensä kirjan, sillä hän tiesi, että Erik ei ollut hyvillään hänen
makaamisestaan joutilaana ja uneksien. Helena ei tahtonut vaivata häntä
suruillaan, ja sen tähden hän oli lukevinaan. Ja kuitenkin oli hän
tänne tullessaan kaikkein vakavimmasti päättänyt koettaa mukautua
siihen asemaan ja niihin oloihin, jotka hänelle tässä maassa kuuluivat.
Turhaan; kaikki oli aivan ennellään. Hänellä ei ollut mitään muuta
tehtävää kuin käydä aina katsomassa lastansa; mutta siellä oli hänellä
voimakas kilpailija, joka oli lujasti päättänyt olla antamatta lasta
pois luotansa kellekään. Marfa Ivanovna oli koko sielustaan antautunut
pienokaisen hoitoon. Katsoipa hän monesta syystä itseänsä ikään kuin
sen oikeaksi äidiksi. Hän oli pelastanut lapsen sielun, kuin kaikki
muut yhdessä koettivat sitä hukuttaa; hän oli hoidellut sitä aivan sen
syntymisestä asti. Ja merkillisintä vielä oli, että, vaikka hän, kuten
lääkäri sanoi, oli perin epäterveellinen henkilö, lapsi kuitenkin eli,
viihtyi ja kasvoi hänen hoidossaan. Kaikki nyyttinsä ja käärönsä oli
hän tuonut kanssansa Moskovasta, eikä häntä voitu koskaan totuttaa
kätkemään niitä mihinkään. Ne olivat kuten ennenkin ladotat pitkin
seiniä ympäri huonetta -- samassa huoneessa jossa hän ja lapsi
makasivat ja jossa hän kuivaeli lapsen vaatteita ja keitti sen ruokaa.
Alussa oli Erik joka päivä käynyt lapsen kammarissa, pannut toimeen
suuren siisteysmetelin, tuulettanut huonetta ja uhannut erottaa Marfa
Ivanovnan kokonaan palveluksesta; mutta kuin Marfa kaikkein pyhäin
nimessä vakuutti, että lapsi oli kuoleva, jos siellä ryhdyttiin
tuulettamaan ja pesemään, ja kuin Helena oli taipuvainen puolustamaan
Marfaa, päättyi asia niin, että itsepäinen vaimo vanhus sai pitää
paikkansa ja omat tapansa. Viimein Erik ei enää ollenkaan mennyt koko
huoneesen, päästäkseen riidoista ja kiusasta. Eikä Marfa taistellut
yksistään talon isäntää vastaan, vaan piti puolensa myöskin kaikille
muille palvelijoille. Hän halveksi heitä sydämmestänsä: hehän olivat
vain tshuhooneja, alempaa rotua, uskottomia ja taitamattomia; eiväthän
he osanneet edes venättäkään. Ja Helena puolestaan, kuin huomasi
pienokaisen voivan varsin hyvin, vaan tulevan levottomaksi, jos hän
itse rupesi sitä hoitelemaan, viimein hänkin ainoastaan kävi sitä
katsomassa. Mutta se ei ollut mitään työtä. Niinpä hän tuota pikaa taas
oli aivan kuin viime talvenakin joutilas, alakuloinen, väsynyt ja avun
tarpeessa. Paljon houkuttelun jälkeen oli sisko Hanna luvannut tulla
kälylleen avuksi, mutta ainoastaan muutamiksi viikoiksi.

Viimein, kun ei mikään auttanut, kun kesä kului eikä parantumisesta
tullut sen enempää, ehdotti lääkäri kaikkein viimeisintä keinoa:
Helenan täytyi muuttaa etelään, ja kun hänelle siellä tulisi ikävä
lasta, piti se viedä mukaan. Mutta mihin matkustaa? Siitä neuvoteltiin
toden perästä, Hanna ehdotti Rivieraa, Helena mainitsi Jaltaa Krimin
niemellä, jossa hänen sukulaisillansa Koshelskyillä oli kaunis huvila,
nyt tyhjänä. Mutta Hanna kiivastui ja lausui melkein liian jyrkästi,
että sellainen tuntematon kylpypaikka kuin Jalta ei ansaitse
ajatellakaan. Helena pahastui ja kertoi, mitä suuria ansioita juuri
sillä paikalla oli, sillä siellähän Mariakin ymmärsi kieltä ja siellä
oltiin kuin kotona ja kuitenkin etelässä.

-- No, mutta eihän Marfa tarvitse kylpyjä eikä etelän ilmaa, vaan sinä,
vastasi Hanna kärsimättömästä.  Erik rypisti kulmiaan. Helena kalpeni
kiukustuksesta; niin, nyt hän tahtoi matkustaa juuri Jaltaan, sanoi hän
päättävästi. Ja siten se oli päätetty.

Kuin Hanna ja Erik sattuivat kahden kesken, sanoi Hanna:

-- Suo anteeksi, mutta minusta sinä näytät liian heikolta, rakas
veljeni Erik. Kaikki, mitä olet tänä aikana voittanut, menee nyt
hukkaan. Ja kuinka käy kielen? Se vähäinen, kuin hän on oppinut
ruotsia, unhottuu kokonaan. Ei tosiaankaan haittaisi, että vaimosi
saisi nähdä Länsi-Europpaa.

-- Niin, siskoseni, mutta mitä sitte sinun mielestäsi minun pitäisi
tehdä? Kuin hän haluaa Jaltaan, niin...

-- Entä sitte tuo likainen Marfa, eikö jo olisi aika...

-- Marfa ja Marfa -- lapsi viihtyy ja kasvaa hänen hoidossaan. Minä
olen koettanut erottaa heitä, mutta poika kuihtuu. Kuin hän kasvaa niin
isoksi, että voimme tulla toimeen ilman Marfaa, otamme sellaisen
hoitajan, joka saa opettaa hänelle, mitä tarvitsee.

-- Niin, mutta minusta on anteeksi antamatonta, että...

-- Kuulehan nyt, sanoi Erik kärsimättömästi ja ääni vapisevana -- hän
oli kauan ollut pahoillaan sisaren tylyydestä kälyänsä kohtaan -- minun
mielestäni ei tuo asia kuulu kellekään muille kuin meille. Ja hän meni
huoneesensa ja löi ovensa lujasti kiinni. Helena tukeutti huokauksen ja
pyyhkäsi silmästään kyyneleen: Oliko tämä hänen veljensä, jota hän
rakasti ikään kuin äidin rakkaudella, omaa voittoa pyytämättä,
hellästi, enemmän kuin ketään muuta. Tästä veljestä erotti häntä tuo
käly, jota hän ei ollut koskaan voinut kärsiä ja joka oli kerran
riistävä häneltä kaikki. Ja hänen sydämmessään nousi vihan tunne,
voimaton viha tuota muukalaista naista kohtaan.

Ja Helena, lapsi ja Marfa matkustivat pois etelään. Hanna oli jo ennen
matkustanut kotiinsa Haapakoskelle. Erik oli aivan yksin suuressa
kartanossa. Välttämättömyyteen tyytyvästi huoaten ryhtyi hän innolla
töihinsä. Työn tuli nyt lohduttaa häntä hänen pitkin talvea yksin
kävellessään suurissa huoneissa ja odotellessaan uutta vuotta, jolloin
hän oli lähtevä Helsinkiin valtiopäiville, ja sitte kevättä, jolloin
hänen vaimonsa ja pieni Erik parka olivat palaavat.

Viikko kului toisensa jälkeen, hän teki virkamatkoja ja piti
tarkastuksia, tutustui kansan oloihin ja alkoi taas viihtyä työssään.
Silloin yht'äkkiä tuli odottamaton sanoma Haapakoskelta.

       *       *       *       *       *

Kuin Haapakosken vanha vapaaherra oli saanut tietää, että hänen
poikansa poika oli kastettu oikeauskoiseen oppiin ja saanut nimen
Jegor, joutui hän aivan haltioihinsa ja nosti suuren melun sen kohdan
korjaamisen aikeissa. Ainoastaan vaivoin saatiin hänet uskomaan, että
hyvin surettavat perheolot ne vain olivat sen saaneet aikaan ja että
Helena, vaikka kyllä sielustaan ja mielestään hartaasti rakastava omaa
uskoaan, oli tehnyt, mitä suinkin voinut, pitääkseen kerran antamaansa
lupausta.

Vapaaherra vanhus oli aikoinaan ollut edellisen keisari vainajan
suosiossa. Nyt hän poikansa nimessä kirjoitti anomuskirjan hänen
seuraajalleen, matkusti Pietariin, taivutti jäykkää niskaansa, kävi
ministerien puheilla ja virastoissa, pyysi pääsöä keisarin puheille ja
pääsikin, mutta ei saanut varmaa vastausta, sillä nyt olivat ajat jo
toiset. Viimein hän suureksi harmikseen sai vastaukseksi armollisen
"emme voi" ja samalla pyhältä synoodilta kirjoituksen eli oikeammin
lavean ja syväoppisen selityksen, jossa lopulla sanottiin, että hänen
lapsensa lapsi lepäsi turvallisena oikeauskoisen kirkon pyhässä ja
lempeässä sylissä ja että hänen tulisi kiittää taivasta, joka oli niin
ihmeellisesti ohjannut äskensyntyneen kohtaloita, että hän vastoin
kaikkia ihmispuuhia oli joutunut oikeaan isän syliin.

Tämä kirje saapui vapaaherralle, joka viime aikoina oli hyvin
vanhennut, juuri hänen maatessaan sairaana vilustumisesta,
levottomuudesta ja pahasta mielestä tuon hänen käsityksensä mukaan
suuren onnettomuuden tähden, joka oli kohdannut sukua. Sanoma, jonka
kirje toi, oli hänelle aivan odottamaton. Hän oli luullut saavansa olla
varma myöntävästä vastauksesta. Sentähden se koski häneen niin kovin,
että hänen sairautensa siitä paheni. Parin viikon kuluttua tuntien
vointinsa vähän paremmaksi ryhtyi hän heti uuteen taisteluun
pojanpojan puolesta. Nyt hän haki virastoilta sitä muutosta
sukuperintö-asiakirjoihin, että, jos suvussa oli useampia poikia, tila
jäisi vanhimmalle ainoastaan siinä tapauksessa, että hän tunnusti maan
yleistä valtiouskontoa; jos ei, niin oli tiluksen saava vanhimman
jälkeinen poika.

Kaikissa näissä huolissa paheni tauti, jota hän sairasti, yhä enemmän.
Tämä oli surun ja kiusan aika vanhalla tilalla. Hanna koko sen ajan
vakavalla kädellä johti kaikkea, unhottamatta siltä kuitenkaan isäänsä.
Hän ehti niin uskomattoman paljon ja osoitti niin suurta
kykeneväisyyttä ja päättäväisyyttä, että vanhus viimein oli aivan
huoleton jättäessään tiluksen koko hoidon hänen käsiinsä. Vapaaherran
alustalaisetkin, joita hän oli kohdellut ankarasti, mutta
oikeudentuntoisesti osoittivat nyt häntä kohtaan liikuttavaa rakkautta.
Mitä pitemmälle kului syyskuu, sitä enemmän totutti vanhus mielensä
siihen ajatukseen, että nyt kohta tuli erota täältä ainiaaksi.

Syksy oli tullut. Kesän komeus makasi alhaalla loassa ja mätäni kuuran
alla. Taivas oli hämärä ja maa muuttui mustaksi.

Suruisesti katseli vanhus ajelehtivia pilviä ja pakenevia muuttolintuja
ja sanoi kohtaloonsa tyytyväisesti:

-- Minä olen kiitollinen siitä, että saan kuolla syksyllä. Keväällä,
jolloin Haapakoski on rikas ja vihreä, jolloin kaikki kehoittaa elämään
ja työhön, olisi minun ollut raskas jättää tämä kaunis maa. --
Ainoastaan yksi asia piti häntä levottomana. Hän tahtoi tietää,
millainen vastaus oli tuleva hänen viimeiseen anomukseensa. Viimein
saapui eräänä päivänä kirje Helsingistä hänen asiamieheltään; hänen
pyyntönsä oli hyväksytty. Nyt oli vanhus levollinen, mutta kuin hän
pääsi lepoon, näytti jäntevyys ja toimeliaisuus, jotka olivat pitäneet
yllä hänen elämänsä liekkiä, nyt höltyneen. Hänen voimansa vähenivät
nopeaan. Hanna peljästyi ja lähetti kutsumaan hänen nuoruutensa ystävää
provasti Veleniusta ja lääkäriä.

Kuin provasti hämärissä tuli vanhuksen luo, istui hän suuressa
nojatuolissaan puolinukuksissa. Syysaurinko levitti kalpeata,
surumielistä valoa hänen hyvin laihtuneille, jaloille kasvoilleen.
Provasti tuli kovin liikutetuksi, niin väsyneiltä ja veltoilta
näyttivät nuo ennen niin vilkkaat ja jäntevät kasvojen piirteet.

Vanhus heräsi ja katsahti ylös.

-- Sinäkö se olet, Jaakko Maunu. Hyvä ystävä, minulle on loppu tulossa.
Käy istumaan tänne minun luokseni.

Provasti meni ja tarttui hänen kylmään, laihtuneesen käteensä.

-- Tietääkö Erik, kuinka sinun vointisi nyt on?

-- Ei, se on tullut niin aavistamattoman äkisti. Ei hän ehdi tänne
ennen, kuin kaikki on lopussa.

-- Rakas, vanha ystävä Aleksander, luuletko, että Herra jo...

-- Kyllä minä sen tiedän. Se on kuolema. Ja hän katsoi miettiväisesti
ylös, ikään kuin odottaen jotakuta. Hänen katseensa oli lempeä ja
valoisa. -- Me olemme nyt kahden kesken, sanoi hän, ota vastaan minun
tunnustukseni.

Provasti kävi istumaan sairaan luo. Vapaaherra vanhus, odottamatta
hänen kysymyksiänsä, alkoi ikäänkuin itsekseen miettien puhua:

-- Kuin minä istuin senaatissa, esitettiin -- niin, se tapahtui 1862 --
valtiopäiväin uudestaan elvyttämisen asia. Sitä vastaan puhui eräs
senaatin jäsen, tiedät kyllä, kuka. Minä kiivastuin ja puhuttelin häntä
julkisesti sopimattomalla, halvalla haukkumanimellä.

-- Vanha sukulaisesi, vastasi provasti, antaa sen kyllä anteeksi; sehän
tapahtui kiivaudessa ja maltittomuudessa...

Vapaaherran silmät leimahtivat.

-- Antaako vanha sukulaiseni sen anteeksi vai eikö, siitä minä en
huoli. Hän on mateleva raukka. Vaan minä en sitä itse anna anteeksi
itselleni, se oli minun arvolleni sopimatonta. Vielä yksi asia: Kuin
kirjoitin sukuperintökirjan, aioin lisätä, että sukuperintöläisen pitää
välttämättä olla nainut suomalaisen aatelisneiden. Sen kohdan minä
kuitenkin pyyhin. Sen ainoan kerran elämässäni olen kantanut uhria ajan
vapaamielisille, romantillisille aatteille. Minä kadun sitä syvästi.
Nyt en olisi siinä tilassa, jossa olen, jos olisin totellut ensi
mielijohdettani.

-- Hyvä ystävä, jätä se asia Jumalan haltuun, ei mitään asiakirjaa ole
niin kirjoitettu, että kaikki kohtalon puhallukset siinä olisi lukuun
otettuna. Eikö sinulla, jatkoi hän puhettaan lempeällä äänellä, ole
mitään sanottavaa vaimostasi ja...

Vanhus oli vaipunut kokoon, hänen rintansa läähötti raskaasti kuin ison
taakan alla. Hän otti vapisevalla kädellä pöydältä kellastuneen, usein
taitellun paperin, nosti sen huulilleen ja suuteli sitä kahdesti. --
Anna anteeksi, kuiskasi hän hiljaa, anna anteeksi.

Ovi aukesi hiljaa. Hanna toi lampun, pani sen pöydälle ja asetti sen
päälle ruusuisen verhon, että valo ei vaivaisi sairasta, sekä meni
sitte isänsä luo.

-- Nyt tulee lääkäri kohta, sanoi hän, kuinka voit nyt, isä...

Ei vastausta. Provasti kumartui hänen puoleensa.

-- Hyvä Jumala, hän on kuollut!

Aleksander Horn istui kuolleena, kangistuvassa kädessä se kellastunut
paperi rypistyneenä. Varovasti ottivat tytär ja ystävä sen pois ja
lukivat, mieli liikutettuna ja silmät kyyneleisinä, kirjeen, hehkuvan
rakkauskirjeen, jonka vainaja oli kerran, viidettä kymmentä vuotta
sitte, kirjoittanut sille, joka sitte tuli hänen vaimokseen.

Hanna vaipui nyyhkyttäen vainajan jalkain juureen ja surusta melkein
mieletönnä huudahti: -- Isä, isä, älä jätä minua yksin! Provasti
silitteli ja taittoi kokoon kirjeen.

-- Tämän me panemme hänen arkkuunsa, se seuratkoon häntä kuolemaankin.

       *       *       *       *       *

Seuraavana päivänä saapui nuori sukuperintöläinen. Hän oli luullut
tapaavansa isänsä vielä hengissä. Suuri ja vilpitön sen tähden oli
hänen surunsa, kuin sai kuulla odottamattoman uutisen hänen
kuolemastansa. Mutta eivät ainoastaan nuori vapaaherra ja alustalaiset
syvästi surreet vapaaherra Aleksander Hornin kuolemaa. Koko maassa
herätti hänen pois menonsa jonkinlaista ahdistusta. Vaikka hänet
tunnettiin kovaksi ja vallanhimoiseksi, oikeaksi vanhollisuuden
ilmiöksi, niin hän toiselta puolen oli luja voima tueksi, kulmakivi,
jonka tiedettiin seisovan vakavasti paikallaan. Hänen kuuluisa nimensä
ja arvonsa tekivät jokaisen asian, jota hän kannatti, tärkeäksi, ja
yleensä katsoen ei hän ollut koskaan kannattanut mitään, joka ei
perustunut lain henkeen ja kirjaimeen. Synkkinä aikoina, jotka nyt
koittivat, oli kokeneen valtiomiehen kadottaminen aivan korvaamaton
vahinko.

Erik Horn tunsi, että nyt oli tuleva selvittämisen hetki hänen ja
sisaren välillä. He olivat kahden kesken kotona. Helena oli poissa, ei
ketään heitä häiritsemässä, ei ketään ajatuksia johtamassa muuanne; hän
ei voinut nyt kuten niin usein ennen leikillä karttaa eikä torjua, mitä
Hanna sanoi, sillä kuoleman vakavuus verhosi koko taloa. Hän valitsi
viisaimman keinon: mitä ei mitenkään käynyt estää eikä karttaa, sen hän
itse haki esiin.

Oli vanhuksen kuoleman jälkeinen päivä. Syysmyrskyt olivat asettuneet
levolle, vielä kerran tahtoi aurinko näyttää voimaansa. Sen kultavalo
verhosi veripunaisia vaahteran ja haavan lehtiä sekä koivujen
vaaleankeltaista lehdistöä. Ilma oli lämmin ja tyyni. Kiertolinnut
olivat tulleet ja hypiskelivät ahkerasti etsien puiden oksilla. Kesän
komeuden heijastus, lempeä ja surumielinen, välkkyi luonnossa. Suuressa
viehättävässä vierashuoneessa istuivat sisarukset vanhojen kirjeiden ja
asiapaperien ääressä. Kuoleva päivä levitti vielä viivähtävää valoa
huoneesen.

-- Hanna, sanoi Erik ystävällisesti, sinä et ole ollut ystävällinen
minulle aina naimisestani asti, olkaamme nyt ystäviä...

Hannan mielessä heräsi kaikki, mitä hän oli hautonut lähes kolme
vuotta. Oli kuin olisi kauan suljettuna ollut lähde ruvennut tulvimaan,
ja Erik kummastuksekseen ja ihmeekseen tunsi hänen puheestaan, mikä
etevä henki hän oli. Hänessä oli sama metallin sointu kuin isässäkin.
Kuin yksinäinen, tähystelevä ja ylpeä lintu liiteli hän tuolla
korkealla ylhäällä, näki sieltä korkeudesta laajat alat, ja kuin hän
sitte nuolen nopeudella syöksyi alas, löysi hän etsimättä sopivan
sanan, oikean ajatuksen. Hän näytti niin selvästi, kuinka näennäisesti
vähäpätöinenkin asia meidän valtiollisessa elämässämme kuului yhteen
suurten ja tärkeiden asiain kanssa. Hän esitti jokaisen hänen tekonsa
vastuullisuutta ja hänen velvollisuuttaan katsoa, että se, joka oli
perivä isäin tilan, tuli sydämmeltään ja ajatuksiltaan suomalaiseksi
mieheksi.

-- Sinä olet kauan ja usein ollut poissa, sinä olet nähnyt meidän
isämme elämän pikku puolia, et suuressa kokonaisuudessaan, sinä et ole
nähnyt hänen lakkaamatonta työtään kaiken sen koossa pitämiseksi ja
säilyttämiseksi, mitä on peritty läpi vuosisatojen. Niitä, jotka
tahtovat repiä ja rakentaa uudestaan, on yllin kyllä sekä maassa että
sen ulkopuolella. Sinun asiasi on jatkaa siitä, johon isäsi työ
päättyi. Paha kyllä sinä ryhdyt työhösi puolella sydämmellä. Sinä
horjut ja olet epätietoinen jo nyt.

-- Hanna, sanoi hän, älä enää puhu sanaakaan, ja hänen muotonsa
synkistyi. Olosuhteet ovat vaihtuneet. Sinä katselet asiaa yleensä.
Sinun sydämmesi ei ole mukana taistelussa, sinä puhut lämpöisesti ja
ylevästi tästä asiasta, sillä sinä olet vapaa. -- Nyt hän yht'äkkiä
tunsi, mikä syvä juopa heitä erotti, sisarta ja veljeä, toisistaan. --
Minun on toista, minun sydämmeni on myös osallisena taistelussa.

Hän vaipui kokoon, kyynäspäät painuivat polvien varaan ja pää syvälle
olkapäiden väliin. Hänen silmänsä himmenivät, hän katseli miettivästi
eteensä ja näki merten ja arojen takaa nuoren, ruusuisen muodon
säihkyvine, lämpöisine katseineen, näki pienen hienon lapsenpään
vaaleain kultakiharoiden keskellä, ja hänen sydämmensä oli niin hellä
ja lämpöinen. -- Hanna, sanoi hän, Hanna...

Oli niin hiljaista huoneessa kuin äsken ruumiin vielä ollessa siellä.
Hanna oli poissa. Erik istui yksin siinä suuressa huoneessa. Seinältä
katseli eräs hänen esi-isistään, suuri sotapäällikkö, alas hänen
puoleensa. Hänen petolinnun-muotonsa tuimine katseineen ja ankaroine
silmineen -- kaikkein niiden hienostuneiden tyyppien alkukuva, joita
sitte on suvussa esiytynyt -- näytti Erikistä katselevan
halveksivaisesti, jopa perin ylenkatseellisesti alas jälkeläiseensä.

Erik nousi ja läksi etsimään Hannaa. Hän oli mennyt ulos.

Tämä oli viimeinen kerta elämässä, kuin sisarukset puhelivat siitä,
joka heillä oli lähimmin mielessä. Sittemmin ei enää koskaan tullut
vaihdetaksi siitä asiasta sanaakaan, He olivat erossa ainiaaksi.

       *       *       *       *       *

Viikkokauden kuluttua sai Erik vaimoltaan kirjeen, lämmöstä ja
hellyydestä hehkuvan kirjeen, jossa hän liikuttavalla tavalla esitti
surunsa siitä, että ei voinut olla hänen luonansa nyt, kuin häntä oli
kohdannut onnettomuus.




XIV.


Erikille ja Helenalle uudistuivat Krimin matkat ja kaikki niihin
kuuluvat asianhaarat kolme vuotta peräkkäin. Krimin niemeltä
matkusti Helena nyt, kuin vanha vapaaherra jo oli kuollut, suoraan
Haapakoskelle. Siellä hän oleskeli pohjolan kauniin ja lyhyen kesän.
Sinne veti hän myöskin Pietarista sukulaisensa Koshelskyt sekä muut
ystävänsä ja seuralaisensa. Siellä viihdyttiin hyvästi siinä kauniissa
paikassa. Aikaa kulutettiin loppumattomilla keskusteluilla tärkeimmistä
pukeutumis-, arvo- ja ylennysasioista, ja väliin aina tehtiin
kalastus-, metsästys- ja huvimatkoja milloin minkinlaisilla vaunuilla.
Vanhan vapaaherran aikana oli talli ollut vähimmin hoideltu osa
Haapakoskella, mutta nyt uuden sukuperintöläisen aikana oli se
paraimmin hoidettu ja huolellisimmin varustettu kaikesta koko tilalla.

Kuin Erik saapui tavalliselle kaksikuukautiselle lomalleen
Haapakoskelle, oli seuraelämä siellä jo parhaassa kukoistuksessaan.
Isäntä itse kuitenkin otti hyvin vähän osaa tai ei ollenkaan noihin
kaikenlaisiin matkoihin ja huvituksiin, hänellä oli nyt kylliksi
tekemistä maanviljelyspuuhissa, hän käveli ahkeraan tiluksilla ja
ihmeekseen huomasi, että hänellä oli suuri taipumus tulemaan oikein
innostuneeksi maanviljelijäksi. Siihen aikaan, kuin Erikin perhe oli
Haapakoskella, tuli myös sisar Hanna sinne Hilnäisistä, mutta
ainoastaan lyhyille vierailukäynneille. Hänen ja kälyn väli oli
sellainen kuin tavallisesti sivistyneiden henkilöiden kesken, jotka
eivät voi sietää toisiaan: kylmä ja teeskentelevä. Kohteliaisuutta
käytti kumpikin hyvällä menestyksellä kilpenään, se oli kuin kovaksi
kiillotettu ja runsaasti kaunisteltu irtoseinä: kumpikaan ei
silmänräpäykseksikään joutunut epätietoiseksi, mitä tuon kukitellun
pinnan alla piili. Kartettiin huolellisesti kaikkea, joka saattaisi
loukata, ja erottiin aina hyvää mieltä tuntien siitä, että päästiin
toinen toisestaan.

Syksyn tultua muutti Horn perheineen lääninsä hallintokaupunkiin.
Helena koetti joka kerran sulautua siihen elämään, mutta turhaan. Kuin
tuli talvi ja poika sairastui kurkkutautiin tuontuostakin, kuin elämä
pikku kaupungissa alkoi jähmettyä ja vetäytyä kotien kätköön, silloin
Helenan henki nousi kapinaan. Hänen oli mahdoton pysyä täällä, mahdoton
itsensä ja pojan tähden. Hän tuli raskas- ja surumieliseksi ja
puolisairaaksi. Ja Erik suostui mihin hyvänsä ennen kuin tahtoi nähdä
lapsen sairaana ja Helenan surumielisenä, sillä hän rakasti vaimoaan
yhtä hellästi kuin ennenkin, ja poika hiipi yhä enemmän hänen
sydämmeensä. Niinpä siitä tuli taas matka etelään tuonne Krimin
niemelle.

Helena Stålsköld-Horn oli nyt jo neljännen kerran matkustanut Krimiin.

Hän kirjoitti ahkeraan ja hyvästi. Hänen kirjeensä olivat nyt jo jonkun
aikaa olleet kummalliset vai lieneekö ainoastaan Erik itse niitä
huomannut sellaisiksi. Niissä esiytyi lakkaamatta eräs nimi, joka ei
Erikkiä miellyttänyt, eräs Eugen Aleksandrovitsh Tsherebatshov, jokin
henkilö, joka harjoitti hypnotismiä, spiritismiä ja symbolismiä sekä
oli sitä paitsi taiteilija. Jos, ajatteli Erik Horn, tuo Tsherebatshov
puuhaeli yhtä paljon Helenan kanssa kuin Helenan kirjeet hänen
kanssansa, niin... Ja Erik Horn, muuten niin tyyni mies, tunsi
veressään outoa kuohua ja levottomuutta, ja se kuohu yhä kiihtyi kuten
vesi tulelle asetettuna. Ensin näkyy ainoastaan joku ilmarakkula
nousevan ylös, sitte niitä nousee vähitellen yhä useampia, kunnes vesi
kiehuu, porisee ja kuohuu yli. Alussa Horn halveksivasti torjui
levottomuutensa ja nuo arvolle sopimattomat ajatukset. Mutta mitä
useampia kirjeitä hän sai, mitä kauemmin hän hautoi levottomuuttansa,
sitä sietämättömämmäksi tuli hänelle olo. Entä jos Hanna saisi tietää
tämän, jos hän saisi vettä myllyynsä. Viisas mies, sanoi hän itsekseen,
ei laiminlyö mitään, vaan pitää varansa.

Huhtikuu oli puolivälissä. Talvi oli Suomessa ollut hirmuinen. Niukasti
oli vielä kevään enteitä. Erik päätti matkustaa Krimiin katsomaan
etelän kevättä ja hämmästyttämään vaimoansa. Hän otti virkavapautta
kolmeksi viikoksi ja matkusti Pietariin.

Siellä odotti häntä suuri uutinen. Hänen kelvollisuutensa ja
kielitaitonsa olivat herättäneet huomiota, ja hänelle tarjottiin nyt
apulaisen paikkaa maan ylimmän virkamiehen luona. Sitä paitsi,
sanottiin, oli eräs hyvin ylhäinen henkilö puhunut hänen puolestaan,
sisäasiain ministerin "oikea käsi" oli kysynyt, eikö valtioneuvos Erik
Hornia voitaisi käyttää Pietarissa kotimaansa palvelukseen.

Erik Horn oli kahden vaiheella, hänellä oli niin monta puuhaa
meneillään tuolla omassa läänissä, hän epäili. Epäilyä ei tosin oltu
tässä tapauksessa ollenkaan odotettu, mutta hänelle kuitenkin
myönnettiin neljätoista päivää ajatusaikaa. Erik läksi matkalle.

Juna kiitää kolisten, puistellen pitkin tasankoa, järvien, niittyjen
ja soiden poikki ja laulaa yksitoikkoista, kumeaa säveltänsä,
tuudittaen väsyneitä matkustajia unenhorroksiin, jossa tilassa varsin
hyvin voidaan kuulla ikkunain ja sikarikuppien räminä sekä
Westinghouse-jarrujen paukahtelemiset käännepaikoissa kuin pistoolin
laukaukset vedessä.

Yht'äkkiä vavahtaa Erik Horn ja herää. Sisäasiain ministerin "oikea
käsi", hänen paras apulaisensa, mutta sen miehen nimihän juuri on
Tsherebatshov, välähti leimauksen nopeudella Hornin ajatuksissa.

-- Hän se on, se spiritisti, josta minun vaimoni on kirjoitellut. Ja se
mies tahtoo, että me muuttaisimme Pietariin. -- Erikin sydän oli
pysähtyä sykkimästä, niin hän vihastui tuosta ajatuksesta. -- Kuinka
onnellinen sattuma, että päätin lähteä tälle matkalle. Ja kuitenkin
Helena, hänen Helenansa, jo se ajatuskin on minulle arvoton, sanoo hän,
sitä vastustaen. Mutta mitkään vastalauseet eivät tässä auta. Siitä
koitui hänelle hirmuinen yö. Vasta aamun tullen asettui hänen
levottomuutensa ja hän nukkui pariksi tunniksi. Viimein tuli päivä
harmaana ja värittömänä. Horn katsahti ulos, silmät vielä unisina.
Ääretöntä aroa peitti huhtikuun lumi suurina, kosteina höytyvinä. Maa
oli likomärkä ja likainen. Horn tunsi ahdistusta yön levottomuuden ja
tuskain jälkeen.

Vielä yksi yö, vielä yksi päivä, pieniä juutalaiskaupunkeja, suuria
likaisia kyliä, honkametsää, joka ei koskaan näyttänyt loppuvan, jää
lakkaamatta jäljelle. Kiitävä vauhti, yksitoikkoinen, tasainen tärinä
vaivuttaa vähitellen Hornin tylsämäiseen välinpitämättömyyteen.

Toisena päivänä nousee juna ylös arolle. Nyt herää pohjoistuuli ja
ryhtyy huvikseen kilpailemaan höyryhevon kanssa: mahtava kilparatsastus
pitkin laajan Venäjän äärettömiä tasangoita. Vinkuen kulkee pohjatuuli
junan sivulla, kooten matkallaan suuret valkoiset kinokset mäkien
pohjoisrinteille ja notkojen syvyyksiin. Pari kertaa se riemuiten ja
ärjyen kiitää höyryhevon ohitse, ajaen veturin savun samalle taholle,
kuin juna kulkee. Sitte se taas jää jäljelle ja häijyyksissään lyö
vaunujen ikkunoihin ja tunkee kaikkialle raakaa, kosteaa kylmyyttänsä.
Junan kulkeissa Perekopin kannasta ajaa pohjatuuli edellään haisevia
sumuja "kuolleesta" ja "mädänneestä merestä", joita höyryjä
matkustajain on vaikea hengittää. Mutta ei mikään auta, höyryhepo
voittaa taistelussa, ja on jo päässyt edelle. Hengästyneenä ja
läähättäen pitkästä kilpailusta ja ponnistaen kaikki viimeiset voimansa
vetää se junan ylös Jaila vuorten itäisiä rinteitä, pysähtyy ylös
harjulle omituisen, tatarilaismalliin raketun aseman luo hetkiseksi
levähtämään, sammuttaa janonsa kristallikirkkaalla vedellä, jota
kuohuvista vuoripuroista johdetaan suoraan sen pannuun. Tähän pysähtyy
pohjoistuuli voitettuna. Höyryhepo on voittanut ja kulkee nyt
hiljakseen ja lakkaamatta vihellellen vihreitä rinteitä alas kevään
valtakuntaan, jossa taivas on korkea ja kirkkaansininen, jossa ilma
tuoksuu magnolioista, ruusuista ja sitruunamelissoista, jossa
viiniköynnös rakentelee jalavasta jalavaan komeita köynnöksiä, jossa
yksin harmaa vuorikin kuninkaallisesti pukee vakaan otsansa
valkopunaisilla ruusuilla, sinipunervalla cyklamilla ja tummalla,
loistavalla muurivihreällä, jossa kauimpana, tuolla penikulmain päässä,
Tshatyrdagin lumiverhoinen huippu peittyy häikäisevän valkoisiin
kevätpilviin. Ja Erik Horn ihmetellen riisui talvipalttonsa. Tämä
äkillinen, ihmeellisen nopea vaihdos talvesta kesäksi antoi hänellä
viehättävää, keväistä toivoa ja hajoitti hänen synkät ajatuksensa.

-- Tyhmyyksiä, sanoi hän itsekseen, kuin mieleen johtuivat ne synkät
ajatukset, jotka olivat häntä vaivanneet matkalla. Tyhmyyksiä! Ja
kuitenkin oli siinä kuin jokin piikki hänen sydäntänsä kalvamassa. Ei
hän ollut koskaan ennen tuntenut tuota ahdistavaa vaivaa. No, kohtahan
hän oli tapaava Helenan, ja silloin oli asia selviävä. Helenaa
ajatellessa sykki hänen sydämmensä samalla kertaa lämmöstä ja ilosta ja
toiselta puolen kuitenkin levottomuudesta ja katkeruudesta.

Hänen matkansa kulki edelleen Sevastopolin kautta ja hän näki suojaa
suomattoman Mustan meren säteilevän kirkkaana, sinisenä kuin safiiri,
kevään pikku aaltojen poimuttelemana. Jäljelle jäivät englantilainen,
ranskalainen ja italialainen hautausmaa niille henkilöille
pystytettyine muistomerkkeineen, jotka olivat kaatuneet täällä
Malakovin, Inkermanin ja Alman taisteluissa 1853-56 vuoden sodassa;
samoin kauniit, viinitarhoilla reunustetut tiet yli vuorten solain ja
sievät tunnelit -- jota tietä on vaikea uskoa kulkevaksi eräässä pyhän
Venäjän osassa -- kunnes hän illan tullen näki Jaltan komeiden,
valkoisten huvilain kohoavan loistavan ja runsaan vihreyden keskeltä.

Huomasi hän muustakin nyt jo olevansa perillä. Pikku asemain luona oli
kaikkialla kalpeita, kivulloisia lapsia, verettömiä nuoria naisia,
vanhoja halvautuneita ukkoja, hysteria- ja keltatautisia, mutta
varsinkin keuhkotaudin kalpeita, punottavia uhreja. Kaikki ne
liikkuivat varovasti ja hitaasti auringon paisteessa ja etsivät täältä
luonnon ainiaan elvyttävästä povesta terveyden kadonnutta aarretta.
Tämä vastakohtaisuus, nämä kuoleman varmat uhrit kevään nuoressa
valtakunnassa herättivät taas Hornissa synkkiä ajatuksia, jotka hän oli
matkansa viime osalla saanut kukistetuksi.

Koshelskyn huvila, jossa Helena asui, oli korkealla, Taurian vuorten
jyrkällä rinnepengermällä. Se lepäsi klassillisella pohjalla. Kuin sitä
ruvettiin rakentamaan, olivat paikan omistajat löytäneet ensin vanhan
roomalaisen, kyyhkyslakan muotoisen huoneen ja syvemmältä kreikkalaisen
huvilan pohjamuurit. Sitä paitsi löytyi maan seasta sen ajan rahoja ja
koristuksia, jolloin kolme kymmentä tyrannia hallitsi Ateenassa.
Sittemmin olivat makedonialaiset, pergameneläiset, roomalaiset,
byzantionilaiset, venetialaiset, genualaiset, tatarilaiset ja nyt
viimeksi venäläiset omistaneet tämän kauniin maan.

Koshelskyn huvilan suurelta, karyateilla koristellulta ja niiden
kannattamalta kuistilta oli ihana näköala pomeranssi- ja laakeripuiden
tummanloistavain lehtien ja Jaltan viereisen pienen laakson ylitse
sille Mustan meren osalle, jota sanotaan vierasvaraiseksi, koska sillä
on täällä, ainoastaan täällä jotenkuten kelpaava satama. Huvila oli
yksinkertaisesti sisustettu, paitsi suurta salia, joka oli komea.
Siihen suureen saliin kokoutui kaksi kertaa päivässä monilukuinen
seurapiiri, jonka Helenan kauneus, rakastettavuus ja lahjakkaisuus sekä
huvilan oivallinen keskiasema olivat sinne vetäneet. Helenan seura oli
tietysti kiteytynyt siihen muotoon, jonka hänen yhteiskunnallinen
asemansa ja nimensä määräsivät.

Siellä se seurapiiri rajattomasti keskusteli sitä ainetta, joka nyt
veti puoleensa sen huomion kokonaan. Turgenjev sanoo jossakussa
oivallisessa kertomuksessaan, että erään hänen novellinsa henkilöiden
kesken kehittyi sellainen loppumaton yökeskustelu, jollaisia pidetään
ainoastaan Venäjällä, vaan joista ei muissa maissa tiedetä niin mitään.
Täällä Helenan salissa pidettiin ilta toisensa perästä juuri noita
keskusteluja, joita Turgenjev tarkoittaa.

Siellä oli ihmisiä, jotka tosin kaikki olivat yhtä korkeassa
yhteiskunnallisessa asemassa, mutta muuten niin erilaiset kuin
mahdollista. Pieni ranskalainen mademoiselle Neuville suurine korpin
silmineen, jotka vetivät puoleensa miehiä kuten käärmeen silmät
rastaita: älykäs, sukkela, oikea ranskalaisnainen sellaisena, kuin
Molière on häntä määritellyt, ilman mitään ominaista luonnetta, kokoon
pantu turhamaisuudesta ja mielikuvituksesta. Kreivi Arseniev,
vähävenäläinen tilapäärunoilija, joka ilman spiritismiäkin eli
yläilmoissa. Suuri joukko sairaita ja heikkohermoisia henkilöitä
Pietarin ylhäisestä maailmasta, jotka olivat paenneet Nevakaupungin
talvea ja levotonta pääkaupungin elämää tänne Krimin kevääsen. Kaikkein
näiden joukossa oli jonkinlaisena määräävänä ja johtavana henkilönä
Eugen Aleksandrovitsh Tsherebatshov.

Tällä seuralla, Helenakin siihen luettuna, ei ollut paljoa tekemistä,
mutta aina se kuitenkin oli puuhassa. Ei mitään asiaa ilmestynyt
Europan taivaalle, joka ei olisi viehättänyt heitä, eikä suinkaan
vähimmin Helenaa. Kiihkolla, joka johtui joutilaisuudesta ja
liekitsevän vilkkaasta mielikuvituksesta, tarttui hän lyhyesti sanoen
kaikkeen. Hän luki dekadenttein ja symbolistein runoja ja kirjoituksia
ja tutki Rose Croixin kalenteria. Jokapäiväisenä lukemisena olivat
hänellä sitä paitsi Sinnetin romaanit kaksinaiselämästä kuoleman
jälkeen. Leo Tolstoin kristillisyhteiskunnalliselle pohjalle
rakennellut mietelmät omisti hän innolla, jopa vallan kiihkeästikin,
mutta ainoastaan mietelminä, ei tosi elämään sovitettavina totuuksina.

Eugen Tsherebatshov se kuitenkin kummallisine aatteineen antoi enimmän
tekemistä Helenan mielikuvitukselle ja ajatuksille, tuo mies, joka oli
olevinaan filosoofi. Täällä itsevaltiuden povessa, jossa ei ole tilaa
stundistin yksinkertaiselle opille, piti tämä profeetta esitelmiä
jostakin, jota hän sanoi uskontojen evolutsioni-teoriiaksi, ja hän
koetti yhdistellä toisiinsa uusmuotista spiritismiä ja Tolstoin
mietelmiä puhtaasta elämästä ja sielun kurituksesta, todistellen, että
ainoastaan lihan kuolettaminen antoi yksilölle kykyä päästä likelle
henkimaailmaa, käsittää ja nähdä yli-ilmaiset olennot täydessä
loistossaan.

Hän täytti Helenan ajatukset kaikkein haaveellisimmilla asioilla,
sellaisilla, joita me vasta aavistaen valmistelemme, vaan jotka vasta
kolmas polvi meidän jälkeemme ehkä saa lopullisesti ratkaistuksi.

Tämä oli Helenan mielestä täydellistä elämää, kun sai olla keskellä
suuria asioita, vapaana jokapäiväisen elämän pikkumaisuudesta ja
poroporvarisuudesta. Tänne näihin keskusteluihin, näiden haaveksimisten
selvittelemiseen hän ikävöitsi Suomen saloilta ja sen äänettömästä,
yksitoikkoisesta elämästä.

Ja tähän kaikkeen häntä pakotti jokin tyytymättömyys itseensä -- sillä
keskellä kaikkia noita puuhia tunsi hän syvästi kaipaavansa Erikkiänsä,
hellästi rakastettua, ja samalla myös, että hän ehkä teki väärin häntä
kohtaan -- sekä sairaalloinen heikkohermoisuus ja mielen kukistumaton
levottomuus. Mutta kuin Tsherebatshov, filosoofiprofeetta, selitteli,
että kaikki vanhat muodot, joihin meidän sivistyksemme on pukeutunut,
olivat liian ahtaat, liian aineelliset, että ne rajat, joita se
asetteli uskon ja uskottomuuden, tiedon ja tietämättömyyden välille,
olivat turhantarkkojen filosoofein työtä, jonka tähden uuden ajan tuli
niitä melkoisesti siirtää väljemmälle, niin Helena itsepetoksessa,
joka ei ole outokaan, ei tahtonut etsiä tyytymättömyytensä ja
levottomuutensa syytä siitä, josta se olisi ollut lähimpänä löytää,
vaan ajan suuresta tyytymättömyydestä, pessimismistä. Hän tahtoi uskoa,
että hänen kaihoiset tunteensa olivat hengen ikävöimistä pois tuon
tuskauttavan kaavallisuuden tuolle puolen, näkemään sitä, joka nyt on
salattuna, aisteillamme havaitsemattomana. Niinpä Helena ei huomannut
sitä, joka oli lähinnä esillä, mitä hänen tulisi ennen kaikkea tehdä,
vaan hän tavoitteli sitä, jota tarkoin katsoen ei kukaan ollut vielä
saavuttanut.

Koshelskyn huvilan suuressa salissa vallitsi puolihämärä; ainoastaan
osa lampuista oli sytytetty, sillä kaikki spiritistiset temput
tapahtuvat kuten tietty puolipimeässä. Sali oli järjestetty esitelmän
pitoa varten, tuoleja puolipiirissä pöydän ympärillä, jolla oli kaksi
kynttilää ja lasi sokurivettä. Suuret kirjavat venetsialaislyhdit
levittivät himmeää värillistä valoa vieraille, jotka ihanan illan
houkutuksesta vielä istuivat ulkona huvilan pengermällä. Osa heistä
katseli ulos merelle, joka pitkinä, kuohuvina maininkeina vieri rantaa
vasten ja heiasti yön tummaa sinitaivasta lukemattomine kultatähtineen.
Toiset nojasivat hiljaa keskustellen suoja-aitaa vasten ja katselivat
alas puistoon, jossa tulikärpäsiä lenteli akaasiain hienopiirteisten
lehtien välillä. Oli aivan hiljaista, ainoastaan aaltojen kuohu täytti
ilmaa sopusointuisella kohinalla. Yötuuli, kantaen siivillään ruusujen
tuoksua, löyhähteli lienteästi ja säännöllisesti kuin maan hengitys.

Oli jo melkein pimeä, kuin Erik Horn saapui Jaltaan. Hän jätti
tavaransa asemalle, otti vuokra-ajurin ja ajoi sillä lähelle Koshelskyn
huvilaa. Sykkivin sydämmin astui hän siitä ylös vaimonsa kotia kohti.

Siinä astuessaan tapasi hän monta herraa ja naista, jotka näkyivät
olevan menossa huvilaan kuten hänkin. Ylhäällä kuistilla istui jo pari
kymmentä henkilöä, mutta ei emäntää siellä ollut. Juuri Hornin astuessa
kuistille riensi nuori mies ulos salista.

-- Aletaan, hyvät herrat ja naiset, kuiskasi hän kiihkeästi, mutta
olkaa hiljaa!

Koko seurue nousi kiireesti, vaan hiljaa. Ovessa tungeksittiin,
jokainen koetti päästä ensinnä sisälle, saadakseen hyvän paikan. Horn
seurasi toisten mukana ja joutui yht'äkkiä tuohon puolihämärään saliin,
erään ratsumestarin ja erään meriluutnantin keskeen. Kaikki se oli
tapahtunut arvaamattoman äkisti; Hornilla ei ollut aikaa miettiä kuinka
hän paraiten hämmästyttäisi vaimoansa. Mutta hänen ei ollut mielensä
oikein hyvä. Herra tiesi, mitä hän oli saava nähdä ja kokea tässä
näiden vierasten ihmisten joukossa. Ei hänelle kuitenkaan jäänyt aikaa
punnita tunteitaan, sillä heti hänen suureksi ihastuksekseen astui
hänen vaimonsa sisään varpaisillaan liihoitellen ja kävi istumaan
eräälle tuolille siinä rivissä, joka oli lähinnä pöytää. Hornin
mielessä väläyksen tavoin kulki ajatus, että nousisi ja menisi vaimonsa
luo, mutta ei ... olkoon menneeksi minä tahdon ensin nähdä, mitä täällä
tapahtuu, sanoi hän itsekseen. Heti sen jälkeen tuli salin
päinvastaiselta puolelta koukkuselkäinen mies väsyneesti ja
laahustavasti astuen ja meni pöydän luo. Horn näki häntä ainoastaan
epäselvästi; vasta sitte, kuin hän istuutui paikallensa, jossa oli
paremmin valossa, oli Horn havaitsevinaan, että hän oli pikemmin nuori
kuin keski-ikäinen mies, kalpea ja suuret pussit silmäin alla, pitkä,
suora tukka, yleensä ei suinkaan miellyttävän näköinen. Hän se oli
Eugen Aleksandrovitsh Tsherebatshov.

Kuin hän matalalla ja ikään kuin hiljennetyllä äänellä alkoi
esitelmänsä, vilkastuivat hänen silmänsä ja näyttivät juuri kuin
syttyvän, kasvavan ja suurenevan. Mistä puhui hän? Horn kuunteli
tarkkaavasti hetkisen, mutta ei ymmärtänyt niin mitään.

Hänelle johtui mieleen, kuinka hän ennen muinoin kerran jostakin
virkatoimesta saapui upseerien kokoushuoneesen, kuin bourgogni ja
sampanja jo olivat siellä kyllin kierrelleet. Ilo oli ylimmillään.
Naurettiin hillittömästi sellaisillekin asioille, jotka eivät hänestä
olleet lainkaan huvittavia. Hän ei silloin voinut mitenkään saada
kiinni siitä iloisesta mielialasta, joka koko muussa seurueessa
vallitsi. Hänestä oli tuo nauru tyhjää, tyhmää ja joutavaa, leikinlasku
hävytöntä. Nyt hän oli päinvastaisessa, mutta muuten samallaisessa
tilaisuudessa. Hän kuuli tuota käsittämätöntä puhetta, näki noita
innostuneita katseita, kuuli ihastuneita oh ja ah, näki naisten
poskilla punehtumisen leimoja, näki kuinka meriupseerit silmillään
ahmivat esitelmän pitäjää. Ja hän sanoi itsekseen: joko minä olen hullu
tahi lörpöttelee tuo herra tyhmyyksiä. Mieluisimmin olisi Horn noussut
ylös ja mennyt matkoihinsa, mutta se olisi herättänyt ikävää huomiota.
Sen tähden hän istui kärsivällisesti ja odotteli, muuttuen mielessään
yhä tyytymättömämmäksi. Kuinka tarpeettomaksi hän tunsi itsensä tässä
seurassa! Ja hän surumielisesti katseli Helenaansa. Hän ei näe minua,
ei ajattele minua!

Huolimatta pikku riidoista, pikku erimielisyyksistä ja kuukausia
kestäneestä erosta -- tahi ehkäpä juuri sen tähden -- oli heidän
rakkautensa pysynyt yhtä hellänä ja uskollisena. Hän tiesi, että,
vaikka Helena kotona oli kuinka kiireessä puuhassa hyvänsä, hän
kuitenkin aina tunsi lämmön, mieltymyksen virtausta, milloin kuuli
hänen tasaisen sotilaskäyntinsä viereisessä huoneessa, sillä silloin
hän myös tiesi Erikkinsä nyt olevan joutilaana ja nyt tulevan hänen
luoksensa. Ja hän puolestaan, olipa kuinka hyvänsä mieltynyt ja
kiintynyt läänin tai tilan asioihin, tunsi ikään kuin itseltänsä
puuttuvan jotakin, jos Helena oli kotona eikä istunut tuossa hänen
kirjoituspöytänsä takana lukemisineen tai käsitöineen.

Mutta nyt -- mitä oli hänellä täällä tekemistä? Helenan koko sielu
oli tuolla tuon miehen, tuon nimiprofeetan luona. Hän kärsi,
mustasukkaisuuttako vaiko jotain muuta sielullista pahoinvointia, sitä
hän ei voinut itselleen selvittää, sielussa vain tuntui tuskaa. Oh,
ajatteli hän taas itsekseen, naurettavaahan on minun huolia sellaisista
lapsellisuuksista, ja kuitenkin ... hän tunsi sisällänsä kylmän
väristyksiä, juuri kuin keväthallan asettuessa hedelmäpuiden hienoille
ja hennoille kukille.

Kaikkein näiden ajatusten risteillessä näkee hän itseään kohti
tähystelevinä Tsherebatshovin suuret, syvät silmät. Hän tahtoo niitä
väistää, mutta se ei onnistu. Esittelijä pitää häntä kuin
hypnotisoituna, kuin sidottuna noilla ihmeellisillä, jäykillä ja
kuitenkin haaveksivilla silmillään. Esitelmää oli kestänyt noin puoli
tuntia; silloin herra Tsherebatshov valmistautui lopettamaan, se
voitiin huomata puheen luonteesta. Hän valitsi hienoimpia lyyrillisiä
kuvia, kielen kauneimpia juhlasanoja ja puhui kuvitellulla kielellä
merkillisestä ilmiöstä, jonka olivat huomanneet okkultismin etevimmät
lipunkantajat, jonka totuuden olivat vahvistaneet kuuluisat
italialaiset sielutieteentutkijat Lombroso ja Montegazza, olivatpa itse
Richet ja eräs uskoton arvostelija Charcotin oppisuunnasta olleet
katsomassa sitä koetta. Mutta se koe tuntui asiaan perehtymättömästä
Erikistä niin hullunkurisen suurelta, että hänen täytyi kesken
ristiriitaisten tunteittensa kuohua hymyillä, aivan hymyillä epäilyksen
hymyä.

Se hymy teki esittelijään selvän vaikutuksen, Hän tuli levottomaksi,
alkoi takerrella, ja etsiä sanoja. Hänen varmuutensa oli kerrassaan
kadonnut, tasaisesti juokseva esitelmä rupesi hajoilemaan. Hänen
sairaalloinen mielensä ja hermostunut luonteensa vainusivat
vastustajaa, hylkäämistä, ehkäpä pilkkaakin. Sitä paitsi olivat nuo
kasvot vieraat, aivan tuntemattomat. Kuinka hän oli joutunut tänne
suljettuun seurapiiriin? Nyt oli esittelijä vuorostaan Erikin katseen
vankina.

Kuulijat huomasivat jotakin erinomaista tapahtuneen. Kuin lapset, jotka
ovat juuri äsken kuulleet kummitusjuttuja kerrottavan, tunsivat he
vaistomaisesti levottomuutta ja pelkoa. Ruvettiin katselemaan joka
taholle, kunnes viimein kaikkien silmät kääntyivät sinne päin, jonne
huomattiin herra Tsherebatshovinkin silmiään räpäyttämättä tuijottavan.
Helena myös katsahti sinne ja kalpeni; oliko siinä yliluonnollinen
ilmestys vai...

Mutta kuin Erik hymyili hänelle hellästi, turvallisesti, silloin, vasta
silloin -- sillä eihän kukaan ollut vielä koskaan nähnyt henkien
hymyilevän -- huudahti hän ilosta, ja se huudahdus oli jähmetyttää
montakin pelkääväistä vierasta ja pani monen heikkohermoisen kuulijan
sydämmen rajusti sykkimään.

Esitelmä loppui äkisti. Helena juoksi miehensä luo, vieraat nousivat
ylös epätietoisina, kummastuneina, levottomina -- kunnes Helena
punastuen ja hymyillen kääntyi heidän puoleensa ja, omituisen
hämmennyksen johdosta löytämättä oikeaa sanaa, lausui kerran elämässään
tyhmyyden: eihän se ole mitään, se on minun puolisoni, minun mieheni
kuvernööri. Minun häijy mieheni, joka on tullut niin äkkiarvaamatta,
niin aivan ilmoittamatta, että vähällä säikyttää minut ja minun
vieraani halvatuiksi.

Ah, nyt voitiin jo hengittää helpommin. Lamput sytytettiin yht'äkkiä,
ja keskeltä syvintä, jännittävintä mystisismiä ja spiritismiä,
tuolta aivan henkien maailmasta oltiin väkivaltaisesti siirretyt
tavallisimpaan, jokapäiväisimpään todellisuuteen: siinä oli mies, joka
äkkiarvaamatta hämmästytti vaimoansa. Ja jonkinlainen häpeän ja harmin
tunne valtasi Helenan vieraat. Osa heistä heti käytti hyväkseen
häiriötä ja katosi ilman mitään.

Erik Horn pyysi hymyillen anteeksi, että oli näin tullut häirinneeksi
kokousta. Helena oli jo kokonaan rauhoittunut ja tarjotutti teetä sekä
kreikkalaisia ja turkkilaisia konvehteja, yleinen neuvottomuus alkoi
vähitellen haihtua ja tuo juuri vähää ennen vallinnut mystillinen
mieliala hukkui auttamattomasti leikinlaskuun ja nauruun. Ja
koko kylpyajan kesti tuttujen piirissä huvia tuosta Helenan
ajattelemattomasta: eihän se ole mitään, se on minun puolisoni. Vieraat
käsittivät velvollisuutensa ja viipyivät ainoastaan niin kauan, kuin
säädyllisyys ja kohteliaisuus välttämättä vaativat. Puolen tunnin
kuluttua olivat puolisot jo kahden kesken.




XV.


Ja nyt on hiljaista Koshelskyn huvilassa. Erik Horn tarttuu vaimonsa
käteen, silittelee ja suutelee sitä ja menee hänen kanssansa siihen
huoneesen, jossa heidän poikasensa nukkuu pienessä vuoteessaan. Ja
Marfa, puolisiivoton ja puolialaston kuten aina, nousee kiireesti ylös.

-- Ah, herra, herra, sanoo hän hämmästyen ja yrittää suutelemaan hänen
kättänsä, terve tuloa, teidän armonne. Ylpeästi näyttää hän pikku
Erikkiä, joka makaa niin hiljaa, kaunis hymy suun ympärillä, joka on
piirteiltään kuin Amorin jousi. Lapsuus herättää eloon uinailevan
myötätuntoisuuden, virittää raikkaita, onnellisia tunteita terveissä
luonteissa.

Ja suuri Erik on iloinen ja unhottaa kaikki. Hän pusertaa vaimonsa
kättä ja suutelee lapsen pieniä, ruusuisia poskia.

-- Tiedätkös mitä, on vahinko, että hän ei ole kenenkään näköinen minun
suvustani, sanoo Erik.

-- Niin, vastaa Helena, kietoen kätensä Erikille kaulaan, minä olen
oikein suruissani, että hän ei ole minun kauniin, muhkean Erikkini
näköinen. Ja kuin Helena nyt kääntää silmänsä kohti hänen silmiänsä,
katsoen pitkään ja suloisesti, jollainen katse välkkyvässä
kirkkaudessaan valaisi kaikki, mitä hänen ympärillänsä oli, silloin ei
Erik enää voinut epäillä, ei olla epätietoinen. Hänen kiusallinen
levottomuutensa haihtui kerrassaan, hän näki, hän tunsi: Helena rakasti
häntä, ainoastaan häntä.

Ja onnellisina, iloisina menivät he huoneihinsa.

-- Ah, viimeinkin kahden kesken, sanoo Helena, aivan kahden. Noiden
meitä ympäröiväin muurien ulkopuolella on pimeys, kevätkylmä, makaava
maa ja tähtitaivas. Täällä sisällä on valoisa, lämmin ja suloinen. Minä
istun sinun luonasi, nojaan päätäni sinun olkapäätäsi vasten, ja tässä
hiljaisuudessa sitte hyväilevää, suloista hymyä, lempeitä katseita,
jotka tunkeutuvat sydämmen salaisimpiin syvyyksiin, kauneutta ja
miehuullista voimaa, runsaammin kaikkea tätä, kuin sanoin, kuin
ihmisäänin voidaan lausua ja tulkita. Minä kuuntelen sinun
valtimoittesi sykintää, sinun hymysi syntyy minun kasvoillani ennen
kuin se valaisee sinun muotosi. Sinun ajatuksesi ovat minunkin
ajatukseni, kuin saman linnun kaksi siipeä kantavat ne ylös taivaalle,
mitä me parasta ja kauneinta tunnemme.

Ja Helenalla on niin paljo kerrottavaa ja kysyttävää, ilta kuluu ja yö
tulee, mutta yhä vielä riittää hänellä puhelemista ja kyselemistä.

-- Mutta sanos minulle, kuinka sinulle johtui mieleen se oivallinen, se
onnellinen aate, että läksit tänne minun luokseni? Kuinka sait aikaa?
Sinä häijy, olethan tähän asti aina jyrkästi ja itsepäisesti sanonut,
ett'et tule.

Erik moneen kertaan pyyhki kädellään Helenan kaunista, irtaallaan
olevaa tukkaa pois hänen otsaltansa ja katsoi häneen hellästi, vaan
samalla vähän hämillään, ja sanoi hitaasti:

-- Kuulehan, Helena, oletko tullut tarkanneeksi kirjeitäsi, mikä nimi
niissä esiytyy useimmin?

-- Erik Horn, sanoi hän vähääkään arvelematta.

-- Ei, ei suinkaan. Joka sivulla tapaat toisen nimen ehtimiseen.
Sinulla ei ole muita ajatuksiakaan kuin ne, jotka koskevat häntä. No,
muistuttelehan mieleesi, se on ... ja hän hymyili ja kumarsi kasvonsa
alas hänen puoleensa, niin että tunsi hänen lämpöisen huo'untansa.
Tsherebatshov, sanoi hän äkisti ja nosti ylös päänsä, voidakseen katsoa
häntä oikein silmiin.

-- Tsherebatshov, sanoi Helena tyynesti, muodon tai värin vähääkään
muuttumatta. Tosiaan, se saattanee olla mahdollista. No entä sitte?

-- Entäkö sitte. Ymmärräthän, että minä mielelläni tahdoin nähdä
miehen, joka niin kokonaan täytti sinun sielusi ja ajatuksesi.

-- Ah, siispä mustasukkaisuutta -- ja tyytyväisyyden hymy levisi hänen
nyt punastuville kasvoilleen. Ja luuletko sinä, että minä olisin... Ei,
mutta Erik...

Ja tosiaan Helenan olikin helppo olla uskollinen. Vallita, ihastuttaa,
tuntea henkensä voima, sitä hän kyllä himoitsi. Sitä voimaansa hän voi
näyttää ainoastaan yhdessä piirissä, naisen piirissä. Tulistuttaa,
innostuttaa, taivuttaa sydämmiä kuin vahaa, saattaa toisen ääni
hiljenemään änkyttäväksi kuiskaukseksi, ylenemään hehkuvaksi
innostukseksi, nähdä punan lentelevän edes takaisin, nousevan ja
laskevan kuumeisilla kasvoilla, tuntea, kuinka katseet hehkuvat ja
jälleen sammuvat, kaikkea tuota hänen tahtonsa oikkujen mukaan, se
riitti hänelle, se oli hänestä elämää. Itse hän sitä vastoin pysyi
luopääsemättömänä, umpimielisenä, innostumattomana, ja tyytyi
ainoastaan siihen, että tunsi rajattoman valtansa. Ja sitäkin valtaansa
käytti hän perin harvoin, hän ei ikävöinyt kiemailemisen ärsytystä,
naisten kateutta eikä miesten kunnioitusta, vaan tahtoi ainoastaan
tietää, että ne kaikki olisivat olleet hänelle tarjona, jos hän niitä
olisi halunnut.

-- Ah Erik, sanoi hän ja kiersi kauniit, täyteläiset käsivartensa
hänelle kaulaan, sinä et tunne minua.

Erik hymyili.

-- Enkö sinua tunne? No niin, kuin nyt läksin kotoani ja saavuin
Pietariin, tarjottiin minulle siellä paikkaa. Minä kysyin, kuka on
puhunut minun puolestani. Ja mitä sain vastaukseksi? Tsherebatshov.
Saatatpa uskoa, että tunteeni eivät olleet kovinkaan iloiset
matkustaessani...

Nyt syttyi nuoren, kauniin vaimon mieli tuleen ja liekkeihin.

-- Paikka Pietarissa, sinulle on tarjottu paikka Pietarissa etkä puhu
koko asiasta ennen kuin nyt! Ah, Eugen Aleksandrovitsh on kuitenkin
ollut oikein hyvä. Hänen kauttansa se on, sen profeetan, joksi sinä
häntä sanot. Hänen veljensä on sisäasiain ministerin erityisessä
suosiossa, he ovat muuten sukuakin keskenään ja sitä paitsi hyvät
ystävät aina siitä saakka, kuin he yhdessä kävivät oikeuslyseota
Pietarissa; Eugen Aleksandrovitsh on kirjoittanut veljelleen.
Huomispäivänä pitää meidän kiittää häntä. Oi, Erik, Erik, sinä tuot
kanssasi onnea.

-- Oletko sinä sitte pyytänyt häntä hankkimaan minulle paikkaa
Pietarissa?

-- Erik, Erik, kuinka voit sellaista luullakaan minusta. En minä
koskaan sinun tietämättäsi tahdo koskea sinun asioihisi. Ei, mutta kuin
oli puhe Suomesta, sanoin minä ainoastaan sen, mikä oli totta. Minä en
viihdy siellä, minun ja pojan terveys eivät siedä sen maan ankaraa ja
kosteata ilmaa. Minä en ole koskaan pyytänyt...

-- Kyllä ymmärrän, sinä et ole sitä pyytänyt, minä en ole tiennyt...
Hän ei jatkanut lausettaan, mutta itsekseen ajatteli hän: sehän on
asian luonnon mukaista, siksi se kuitenkin viimein kääntyy, kuin sisar
Hanna ennusti...

Hänen kasvonsa synkistyivät, hymy kuoli pois.

-- Mutta Erik, sanoo Helena levottomasti ja kummastuen, tottahan et ole
antanut eittävää vastausta.

-- Minä en sitä ole vielä antanut, mutta aion antaa.

-- Ja jäädä Suomeen ainiaaksi... Hänen silmissään näkyi niin suurta
levottomuutta ja tuskaa, että Erikkiä sydämmensä syvyyteen asti
suretti, että tämä maa, joka oli hänen, jossa hän oli onnellinen, jossa
hän tahtoi elää ja kuolla, tosiaan tuotti Helenalle sellaista tuskaa.

Ja Helena pani henkensä ja sielunsa alttiiksi siihen taisteluun joka
nyt oli alkava. Eivät hänen silmänsä olleet koskaan vielä katselleet
niin kauniisti ja hellästi Erikkiin, ei koskaan vielä hänen äänensä
sointunut niin sulavasti, kuin musiikki suloisimmassa adaagiossa, eikä
hän koskaan ollut ennen ollut niin varma siitä, mihin hän pyrki, mitä
tahtoi. Sellainen varmuus antaa voimaa, ja Helena oli voimakas.
Sellaiseen taisteluun ei Erikillä riittänyt voimia. Laimeat olivat
hänen vastauksensa ja laimeat hänen syynsä Helenan selvien ja varmain
vaatimusten rinnalla. Erik tahtoi saada poikansa kasvatetuksi Suomessa,
hän tiesi sen olleen hänen isä vainajansa tahdon samoin, kuin se oli
hänen omansakin. Suomessa hänellä oli sukuperintönsä, siellä oli hän
jotakin, oli Stålsköld Horn. Hän rakasti pikku kaupunkiansa ja
lääniänsä, josta hän voi kuten ennen muinoin Pietari Brahe sanoa: minä
olin maahan ja maa minuun hyvin tyytyväinen. Hän oli puuhannut
rautatien saantia lääniinsä ja asia oli juuri nyt ratkaistava, hänellä
oli suuret aikeet isojaon pitämisestä, joka oli tuleva sanomattomaksi
voitoksi kansalle, ja viimeksi hän myöskin sydämmestään harrasti
kansakoulun asiaa, ja kaikki ne yhteensä...

Innostuksen ja viisauden ainaisessa taistelussa viimemainittu joutuu
tappiolle, jos taistelu on lyhyt, vaan päin vastoin, jos taistelu
kehittyy pitkäksi, sillä aika tylsyttää innostusta, mutta päin vastoin
teroittaa viisautta. Tässä oli taistelu lyhyt. Erik oli voitettu, hänen
syynsä heikkonivat heikkonemistaan ja hukkuivat Helenan hartaihin
rukouksiin ja hehkuviin suuteloihin. Kauan ennen, kuin aurinko tuolla
kaukana taivaan rannassa leimuten nousi suojaa suomattoman meren
sylistä, oli Erik Horn antanut vastaukseksi vaimonsa rukouksiin sitovan
lupauksen.

Herätessään seuraavana aamuna Horn tunsi tyytymättömyyttä siitä, että
oli pettänyt itsensä. Hänen siinä itsekseen pilkatessaan itseänsä
myöntyväisyydestään ja heikkoudestaan aukesivat äkisti verhot, ja aamun
kirkkauden ympäröimänä seisoi Helena ikkunan luona, onnellisena kuin
voitollinen kauneuden jumalatar, pirteänä, ruusuisena ja jo
pukeutuneena, kauniissa aamupuvussa, jonka leveät laskokset ja
pitsikoristeiset hihat näyttivät hänen viehättävät liikkeensä ja
käyntinsä kaikessa arvokkaisuudessaan ja kauneudessaan.

-- Nouse ylös, unikeko, kello on jo kymmenettä, sanoi hän
miellyttävästi hymyten. Nouse ylös ja tule kuistille, niin saat nähdä
kilpaveljesi. Hän istuu auringon paahteessa kalliota vasten tuolla
noin. Tee odottaa ja aamiainen on valmis. Pikku Erik aivan kuolee
nälkään. Täällä etelässä ollaan hyvin aikaisia. Saamme tuoreita rapuja
ja oikean jättiläiskampelan, joka vielä tunti sitte potkiskeli
säiliössä. Nyt se on aseteltuna öljymarjavuoteelle sitruunapeitteen
alle ja haudattu valkoiseen viinikastekkeesen, joka viini on kasvanut
Tshatyrdagin rinteillä. Sitä paitsi Trapezuntin kirsikoita ja
Bakshiserain mansikoita sekä kaiken muun päälle Voronzovin paraita
viinejä. No, houkutteleeko sinua... Ja Erik nousi heti, pukeutui ja
meni ulos.

Aamiainen oli laitettu hyvin suurelle pöydälle kuistille. Helena oli
hyvällä aistilla järjestänyt näin tilapäiten pienet ylellisyyskemut.
Pöydän alapäässä oli mustetolppo ja muut kirjoitustarpeet. Erik Horn
heti käsitti tarkoituksen. Tänään oli se sähkösanoma lähetettävä, joka
teki hänen muuttonsa Pietariin varmaksi. Hän oli tunteitten
huumauksessa, hellyyden kuohussa unhottanut, mitä ajatuksia hänen
mielessään liikkui matkalla, tuominnut tahtonsa kuolemaan ja jättänyt
vakuutuksensa oman onnensa nojaan. Hänestä tuntui, kuin olisi jo kerran
ennen, ehkäpä toisessa maailmassa, tämän edellisessä elämässä, kokenut
saman tapauksen, samat tunteet, samat rukoukset, samat huokaukset,
kyyneleet, rakkauden onnen ja ilon ja herännyt siitä, mielessä
yhtäläiset tyytymättömyyden tunteet ja itsesyytös ja suussa samaa sapen
makua. Hän tunsi, että hänen elämänsä halaistiin kahtia. Hän aavisti,
että jokin ratkaiseva, traagillinen kohta hänen elämässään oli tulossa.
Vaikuttaakseen ja toimiakseen täysin määrin tarvitaan tahdon voimaa.
Nyt ne hänessä erotettiin, vetämään kukin omalle tahollensa. Hän tahtoi
yhtä, mutta teki toista; syntyi juopa tahdon ja toimen välille. Erik
tunsi uupumista, huumausta. Ensimmäisen tahdon kirkkaat värit olivat
haihtuneet ajatusten kalpeassa kajastuksessa. Hän tunsi itsensä
haluttomaksi työhön, voimattomaksi, päättäväisyyttä puuttuvaksi.
Tehdäkseen kiusan lyhyeksi, täyttääkseen antamansa lupauksen ryhtyy hän
heti toimeen ja kirjoittaa sähkösanoman, virkkaamatta mitään koko
asiasta.

-- Papinka, papushka, kuulee hän hienon, livertelevän äänen. Pikku Erik
se siinä riemuiten juoksee hänen luoksensa, ja Helena onnellisena ja
hurmaavana, väriltään pirteänä, elävänä ja hienona, liikkeiltään
pehmoisena, hyväilevänä kuin satujen lumoava meren neito, pitää häntä
kainaloista. Poikanen viedään riemusaatossa paikalleen suuren
kukkakimpun eteen, joka seoittaa tuoksunsa toiseen, joka leviää
mehukkaammasta, mutta siltä yhtä viehättävästä kampelasta, mansikoista,
juustosta, ja Voronzovin paraasta krimiläisestä Xeresviinistä.

-- Kas tässä, sanoi Helena ja antoi Erikille käteen teaatterikiikarin,
katso tuonne tien poikki, tuota, joka seisoo suuren, harmaan kallion
luona auringon paahteessa ja kuitenkin värisee vilusta.

-- Missä? Kuka?

-- Hän tuolla punaisten ruusujen keskellä.

Erik katsoi sinne. Joku sairas, nenän pielissä ja otsassa kalman väri,
seisoi siellä väristen auringon paahteessa. Tuon ruusukehyksen ja
kuohuvan elämän keskellä näytti hänen laihtunut muotonsa vieläkin
kuihtuneemmalta.

-- Se raukka on kohta maksava velkansa luontoäidille. Keuhkotauti, eikö
niin?

-- Niin, juuri niin. Nyt tervehtii hän sinua. Hän on niin hyvä.

-- Kuka se on?

-- Sinun kilpaveljesi, profeetta Tsherebatshov, sanoi Helena ja katsoi
hymyillen mieheensä. Mies parka! No, onko mielestäsi mitään syytä olla
mustasukkainen. Mutta kas tässä, ota vielä tämä pala, minä olen sen
itse paistanut öljyssä ja valkoisessa viinissä, öljymarjat ovat
tuoreita.

Horn laski pois kiikarinsa. Tuo muukalainen tuolla, tuo käsi, heikko
kuin lapsen, kostea ja kylmä ja kohta joutuva mätänemään haudan
mullassa, oli antanut hänen elämällensä uuden käänteen, huomaamatta
ohjannut hänet tielle, jota hän ei tahtonut kulkea, vaan ponnisteli
vastaan, mutta jolle hänen rakkautensa, hänen heikkoutensa ja Helenan
luja tahto hänet kuitenkin veivät.

Helena aavisti, mitä tunteita Erikin mielessä liikkui.

-- Me lähdemme, jos tahdot, huomenna sinun kanssasi, sanoi hän
hellästi.

-- Entä sinun spiritistisi? kysyi Erik, koettaen kääntää asian
leikiksi.

Helena katsoa tirkisteli häneen veitikkamaisesti. Tässä hänellä oli
Erikkinsä, kuusi jalkaa kolme tuumaa pitkä ja rinta niin leveä, että
Pietarin sotilasräätäli Nordenström vallan hämmästyi, kuin sen ensi
kertaa näki. Ja Helenan spiritismi oli kuin pois puhallettu.

-- Ah, sanoi hän niin verrattoman leikillisesti, laski kätensä hänen
kaulalleen ja painoi poskensa vasten hänen poskeaan, olethan minulla
sinä. Ja sinä tyytymätön, häijy olento, katso ympärillesi: missä olet
nähnyt sellaista paratiisia kuin "tämä pikku osa Venäjää"?




XVI.


Aamiaiselta päästyä päätettiin lähteä meren rantaan. Erik Horn läksi
edeltä pikku Erikin ja Marfan kanssa. Helena lupasi tulla heti, kuin
ehti vain pukeutua. Yhtymäpaikaksi määrättiin venesilta suuren
kävelytien varrella. Erik astui, taluttaen poikaansa kädestä, alas
pengermältä toiselle heisipuu- ja rantaputki-pensaikkojen välitse,
joissa oli pikku kukkia ryhmittäin. Hän lähestyi kalpeaa miestä, joka
väristen istui auringon paahteessa, kyyristyneenä ruusujen keskeen,
hänen, joka, kuoleman merkki otsallansa, haaveksien katseli ylös
Koshelskyn huvilan kuistille, jossa elämä liikkui kauneimmassa
muodossaan, nuorena ja kauniina äitinä.

Erik oli jo aivan lähellä herra Tsherebatshovia, kuin pienokainen
äkisti tempasihe irti hänen kädestään ja juoksi sairaan luo. Erik oli
aikonut mennä hänen ohitsensa, mutta nyt hänet äkisti valtasi
kummallinen vienouden ja säälin tunne, seassa myös jotakin siitä
etevämmyydestä, jota kaikin puolin terve aina sydämmensä syvyydessä
tuntee sairasta kohtaan. Niinpä hän meni Tsherebatshovin luo, esitti
itsensä ja pyysi anteeksi, että oli edellisenä iltana tahtomattansa
häirinnyt häntä hänen esittelyssään.

Tsherebatshov tervehti kohteliaasti Erikkiä ja hänen poikaansa.
Keuhkotautisen raskas katse leimahti, kaksi tarkkarajaista, punaista
leimaa kohosi hänen poskilleen ja koneen tapaisesti, ikään kuin
uneksien, ojensi hän kätensä tervehdykseen. Näytti siltä, kuin hän
olisi tarvinnut aikaa soittaakseen kokoon kaukana harhailevia
ajatuksiaan, sillä vasta sitte, kuin ensin oli hyvän hetken puhutellut
Hornia aivan jokapäiväisillä korusanoilla, kääntyi hän hänen puoleensa,
kasvot jonkun verran elävinä.

Erikistä tuntui, kuin olisi Tsherebatshov äkisti sanonut itselleen:

-- Vai niin, sinä olet siis Helena Nikolajevnan mies; no, tuleepa
hauska nähdä, mitä sinussa oikeastaan on. Mutta tämäkin silmänräpäyksen
ajaksi leimahtava tarkkaavaisuus kuoli äkisti kuin kirjava perhonen,
joka lentää palavaan liekkiin, polttaa siipensä ja putoaa maahan kuin
kiemurteleva mato.

Lopettaakseen keskustelua kysyi Erik tietä rantakäytävälle.

-- Minä olen menossa sinne, vastasi Tsherebatshov; jos sallitte, saatan
minä teitä.

Ja kaikki astuivat vitkalleen rinnettä alas käytävälle paitsi pikku
Erik, joka juoksi parin sylen päässä herrain edellä, koko ajan Marfan
vartioimana ja puhelullaan huvittamana.

-- Te olette etevä taiteilija, on minun vaimoni sanonut, alkoi Erik.

-- Niin, vastasi toinen hymyillen, minä olin aikoinani sekä etevä että
taiteilija; nyt on kaikki ohitse siitä asti, kuin lakkasin uskomasta
taiteesen ja itseeni.

-- Minä en käsitä, ettekö usko itsellänne olevan kykyä taiteesen vai
ettekö usko taidetta itseään?

-- En kumpaistakaan. Näettekö, sairaat puhuvat mielellään itsestänsä.
He ovat itsekkäitä paljon suuremmassa määrässä kuin muut, ja juuri sen
tähden on tervetten niin vaikea sietää heitä. Niin, niin se tosiaan on,
minä olen sen itse kokenut. No niin, koska te kysytte, niin minä
vastaan. Minä en yleensä usko mitään. Minä olen niitä miehiä, joita
arvatenkin olette usein tavanneet Venäjällä, niitä arvostelevia,
epäileviä ja sen tähden suuriin tekoihin kykenemättömiä -- lyhyesti
sanoen nihilistejä. Niin, käsittäkää sanani oikein, en niitä halpoja,
törkeitä pahantekijöitä, joissa petomaisuus ja siihen taipumus
kehittyvät samassa määrässä, kuin heitä pettää usko elämään, sen
tarkoituksenmukaisuuteen, jopa sen välttämättömyyteenkin. Ei, minä olen
epäilijä, pessimisti kuin kaikki maailman hienoimmat ja jaloimmat
henget aina siitä ajattelijakuninkaasta, joka huomasi kaiken olevan
katoavaisuutta ja turhuutta, hamaan Schopenhaueriin asti. Yhteen asiaan
uskoin minä kauimmin: taiteesen. Mutta ehkä teitä väsyttää kuulla minun
ajatusteni leikkiä? Näettekös, minä olen jo poissa tästä elämästä,
tästä maailmasta. Ei minulla ole täällä mitään tekemistä. Käteni eivät
enää tottele minua, maalilautanen painaa minua, voimat pettävät.
Ainoastaan yksi maailma on minulla vielä, jossa liikun yhtä vapaasti
kuin ennenkin. Niin, ehkäpä hermojeni herkkätuntoisuuden ja ajatusteni
ainaisen harjoituksen tähden vapaamminkin ja helpomminkin kuin terve
ihminen. Se on ajatusten maailma.

-- Minä pyydän, jatkakaa, minun vaimoni on kirjoittanut teistä, minä
olisin kiitollinen, jos saisin kuulla...

-- Ei, minä se kiitän ja minä se olen kiitollinen. Ainoastaan silloin,
kuin saan selitellä ajatuksiani, tunnen vielä eläväni tässä kauniissa,
mutta hirvittävässä maailmassa -- muuten istun untelona kuin paleltunut
varpunen. Ajatus tulee selväksi vasta silloin, kuin se puetaan
sanoihin. Sana se on ajatuksen selvitys, sen muoto, vaikkapa paha kyllä
myös sen rajoitus, sillä ajatus eräissä tapauksissa menee sen rajan
ulkopuolelle, jossa sanat loppuvat.

Näettekös, minun mielestäni on taide ainoa totinen, ainoa pysyväinen
maailmassa, ainoa, jonka perään kannattaa pyrkiä täällä alhaalla,
ainoa, josta ei voi olla mitään eri mieliä. Uskonlauseittemme kyllä
pitäisi olla kaikkein varminta, kuin meillä on, mutta joka
kolmantenasadantena vuonna muodostellaan ne uusiksi, kuin sitä ennen on
kidutettu, vainottu ja poltettu toisiaan. Meidän autuudentoivollamme,
kuten papit sanovat, on kevyt ankkuri. Uskon lauselma, jonka me
tunnustamme ja hyväksymme, hyljätään ja tuomitaan Roomassa, Genevessä,
Erfurtissa, ja päin vastoin, ja vielä tänäkin päivänä on vastaus
löytymättä Pilatuksen kysymykseen: mikä on totuus, eikä suinkaan sen
tähden, että siihen ei olisi koskaan kukaan vastannut, vaan sen tähden,
että vastauksia on niin kovin monta. Taide on vahvempi kuin roomalainen
oikeus, lujempi kuin 89:n perusteet. Mitä on jäljellä Kreikanmaan,
Rooman, Arabialaisten tavoista, laeista, yhteiskuntalaitoksesta ja
vallasta? Ei muuta kuin Sofokleen murhenäytelmät, Venus Milolainen,
Virgiliuksen runot, Tuhat ja yksi yötä -- yksin satukin elää kauemmin
kuin todellisuus. Renaissansin taisteluista, voitoista, uskosta, opista
ja väitelmistä on jäljellä Dante, Rafael, Leonardo da Vinci. Ja kuin
nykyaikainen Europpa hajoaa liitoksistaan ja kukistuu, jää sen haudalle
muistopatsaiksi Hamlet, la Mancan ritari, Rousseaun Emile, Mozart ja
Faust. Yhteiskuntalaitos, uskonto, lait, jopa siveysoppikin
vaihtelevat, ainoastaan taide on pysyväinen, kukistumaton, kuolematon,
ainoastaan sitä kannattaa tavoitella. Kaikki muu on utukuvia,
mielikuvituksen luomuksia, jotka haihtuvat kuin aamusumu auringon
paistaessa niihin. Kaikesta muusta, mineralogiasta, botaniikasta,
fysiikasta, voi olla eri mieliä ja kaikki se on muuttuvaista, ja jos
siinä on jotakin totta, on se olemassa ainoastaan sitä varten, että
muodostaisi niitä nesteitä ja sitä mehua, joiden äärimmäinen tarkoitus
on kasvin ravitseminen, sen kasvin, joka kannattaa elämän ja
sivistyksen kukkaa: taidetta.

Ainoastaan taide on pysyväinen ja verraten kuolematon. Niin, paha
kyllä, ainoastaan verraten kuolematon, sillä se on lakkaamattomassa
riidassa kaikkivaltiaan, julman luonnon kanssa. Luonto on meidän
kiukkuinen vihollisemme, riidatta ja taistelutta ei se anna meille
mitään, ei Feidiaan kuvapatsaita, ei Mozartin musiikkia, ei
Shakespearen draamoja. Lyhyen, hengästyksiin asti hätäisen, taistelevan
elämämme ajaksi riistämme nämä aarteet, nämä hengen lahjat itsellemme,
ja voi meitä, jos hetkeksikään jätämme ne suojelematta ruosteelta ja
koilta, kosteudelta ja kuumuudelta. Luonnon tutkijat sanovat, että, jos
meidän maatamme eivät pilvet verhoaisi, yksi yö riittäisi sen lämmön
haihtua pois niin tyyten, että tämä ihana kiertotähtemme muuttuisi
jäämöhkäleeksi. Ja minä sanon, että, vaikka tuhannet säilyttävät ja
suojelevat, mitä muutamat ovat luoneet ja meille antaneet, ne aarteet
kuitenkin murenevat päivä päivältä. Unhotuksen verho on kerran peittävä
niitä, tuli kuluttaa ne, kosteus hajoittaa ne. Miksi siis uskoa noiden
haurasten esineiden pysyväisyyttä, jotka ijankaikkisuuden reunalla
muodostuvat tomusta ja joutuvat sellaisten päiväkauden eläväin
korentojen suojeltavaksi kuin me. Hirmuinen luonto heittää
lemmettömästi meidät ulos maailmaan samoin, kuin sydän viskaa
valtimoihimme pisaran verta, pitämättä vähääkään lukua siitä, antaako
tämä pisara voimaa aivojemme soluille aiheeksi hyvään vaiko pahaan
tekoon. Ja vieläkin julmempaa: ainoastaan meille on annettu kykyä luoda
taideteoksia, joita me kaikin tavoin puolustamme luonnon kaikkivaltaa
vastaan, vaan jotka se kuitenkin aikain lopussa väkisin ottaa meiltä.
Katsokaas, nämä kiusaavat ajatukset ovat musertaneet minun taiteeni
jo kauan ennen, kuin ne näkymättömät voimat, jotka nyt tekevät
hävitystyötänsä minun sisälläni, ovat päässeet tarkoituksensa perille.
Ja kun kaikki ajattelu johtaa meitä siihen, että elämä on taistelua
harhakuvista, taistelua suuresta "ei mitään", niin minä kuten tuhannet
muut, jotka eivät ole tahtoneet vaipua epikurolaisten törkeään oppiin
-- kuten tiedätte, epäilijät helposti siirtyvät Epikuron ihailijoiksi
-- olen siirtynyt spiritismin alalle. Se muuten on huono sana, ei
ollenkaan vastaava ajatusta, jota se edustaa.

-- Tiedättekö, Eugen Aleksandrovitsh, onpa tämä kummallista, sanoi Erik
hymyillen: minä olen nähnyt arot, olen kuullut puhuttavan venäjää
ympärilläni, olen ratsastanut kilpaa pohjatuulen kanssa; mutta niin
elävästi kuin nyt teitä kuullessani en ole koskaan tuntenut olevani
Venäjällä; tässä minulle mieluisessa maassa, jossa olen elänyt ja
taistellut niin monta vuotta. Joku suuri ajattelija on teistä kerran
sanonut, että te juoksette nuoran päähän asti. Te ette pelkää
johtopäätöksien liiallisuuksia. Ei hyvässä eikä pahassa kukaan pääse
nykyään niin pitkälle kuin te. Mutta te tavoittelette mielikuvituksen
haaveita, jotka ovat saavuttamattomia. Katsokaa itse omia johtajianne
ja minkä eteen he työskentelevät. Eräät heistä, slavofiilit, tahtovat
painaa yhtäläisyyden leimaa 115 miljoonaan ihmiseen teidän maassanne.
Se on hyödytöntä, tarpeetonta ja mahdotonta, sillä yhteys ei ole mikään
yksimuotoisuus, yhteys on ihmisten sydämmessä, ja sitä ei saavuteta
väkivallalla, vaan sovittelemalla... Osa taistelee hävittämisopin
puolesta, rakentaakseen nykyisten olojen raunioille kenties minkä
tuulentupaisen valtiomuodon. Osa tahtoo tarttua miekkaan slaavilaisten
veljein hyväksi; uskokaa, se on kaksiteräinen miekka, joka haavoittaa
omaa herraansa. Sen sivaltaminen on lämmin, suuri ja jalo ajatus, mutta
se on nurinpäinen, hyödytön, se tulee kalliiksi. Se kääntää vain
huomion pois siitä, joka on lähinnä, mitä täytyy tehdä kotona,
kotimaassa, pois tuosta ikävästä, jokapäiväisestä, vaivalloisesta,
josta ei kukaan puhu, joka tapahtuu hiljaisuudessa ja kenenkään
huomaamatta. Eugen Aleksandrovitsh, te olette kauas katsova mies ja
näette suuria, etäisiä katsottavia, mutta lankeette edessänne olevaan,
pieneen myyrän multaläjään. Ja myyrän multakasa on köyhä mushikka
kylässään, jossa hän tehdä raastaa työtä jokapäiväiseksi leiväkseen.
Siinä on se velvollisuus, joka on lähinnä, siinä on työ, joka...

Erik Horn ja Eugen Aleksandrovitsh katselivat ääneti tuolla ulkona
vieriviä, suuria, vihreitä laineita, kuinka ne likempänä muuttuivat
välkkyvän sinisiksi ja lähinnä rantaa kimaltelevana ainejoukkona kuin
sula emalji ja kulta juoksivat väriään vaihdellen ja vavisten rannan
kiville. Kivien luona leikitteli pikku Erik raakun kuorilla ja
hiekalla, vapaana kaikista maailman huolista. Ylhäällä ilmassa oli
sitte jotakin, joka veti sen koko huomion puoleensa. Äkisti juoksi
poikanen isänsä luo.

-- Papinka, papushka, kas kas -- ja pienellä, paksulla sormellaan
osoitti se kohti taivasta. Erik ja sairas katsahtivat ylös. Korkealla
ilmassa näkyi joukko muuttolintuja, jotka kiilan muotoisessa
järjestyksessä lensivät kohti pohjoista.

-- Ne ovat kurkia, jotka taas matkustavat ylös Suomeen, kaukaiseen
pohjolaan, sanoi Eugen Aleksandrovitsh.

Horn katsahti vielä lintuihin. -- Sinne Suomeen minä en enää koskaan
pääse, ajatteli hän surumielin itsekseen. Hän tunsi katselleensa
korkeita, kaukaisia pyrintöjä kuten tuo kauas katsojakin, vaan
jättäneensä hyödyllisen työn, joka on välttämätöntä, jättäneensä sen
maan, jossa hänen lapsensa pitäisi kasvaa.

-- No, rakas Erik, kuului Helenan ääni, onko ihme, että olen saanut
tarhaan etsiä sinua täältä alhaalta, sinähän olet aivan yläilmoissa,
olet vallan muuttanut ylös pilvilinnoihin. Hyvää huomenta, Eugen
Aleksandrovitsh. Ja sinä, äidin pikku Erik, mitä sinä sieltä ylhäältä
tähystelet?

Kaikki heräsivät unelmistaan. Eugen Aleksandrovitsh tervehti
kohteliaasti ja kunnioittavasti. Helena kävi istumaan Erikkinsä
viereen.

-- Me katselemme, kuinka kurjet muuttavat kotiin Suomeen, sanoi Erik,
äänessä hiukkanen mollisointua, josta Helena saattoi arvata hänen
ajatuksensa.

-- Ja siitä sinä jo saat koti-ikävän, vaikka vasta eilen tulit vaimosi
ja lapsesi luo. Eugen Aleksandrovitsh, jatkoi hän, tiedättekö, että
minä olen äärettömän mustasukkainen jotakuta kohtaan, joka niin
kokonaan vetää puoleensa minun mieheni ajatukset ja tunteet, että ei
enää voi sanoa hänen kuuluvankaan minulle. Hänen enin aikansa ja paras
aikansa kuluu sen jonkun tykönä. Me saamme ainoastaan jäljelle jäävät
murut, joita se joku ei tahdo eikä tarvitse.

-- Ja kuitenkin, sanoi Erik katkerasti, jätän minä kaikki, seuratakseni
sinua.

Eugen Aleksandrovitsh, herkkätuntoisempi kuin paras sismograafi, joka
ennustaa tulevia maanjäristyksiä, oli istunut ääneti koko tämän ajan.
Nyt hän nousi ja sanoi jäähyväset, puristaen Erikin kättä. Puolisot
jäivät kahden kesken. Keskellä häikäisevän kirkasta, lämpöistä auringon
paistetta oli synkkä varjo hiipinyt heidän päällensä, heidän väliinsä.




LOPPULUKU.


Ja vuodet vierivät hiljaa ja huomaamatta kuin pehmoisilla siivillä.
Erik Horn pysyi paikallaan Pietarissa korkeimman suomalaisen
virkamiehen apulaisena. Vapaaherra Hornilla ei ollut paljoa tekemistä,
päivänsä kulutti hän vierailuilla ja illat loppumattomalla
vistipelillä. Hän oli ainiaan yhtä hyvä, yhtä hyvää tarkoittava ja
yhtä oikeudentuntoinen. Milloin hän joskus oli osallisena meidän
maatamme koskevissa neuvotteluissa, näkyi hänessä kyllä harrasta
suomalais-isänmaallista henkeä, mutta hänen suuri kohteliasuutensa ja
hyvyytensä voittivat hänen lujuutensa. Hänen tahtonsa teräs, joka ei
ollut koskaan ollut parasta lajia, oli nyt jo pehmennyt. Vuosi vuodelta
tuli hänen yhä vaikeammaksi sanoa "ei". Jäntevyys, kauan koettelematta
ollut, huomattiin veltostuneeksi, jos sitä milloin tarvittiin. Maanpako
alkoi näyttää turmelevaa vaikutustaan. Hienot juuret, jotka olivat
vielä sitoneet häntä kotiinsa, katkeilivat toinen toisensa jälkeen.
Hänestä ei tullut sitä, joka hänestä olisi voinut tulla, jos hän olisi
pysynyt siinä aukossa, jossa häntä tarvittiin. Hän tunsi itsekin tuon,
ja usein hänen ajatuksensa retkeilivät entiseen onnelliseen ja
toimeliaasen aikaan tuolla pienessä läänin pääkaupungissa ja köyhässä
läänissä, johon hän oli uhrannut elämänsä paraan työn. Jos on totta,
mitä eräs suomalainen kirjailija sanoo, että elämä on itsensä tekeminen
tarpeelliseksi ja että onni on tieto siitä, että on tarpeellinen, niin
Erik Horn olisi ne molemmat saavuttanut tuolla, ainoastaan tuolla
ikävässä, yksitoikkoisessa läänin hallituskaupungissa, joka hänellä eli
lämpöisessä ja rakkaassa muistossa. Ja hallitsevain henkilöiden kesken
leikillisesti sanottiin, että, jos nuo X-kaupungin porvarit esittivät
jonkun anomuksen, silloin salaneuvos Horn elpyi, saadakseen tahtonsa
hyväksytyksi.

Helenan rakkaus Erikkiin oli yhtä lämmin ja voimakas kuin aina, hän
osasi siihen sovittaa suloutta ja hienoutta, joiden ei käy sanoa olevan
joka naisella synnynnäisinä, mutta sille rakkaudelle ei kasvanut mitään
siipiä, jotka olisivat kantaneet sen korkealle ylös oman minän
piiristä. Se rakkaus sisälsi hänen miehensä, hänen poikansa ja hänet
itsensä, mutta siihen se rajoittuikin. Tämän keskenäisyyden syyt
mainittakoon lyhyesti.

Koko 40-luvun Venäjä on hegeliläinen, kaikki sen johtavat taiteilijat
ja henget ovat hegelianismin ilmauksia, paitsi Dostojevski -- ja onko
hän johtava henki, siitä kiistellään vielä tänäkin päivänä. Hegelin
filosofialla on Venäjällä kaksi päinvastaista suuntaa: slavofilismi ja
länsimaisen sivistyksen ystävyys. Helena Nikolajevna oli kasvatuksensa,
Venäjän tasankoluonnon suuren ja hartaan ihailunsa sekä Marfan laulujen
ja satujen johdosta vihamielinen viimemainittua pyrintöä kohtaan.
Ensimainittuun hän ei myöskään yhtynyt, rakkaudesta mieheensä ja
arkatuntoisuudesta hänen asemaansa kohtaan. Sen tähden hän syvälle
koskevissa asioissa -- ja sellaisia sattui ehtimiseen hänen tiellensä
-- joutui olemaan aivan mykkänä. Mutta vaikka hän ei sanoin mitään
lausunutkaan, niin asianhaarain voimasta, joiden luomisessa hän itse
oli osallisena, ja samanmielisyyden voimasta koko hänen elämänsä oli
samanlainen kuin tien viitan: se ei sano mitään, mutta osoittaa
lakkaamatta samalle taholle. Seisominen paikoillaan henkisellä alalla
on mahdollinen ainoastaan lyhyen hetken, levähdyksenä, voimain
kokoomisena uuteen edistykseen; missä sitä lepoa luonnottomasti
pitennetään, seuraa siitä henkinen taantuminen. Niin kävi Helenalle.
Altruismin ylevästä opista, joka on syvimmälle kätkettynä
hegelianismissa, vaipui hän itsekkäisyyteen, joka niin usein tulee
ylimpäin kymmentuhansien kiroukseksi. Hän oli vaipunut siihen
hedelmättömään halvaustilaan, jonka tuntomerkkinä on: varakkaat ovat
onnelliset.

Vapaaherratar Helena Horn oli kehittynyt hyvin maailmanviisaaksi
naiseksi, hän oli hankkinut itselleen suuren seurapiirin ja oli
erittäin suosittu korkeimmissa piireissä. Hänellä oli tuota tyyntä,
tahtomattansa tunkeilevaa suloutta, joka on hyvien ja rakastettavien
itsekästen omituisuutena, sitä suloutta, jossa vilkkaus on lämmön
sijassa, lukuoppi ja kokemus elämän runouden ja tunteen sijassa,
kaupunkilainen käytös hyväntahtoisuuden ja hyvyyden sijassa, jossa
kaikki, jonka pitäisi tulla sisältä päin, lämmittää sielua ja valaista
koko olemusta, tulee ulkoa päin, on opittua, muualta saatua,
taitomaista. Mutta nämä itsekkäät eivät siedä vastaan sanomista, he
ovat itsevaltiaita eivätkä kärsi itsenäisyyttä. Tämä itsekkäisyys se
saattoi hänet aivan aristelematta vetämään miehensä pois siltä
toimialalta, johon hän kerran oli niin sydämmestään mieltynyt, jossa
hän oli tuntenut itsensä onnelliseksi ja ollut hyödyllinen muille. Tämä
itsekkäisyys se teki, että hän, ollen vapaa kaikista velvollisuuksista
sitä maata kohtaan, johon hänen miehensä oli kuulunut, hetkeäkään
arvelematta pyrki kotiseutuunsa, jossa kaikki kiihotti hänen omia
elinvoimiaan, mutta jossa hänen miehensä elinvoimat kuihtuivat ja
heikkonivat.

Poikaansa jumaloitsi hän ja oli valmis hänen tähtensä tekemään ja
kuluttamaan mitä hyvänsä, jopa kärsimään omastakin puolestaan
suurimpiakin uhrauksia.

Nuoren Erikin kyllästymätön nautinnonhimo ja hillitön juokseminen huvin
pesissä olivat alkaneet tehdä Helenaa levottomaksi.

Ensi vuodet asui nuori Erik vanhempainsa luona, mutta mitä enemmän hän
varttui, sitä vähempi jäi hänelle siihen aikaa. Milloin hänen, kuten
sanoi, täytyi olla leirissä tai kasarmissa, milloin mennä jonkun
ystävän, ruhtinas Sasdanadchen tai kreivi Korkunovin, luo, jotka kaikki
olivat ystäviä paashikoulun ajoista asti. Erik Erikovitsh oli juuri,
paraillaan huimaavan juhlimisen ijässä. Elämän ilopikari oli hänelle
tarjona täytenä ja kuohuvana, ja hän imi ahneesti itseensä sen
juovuttavaa myrkkyä, ilon soiton pauhatessa hengästyksiin asti hänen
ympärillään. Hänen isänsä ajatteli usein huolissaan tätä kohtuutonta
elämän iloa ja muisti äidinisän kohtaloa.

Kerran oli salaneuvos nähnyt poikansa eräässä hotellissa mitättömän
asian tähden suuttuvan vallan luonnottomasti tatarilaiseen passariin.
Isä tunsi tuosta suurta vastenmielisyyttä ja sanoi ankarasti ja
vakavasti pojalleen: sinun asemassasi olevan miehen on sopimaton
käyttäytyä tuolla tavalla! -- Erik Erikovitsh katsoi ihmetellen isäänsä
ja ajatteli itsekseen: mikähän ihme nyt on ukolle tullut!

Isä oli kiivastunut siitä, että hän oli poikansa suuttumuksesta
vääristyneissä kasvoissa huomaavinaan saman ilmiön kuin vanhalla
haidamakilla, tatarilaisruhtinaalla, äidin kantaisällä.

Surumielissään ja peloissaan pojan tulevaisuudesta kertoi hän
vaimollensa tämän huomion ja samalla muistutti hienolla tavalla
äindinisän kohtalosta.

Helena kovin peljästyi, ja nyt päätettiin toimittaa Erik pois
Pietarista, sen kiusauksista ja iloista. Sattuikin niin hyvin, että
Suomen kenraalikuvernööri juuri silloin tahtoi vaihtaa ajutanttia, ja
Erik Horn tarvitsi ainoastaan toivoa sitä paikkaa pojalleen, niin sai
olla varma sen saannista. Levollisessa, hiljaisessa Helsingissä
toivottiin sukulaisten seurassa pojan vakautuvan, joka toivo ei
näyttänyt joutuvankaan häpeään. Hän näytti Suomessa johtuneen
mielenmalttiin ja täytti paikkansa moitteettomasti.

       *       *       *       *       *

Haapakoskella oli tyhjää ja autiota. Alakerran suuret, viehättävät
huoneet pidettiin kyllä vuodet päästänsä lämmitettyinä, mutta
viikkokausiin ei siellä käynyt ketään suvun jäsentä. Neiti Hanna asui
läheisessä Hilnäisissä, enimmiten yksinään; silloin tällöin oleksi
Lilly hänen luonansa pari viikkoa. Hanna oli vanhennut ruumiiltaan ja
mieleltään. Hän oli muuttunut katkeraksi; elämä olikin katkerasti
pettänyt häntä. Hänen rakkautensa lempeä nuoruuden tarina oli loppunut
aikaisin. Sitte oli hänen ylpeä unelmansa veljestä rauennut kokonaan.
Vanhan herraskartanon mahtavuuden aika oli, käsitti hän, päättynyt
ainiaaksi. Mitä isä oli tahtonut saada aikaan, se oli Erikin hyvyyden
ja heikkouden tähden mennyt kerrassaan toisin päin, ja nuori junkkeri
-- Jegor -- oli ehkä kerran laittava niin, että vanhuksen lahja oli
tuleva kiroukseksi isänmaalle. Viimein oli myöskin unelma isänmaasta,
sellaisesta, jonka hyväksi isä oli työskennellyt, alkanut haihtua. Ja
se kaikki oli vuosien kuluessa koonnut katkeruutta Hannan mieleen, niin
kuin myrkky kokoutuu kyykäärmeen hampaan juureen.

Kälyänsä hän ei tahtonut koskaan tavata. Kälystähän ne kaikki hänen
kärsimyksensä johtuivat, hän se oli kuluttanut tämän kerran niin
mahtavan historiallisen suvun juuret. Se vaipuu nyt auttamattomasti ja
oli ensi polven aikana häviävä laajan Venäjän alueille. Siellä, sen
suurten sukujen joukossa oli Stålsköld Horn suku, jolla ei ollut siellä
mitään valtiollisia oikeuksia eikä muinaismuistoja, jäävä ainoastaan
uudeksi tulokkaaksi. Yksin sen nimen sointukin, joka tällä puolen
Rajajokea oli niin kuulu, oli siellä todistava sen vierasta, vihollista
alkuperää. Se siellä oli sotkeutuva saksalaiseen tusina-aateliin, jota
yhteisellä Kaarle Kaarlovitshin nimellä katsellaan vastenmielisesti
koko Venäjällä. Helena oli sotkenut maahan muhkean, nelisatavuotisen
sukuhistorian. Hanna ei sitä antanut koskaan hänelle anteeksi, ja jos
Helena Horn tuli Haapakoskelle, milloin neiti Hanna oli siellä, niin
Hanna heti pakeni Hilnäisiinsä. Yhtä asiaa suri hän suuresti: veljen
kylmyyttä häntä kohtaan. Eikä hän kuitenkaan koettanut millään tavoin
lähestyä häntä. Hän kantoi kirvelevää, ikävöivää sydäntänsä ja toivoi,
että veli sanoisi tuon vähäisen sanan, joka jälleen aukaisisi heille
portin lapsuutensa yhteisiin muistoihin, heidän monivuotiseen
ystävyyteensä. -- Erik puolestaan kantoi kipeätä omaatuntoa siitä,
että hänen tähtensä isän aikeet sukuperintöpuuhassa niin huonosti
toteutuivat. Ollen arka nuhteille ei hän uskaltanut lähestyä
sisartansa, vaikka häntä, mitä vanhemmaksi hän tuli, ikävänsä sitä
kovemmin veti vanhan, rakkaan sisaren puoleen. Jos he olisivat asuneet
lähempänä toisiaan, jos he olisivat tavanneet toisiansa useammin, niin
varmaankin olisivat heidän sydämmensä kaikesta ylpeydestä ja
katkeruudesta ja kaikista toivojen pettymisistä huolimatta puhuneet
kuuluvammin ja saaneet aikaan sovinnon heidän keskensä, mutta nyt he
kulkivat yhtäsuuntaisia ratoja läpi elämän, kuihtuen hellyyden
ikävästä, kälyn, matkan ja pettyneiden mielikuvien erottamina. Ja niin
olivat he kulkevat edelleenkin, kunnes heidän elämänsä haihtui.

       *       *       *       *       *

Valtiopäivät olivat olleet neljä kuukautta koolla Helsingissä.
Kaikenlaisten svekomaanein ja fennomaanein, vapaamielisten ja niiden
kesken, jotka ennen kaikkea rakastivat entisiä oloja, oli taisteltu
monta myrskyistä kahakkaa, ja hallituksen esityksiä oli hyljätty
kosolta. Kapteeni Erik Stålsköld Horn oli ottanut sijan
ritarihuoneessa, suvun päänä oli hän istunut suvun kunniakkaalla
istuimella -- tutustuakseen, kuten hän sanoi, Suomen oloihin ja
edistyäkseen Ruotsin kielessä. Erikillä oli uskalias pää ja vilkas
luonne. Huonosti hän ymmärsi ruotsia, mutta kuitenkin kylliksi sen
verran, että voi päivällispöydässä kenraalikuvernöörin luona laskea
leikkiä korkeasukuisten herrain kiihkeistä puheista. Nyt olivat
valtiopäivät loppuneet. Maamarsalkka oli pitänyt puheensa. Vanhimman
kreivin asia oli nyt esittää marsalkalle säädyn puolesta kiitokset ja
ottaa vastaan maamarsalkan sauva. Mutta maan vanhin kreivi oli
sairaana, toinen oli Pariisissa, jossa häntä pitivät lämpöisemmät
harrastukset kuin maan asiat; kolmannella ja neljännellä oli esteitä.
Vapaaherra Erik Stålsköld Horn, ensimmäinen vapaaherroista, nousi.
Vapisematta, kalpenematta piti hän kummastuttavan varmasti huonolla
Ruotsin kielellä seuraavan puheen:

  Yleisen, yksimielisen tyytyväisyyden tunteilla Suomen Ritaristo
  ja Aateli otti vastaan tiedon, että teidät, herra paroni, oli
  nimitetty maamarsalkaksi. Oltiin varmat, että istuntoja tultiin
  johtamaan jo tunnetulla ja tunnustetulla taidolla; toivottiin,
  että se tyyni arvokkaisuus ja hyvä käytös, joiden kautta te
  olitte saavuttaneet kaikkein suosion, nytkin olivat kaunistavat
  maamarsalkan henkilöä. Nämä valtiopäivät puheista rikkaine ja
  tuloksista köyhine yhteisistuntoineen ja muine myöhään yöhön
  jatkettuine istuntoineen, nämä valtiopäivät, joilla eräs puolue
  tässä säädyssä on saattanut Ritariston ja Aatelin alttiiksi
  kaikkea muuta kuin miellyttäville arvosteluille, ovat teille
  olleet sen laatuiset, että varmaan helpotuksen tunteilla jätätte
  käsistänne maamarsalkan sauvan. Mutta toiselta puolen on näiden
  valtiopäiväin suotu saattaa puoluekiihkon kuohujen läpi onnelliseen
  päätökseen monta asiaa, joihin edelliset säätykokoukset ovat
  turhaan tuhlanneet työtä. Kun minun tulee näillä valtiopäivillä
  Ritariston ja Aatelin läsnäolevista ensimmäisenä lausua teille,
  herra parooni, viimeinen sana, niin en luule voivani tehdä sitä
  paremmin kuin esittämällä voimakkaan kolminkertaisen eläköön
  meidän jalolle maamarsalkallemme.

Ensimmäisen säädyn koossa olevat jäsenet katsoivat kummastellen,
muuttuen tyytymättömiksi ja suuttuen tuota nuorukaista, joka oli tullut
ensimmäisille valtiopäivilleen, tutustuakseen Suomen oloihin ja
edistyäkseen Ruotsin kielessä, ja nyt tässä ryhtyi häpeämättömällä
tavalla lausumaan tuomionsa maan kreiveistä, vapaaherroista ja
aatelismiehistä. Jos nyt olisi ollut entiset kiivasluontoiset ajat,
niin olisi haarniskat rämisseet, kannukset kilisseet ja miekat
liekehtineet, eikä jalon vapaaherran henki olisi ollut paljonkaan
arvoinen. Säädyn jäsenet heti sen jälkeen kokoutuivat ja
ritarihuone-järjestys muutettiin siitä päivästä. Tästä lähtein ei
arvoltaan ensimmäisen tullut lausua säädyn kiitosta, vaan sen, jonka
sääty siihen valitsi.

Nyt oli Erik Stålsköld Horn, Haapakosken sukuperintöläinen, valmis
ottamaan vastaan vapaaherrallisen kruunun perintönänsä ja kaikella
sillä oikeudella, jonka hänen ylhäinen syntynsä, hänen kasvatuksensa
paashikoulussa, hänen osaava käytöksensä, neuvokkaisuutensa ja
valtakunnan kielen taitonsa hänelle antoivat, valmis ottamaan
ohjatakseen kansansa tärkeimpiä ja kalleimpia asioita. Sekä ystävät
että viholliset ennustavat hänelle eri syistä nopeaa ylenemistä;
muutamista asioista ovat he yksimieliset: häntä ei ole pidättävä
mitkään entisyyden muistot, ei kansallinen soaistus eikä tarpeeton
aristeleminen, ja hänellä on ainiaan horjumattomana tukena oleva
sivullaan muhkea, selväajatuksinen ja vaikutusvoimainen äitinsä.








End of the Project Gutenberg EBook of Haapakoskelaiset, by Jac. Ahrenberg

*** END OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK HAAPAKOSKELAISET ***

***** This file should be named 18393-8.txt or 18393-8.zip *****
This and all associated files of various formats will be found in:
        http://www.gutenberg.org/1/8/3/9/18393/

Produced by Tapio Riikonen

Updated editions will replace the previous one--the old editions
will be renamed.

Creating the works from public domain print editions means that no
one owns a United States copyright in these works, so the Foundation
(and you!) can copy and distribute it in the United States without
permission and without paying copyright royalties.  Special rules,
set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to
copying and distributing Project Gutenberg-tm electronic works to
protect the PROJECT GUTENBERG-tm concept and trademark.  Project
Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you
charge for the eBooks, unless you receive specific permission.  If you
do not charge anything for copies of this eBook, complying with the
rules is very easy.  You may use this eBook for nearly any purpose
such as creation of derivative works, reports, performances and
research.  They may be modified and printed and given away--you may do
practically ANYTHING with public domain eBooks.  Redistribution is
subject to the trademark license, especially commercial
redistribution.



*** START: FULL LICENSE ***

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE
PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg-tm mission of promoting the free
distribution of electronic works, by using or distributing this work
(or any other work associated in any way with the phrase "Project
Gutenberg"), you agree to comply with all the terms of the Full Project
Gutenberg-tm License (available with this file or online at
http://gutenberg.org/license).


Section 1.  General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg-tm
electronic works

1.A.  By reading or using any part of this Project Gutenberg-tm
electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
and accept all the terms of this license and intellectual property
(trademark/copyright) agreement.  If you do not agree to abide by all
the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy
all copies of Project Gutenberg-tm electronic works in your possession.
If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project
Gutenberg-tm electronic work and you do not agree to be bound by the
terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or
entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B.  "Project Gutenberg" is a registered trademark.  It may only be
used on or associated in any way with an electronic work by people who
agree to be bound by the terms of this agreement.  There are a few
things that you can do with most Project Gutenberg-tm electronic works
even without complying with the full terms of this agreement.  See
paragraph 1.C below.  There are a lot of things you can do with Project
Gutenberg-tm electronic works if you follow the terms of this agreement
and help preserve free future access to Project Gutenberg-tm electronic
works.  See paragraph 1.E below.

1.C.  The Project Gutenberg Literary Archive Foundation ("the Foundation"
or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project
Gutenberg-tm electronic works.  Nearly all the individual works in the
collection are in the public domain in the United States.  If an
individual work is in the public domain in the United States and you are
located in the United States, we do not claim a right to prevent you from
copying, distributing, performing, displaying or creating derivative
works based on the work as long as all references to Project Gutenberg
are removed.  Of course, we hope that you will support the Project
Gutenberg-tm mission of promoting free access to electronic works by
freely sharing Project Gutenberg-tm works in compliance with the terms of
this agreement for keeping the Project Gutenberg-tm name associated with
the work.  You can easily comply with the terms of this agreement by
keeping this work in the same format with its attached full Project
Gutenberg-tm License when you share it without charge with others.

1.D.  The copyright laws of the place where you are located also govern
what you can do with this work.  Copyright laws in most countries are in
a constant state of change.  If you are outside the United States, check
the laws of your country in addition to the terms of this agreement
before downloading, copying, displaying, performing, distributing or
creating derivative works based on this work or any other Project
Gutenberg-tm work.  The Foundation makes no representations concerning
the copyright status of any work in any country outside the United
States.

1.E.  Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1.  The following sentence, with active links to, or other immediate
access to, the full Project Gutenberg-tm License must appear prominently
whenever any copy of a Project Gutenberg-tm work (any work on which the
phrase "Project Gutenberg" appears, or with which the phrase "Project
Gutenberg" is associated) is accessed, displayed, performed, viewed,
copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere at no cost and with
almost no restrictions whatsoever.  You may copy it, give it away or
re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included
with this eBook or online at www.gutenberg.org

1.E.2.  If an individual Project Gutenberg-tm electronic work is derived
from the public domain (does not contain a notice indicating that it is
posted with permission of the copyright holder), the work can be copied
and distributed to anyone in the United States without paying any fees
or charges.  If you are redistributing or providing access to a work
with the phrase "Project Gutenberg" associated with or appearing on the
work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1
through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the
Project Gutenberg-tm trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or
1.E.9.

1.E.3.  If an individual Project Gutenberg-tm electronic work is posted
with the permission of the copyright holder, your use and distribution
must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional
terms imposed by the copyright holder.  Additional terms will be linked
to the Project Gutenberg-tm License for all works posted with the
permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4.  Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg-tm
License terms from this work, or any files containing a part of this
work or any other work associated with Project Gutenberg-tm.

1.E.5.  Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
electronic work, or any part of this electronic work, without
prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
active links or immediate access to the full terms of the Project
Gutenberg-tm License.

1.E.6.  You may convert to and distribute this work in any binary,
compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any
word processing or hypertext form.  However, if you provide access to or
distribute copies of a Project Gutenberg-tm work in a format other than
"Plain Vanilla ASCII" or other format used in the official version
posted on the official Project Gutenberg-tm web site (www.gutenberg.org),
you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a
copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon
request, of the work in its original "Plain Vanilla ASCII" or other
form.  Any alternate format must include the full Project Gutenberg-tm
License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7.  Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
performing, copying or distributing any Project Gutenberg-tm works
unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8.  You may charge a reasonable fee for copies of or providing
access to or distributing Project Gutenberg-tm electronic works provided
that

- You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
     the use of Project Gutenberg-tm works calculated using the method
     you already use to calculate your applicable taxes.  The fee is
     owed to the owner of the Project Gutenberg-tm trademark, but he
     has agreed to donate royalties under this paragraph to the
     Project Gutenberg Literary Archive Foundation.  Royalty payments
     must be paid within 60 days following each date on which you
     prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax
     returns.  Royalty payments should be clearly marked as such and
     sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the
     address specified in Section 4, "Information about donations to
     the Project Gutenberg Literary Archive Foundation."

- You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
     you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
     does not agree to the terms of the full Project Gutenberg-tm
     License.  You must require such a user to return or
     destroy all copies of the works possessed in a physical medium
     and discontinue all use of and all access to other copies of
     Project Gutenberg-tm works.

- You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any
     money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
     electronic work is discovered and reported to you within 90 days
     of receipt of the work.

- You comply with all other terms of this agreement for free
     distribution of Project Gutenberg-tm works.

1.E.9.  If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg-tm
electronic work or group of works on different terms than are set
forth in this agreement, you must obtain permission in writing from
both the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and Michael
Hart, the owner of the Project Gutenberg-tm trademark.  Contact the
Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1.  Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
public domain works in creating the Project Gutenberg-tm
collection.  Despite these efforts, Project Gutenberg-tm electronic
works, and the medium on which they may be stored, may contain
"Defects," such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or
corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual
property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a
computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by
your equipment.

1.F.2.  LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the "Right
of Replacement or Refund" described in paragraph 1.F.3, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
Gutenberg-tm trademark, and any other party distributing a Project
Gutenberg-tm electronic work under this agreement, disclaim all
liability to you for damages, costs and expenses, including legal
fees.  YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
PROVIDED IN PARAGRAPH F3.  YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
DAMAGE.

1.F.3.  LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
written explanation to the person you received the work from.  If you
received the work on a physical medium, you must return the medium with
your written explanation.  The person or entity that provided you with
the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a
refund.  If you received the work electronically, the person or entity
providing it to you may choose to give you a second opportunity to
receive the work electronically in lieu of a refund.  If the second copy
is also defective, you may demand a refund in writing without further
opportunities to fix the problem.

1.F.4.  Except for the limited right of replacement or refund set forth
in paragraph 1.F.3, this work is provided to you 'AS-IS' WITH NO OTHER
WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO
WARRANTIES OF MERCHANTIBILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5.  Some states do not allow disclaimers of certain implied
warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages.
If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the
law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be
interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by
the applicable state law.  The invalidity or unenforceability of any
provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6.  INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
providing copies of Project Gutenberg-tm electronic works in accordance
with this agreement, and any volunteers associated with the production,
promotion and distribution of Project Gutenberg-tm electronic works,
harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees,
that arise directly or indirectly from any of the following which you do
or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg-tm
work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any
Project Gutenberg-tm work, and (c) any Defect you cause.


Section  2.  Information about the Mission of Project Gutenberg-tm

Project Gutenberg-tm is synonymous with the free distribution of
electronic works in formats readable by the widest variety of computers
including obsolete, old, middle-aged and new computers.  It exists
because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from
people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the
assistance they need, is critical to reaching Project Gutenberg-tm's
goals and ensuring that the Project Gutenberg-tm collection will
remain freely available for generations to come.  In 2001, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
and permanent future for Project Gutenberg-tm and future generations.
To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation
and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4
and the Foundation web page at http://www.pglaf.org.


Section 3.  Information about the Project Gutenberg Literary Archive
Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non profit
501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
Revenue Service.  The Foundation's EIN or federal tax identification
number is 64-6221541.  Its 501(c)(3) letter is posted at
http://pglaf.org/fundraising.  Contributions to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent
permitted by U.S. federal laws and your state's laws.

The Foundation's principal office is located at 4557 Melan Dr. S.
Fairbanks, AK, 99712., but its volunteers and employees are scattered
throughout numerous locations.  Its business office is located at
809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887, email
business@pglaf.org.  Email contact links and up to date contact
information can be found at the Foundation's web site and official
page at http://pglaf.org

For additional contact information:
     Dr. Gregory B. Newby
     Chief Executive and Director
     gbnewby@pglaf.org


Section 4.  Information about Donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation

Project Gutenberg-tm depends upon and cannot survive without wide
spread public support and donations to carry out its mission of
increasing the number of public domain and licensed works that can be
freely distributed in machine readable form accessible by the widest
array of equipment including outdated equipment.  Many small donations
($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating
charities and charitable donations in all 50 states of the United
States.  Compliance requirements are not uniform and it takes a
considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
with these requirements.  We do not solicit donations in locations
where we have not received written confirmation of compliance.  To
SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any
particular state visit http://pglaf.org

While we cannot and do not solicit contributions from states where we
have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
against accepting unsolicited donations from donors in such states who
approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make
any statements concerning tax treatment of donations received from
outside the United States.  U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg Web pages for current donation
methods and addresses.  Donations are accepted in a number of other
ways including checks, online payments and credit card donations.
To donate, please visit: http://pglaf.org/donate


Section 5.  General Information About Project Gutenberg-tm electronic
works.

Professor Michael S. Hart is the originator of the Project Gutenberg-tm
concept of a library of electronic works that could be freely shared
with anyone.  For thirty years, he produced and distributed Project
Gutenberg-tm eBooks with only a loose network of volunteer support.


Project Gutenberg-tm eBooks are often created from several printed
editions, all of which are confirmed as Public Domain in the U.S.
unless a copyright notice is included.  Thus, we do not necessarily
keep eBooks in compliance with any particular paper edition.


Most people start at our Web site which has the main PG search facility:

     http://www.gutenberg.org

This Web site includes information about Project Gutenberg-tm,
including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.